Elämänedustajan manifesti

Vuoden ensimmäinen KSL:n poliitikkokoululaisten kotitehtävä annettiin keväällä. Meiltä kysyttiin, mitä niin sanottu aktiivinen elinkeino- ja teollisuuspolitiikka tarkoittaa, ja miten sen harjoittaminen muuttui Suomessa 1980- ja 90-lukujen aikana, sekä, millainen poliittinen suuntaus asian suhteen tällä hetkellä vallitsee.

Vastaukseni alla;

3. Aktiivinen elinkeino- ja talouspolitiikka pyrkii valtion keinoin vaikuttamaan talouden kehitykseen ja toimintaedellytyksiin. Toimintamuotoina on käytetty sääntelyä, verokikkailua, sekä omistushallinnan kautta tapahtuvaa kehittämistä.
__________________________

Tapsaa (toveri Tapio Pulkkinen) lainaten:
“Sodan jälkeisessä kehityksessä Suomen valtio perusti paljon teollisuusyhtiöitä, jotka yhdistettiin kiinteästi myös muuhun politiikkaan. Jo 70-luvulla alkoi, ja 80- ja 90-luvulla kiihtyi, pyrkimys purkaa valtion omistusta vapaan pääoman tarpeisiin ja jättää suoraa omistamista vain strategisesti tärkeille aloille, joissa vapaan markkinatalouden ei katsottu toimivan.

Näin siirryttiin suorasta omistamisesta ja sen tuomista ohjausmahdollisuuksista rahoituksen ja tukien kautta tapahtuvaan ohjaamiseen. Myös kansainvälisiä ohjausmekanismien sääntöjä on uusittu samanaikaisesti mm. WTO:n ja EU:n toimesta. Mm. pääomavirtojen sääntelyä vapautettiin. Nämä politiikan oikeistohegemoniset tuulet johtavat keskittymiseen isoihin monikansallisiin yrityksiin.”

Neuvostolainat ja mahtivaltion läsnäolo naapurissa edistivät pääomien joustavuutta valtio-omisteisia yhtiöitä perustettaessa ja sosialististen parannusten aikaan saamisessa.

1960-luvulla hyvinvoinnin taso jakaantui kansalaisten kesken tasaisemmin kuin koskaan aiemmin. Valtionvaikutuksen aikana kasvu oli jatkuvasti etenevää.

Valtion vaikutusvallan kasvu ja julkisen talouden merkittävä osuus kansantaloudessa nostattivat voimakkaat reaktiot ylikansallisten monopolien markkinataloudellisen vastuuvapauden tukijoissa.

Hyvissä ajoin mm. SDP lähti mukaan suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli “lännettää” talouspolitiikkamme ja harventaa kansandemokraattisten voimien vaikutusta suurtuotannon ja pankkien toiminnassa.

Avoimemmin tämän saattoi havaita 1970-luvulla, kun presidentti Kekkonen salli EEC-sopimuksen puitteissa toivotut julkiset leikkaukset.

Iso-Britannian uusliberalismi repi 