Oikeamielinen köyhyys ja rakkauden luonne

Tarjoutuneesta vaihtelusta ilahtuneina pariskunta astui palveluskuntaa vilisevään puutarhaan. -Kuinka kaunista täällä onkaan! huokaisi rouva Mertalotta. Hän asetteli näennäisen tietämättömänä purppuraa hamettaan, varsin tietoisena nilkkoihinsa kertyvistä hämmentyneistä katseista.

Palazzo del Senatoren vieraat kaikkosivat kauemmas vanhan kenraalin saapuessa vastaanottamaan vieraansa. -Benvenuto! vanhus tervehti. Hänen pumpulin valkealla kauluspaidallaan hehkui tuore viinitahra, mutta huomion tästä vei hänen muhkea hopeinen partansa ja kultasankaiset silmälasit.

-Huomaan, Celia, että et ole poistanut tuota kammottavaa matelijaa jaloistasi, kenraali sanoi ilkeä pilke silmissään. Hänen kulauttaessaan viiniä, kenraalin rouva saapui terassille huolestunein askelin.
-Elkää välittäkö, rouva sanoi hengästyneenä. -Voitte tulla sisälle. -Äiti! Celia Mertalotta kiljaisi. Vieraat kääntyivät vaistomaisesti katsomaan, mistä oli kysymys. Jopa variskin rääkäisi ällistyksensä ilmi.

-Sinun täytyy saada isä kuriin. Hän on jo horisevassa tilassa, enkä halua hänen kommentoivan lohikäärme tatuointiani. -Minkä minä isällesi voin, rouva ähkäisi. Olethan sinä nähnyt hänet pahempanakin, hän lisäsi, nyt hieman raskaammin hengittäen.

Kaikkea tätä sivusta seurannut Angelo Mertalotta huomasi vetäytyneensä eteisen nurkkakaapille, jossa pullo samppanjaa hehkui kutsuvasti auringon säteissä. -Toisin ei voisi olla, Angelo mutisi itsekseen. Ehkä hän olisi saattanut käsittää vanhan kenraalin tekosia – sen Angelo saattoi myöntää itselleen – mutta onneksi hän ei ollut läsnä todistamassa saati tuomitsemassa.

—

Lattialla revityn paperisilpun keskellä Angelo makasi olohuoneen sohvalla. Joskus tuo sama huone oli kuvastanut – joskin vain lyhyen ajan – viehättävää hilpeyttä ja katkeruudesta vapaata intohimoa. Kuinka kolkompi ja ikävämpi siitä olikaan tullut heidän erottuaan. Asunto oli pieni ja ahdas, mutta se oli kuitenkin ollut koti. Kunnes Celia käsitti, että tilanne ei lähiaikoina paranisi ja vaihtoehtojakin löytyisi. Hänen tarvitsi vain hakea sellaista.

Kättään roikottaen Angelo ojentautui sohvallaan. Hän soittaisi Emiliolle, hän tuumasi laskiessaan sanomalehden pöydälle. Tämä ainakin kuuntelisi häntä.

-Mutta tehän ette koskaan menneet naimisiin! pirteä ääni kaikui sinapin värisestä kuulokkeesta. -Teidän on paljon helpompi olla erossa toisistanne, virkkoi Emilio langan toisessa päässä.
-Päinvastoin, sanoi Angelo tarttuen molemmin käsin kuulokkeeseen. Hänen täytyi istuutua. -Älä jukolauta taas jaksa, Emilio toitotti hänen korvaansa. -Tottakai sinun mieleesi jäävät tuollaiset hetket. Mutta olisit voinut kuunnella minua aiemmin.
-Olen kuumaverisempi kuin uskot, Angelo vastasi.
-Pidän päästäsi kun se pysyy paikallaan, hänen ystävänsä vastasi takaisin.

Puhelun päätyttyä Angelo laahautui takaisin olohuoneeseen. Auringon viimesäteet saivat ikkunan punertumaan ja Angelon silmiä häikäisi. -Olenko koskaan sanonut kuinka haaveilen sinusta poissaollessasi, Celia oli kuiskannut hänelle vastaavana iltana. Tuo muisto sai hänen silmänsä kirvelemään entisestään. -Ei tämä totisesti hääviä elämää ole, hän kuiskasi käheästi.

—

-Teidät on ylennetty, Sir! luutnantti vakuutti. Toinnuttuaan yllätyksestä Angelo kehoitti upseeria poistumaan. Mustat silmänaluset vastasivat katseeseen ikkunan heijastumasta. Hän raapi hetken sänkeään ja palautti kasvoilleen arkisen ja välinpitämättömän ilmeen. -He eivät säälineet minua, joten minun ei sovi sääliä itseäni. Hän oli niin syventynyt ajatuksiinsa, että sihteerin saapuminen toimistoon sai hänet säpsähtämään.

-Anteeksi Sir, ilmeikäs vaaleaverikkö sanoi, mutta esikunnasta soitettiin. Odottavat teitä.
-Joutavanpäiväiset höpinät voivat odottaa. Peruuttakaa päivän teloitukset, Angelo huitaisi kädellään.
-Väliaikaisesti vai pysyvästi Sir, sihteeri kysyi vaikeana.
-Väliaikaisesti…? Ei hän tiennyt. Tai tiesi hän. Johtohan se käsitteli armahdushakemukset.
-Hyvä on Sir, sihteeri hymyili kohteliaasti ja poistui korkokenkien kopistessa käytävällä.

Tuskin siellä mitään järjestystä upseerit olivat saaneet. Angelo ryhtyi napittamaan univormuaan. Kuinka tunteettomia ihmiset ovat, jättävät tehtävänsä esimiehilleen. Vakaumuksen omannut ei sellaista olisi kehdannut tehdä. Kuinka ihanteellinen tasavalta, Angelo pohti lähtiessään kohti päämajaa.

—

Celia painautui lähemmäs Angeloa, huokasi raukeana ja kallisti päänsä hänen olkaansa vasten.
-Kerro vielä itsestäsi, kerro kaikki! Jotta Celia olisi ymmärtänyt koko jutun, hänen täytyisi alkaa alusta. -Onhan meillä koko elämä aikaa edessämme, Angelo kuiskasi suukottaen Celian korvaa.
-Mutta kerrothan sitten joskus? Celia kysyi sulkien silmänsä. Kirsikkapuun lehdet putoilivat alas.

—

Kaikkihan hänet tunsivat. Uskomattoman lohduttomana hän tuijotti kerran rakastamansa naisen kasvoja. -Muistatko vielä minut? hän kysyi lähes anellen. Tytön lapsenomaiset kasvot olivat kaventuneet murheelliseksi soikioksi. Silmät näyttivät vanhemmilta, viisaammilta, mutta yhä hyväuskoisilta. Lantion kiinteä pyöreys sai tytön näyttämään Angelosta miltei viehättävämmältä kuin vuosia aiemmin.

Tyttö tarttui hänen revenneen univormunsa hihaan ja jatkoi itsepäisesti mykkää tuijottamistaan. Angelon toistaessa kysymystään, tyttö vain vapautti otteensa puseron hihasta ja toisti konemaisesti: -Niente mangiare. -Dio mio! Angelo ajatteli.

-Tule, saat jotain ruokaa, Angelo otti tyttöä kädestä. Olisit voinut sentään minut muistaa, hän hymähti itsekseen. Tyttö lähti astelemaan hänen vierellään. Hetken vaiennut pari eteni maantiellä savuavien raunioiden sysimustassa savussa. -Sinullahan oli tapana auttaa minua, tyttö sanoi yllättäen. -Kas niin! Tunsin sinut heti! Tytön silmät säihkyivät ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy.
-Aivan niin. Mennään nyt vain kotiin. Angelo silitti otteessaan tytön kämmenselkää.

Hameenhelmat kääräistyinä vyötäisille ja hiukset leikattuna tyttö olisi tuhotussa maailmassa aivan kuin kuka tahansa. Suolaiset vesipisarat putoilivat täyteläisille reisille. -Mikäli olen lainkaan laatuunkäyvän näköinen, Angelo sanoi, voit kutsua minut iltapäiväteelle. Tyttö vain kihersi ja sade jatkui.

Sillä kuka määrittelisi keneltä löytyisi enemmän oikeamielisyyttä? Kuka kykenisi määrittelemään rakkauden luonteen? Käännös pihatielle olikin odotettua helpompaa. Kaikki oli ennallaan.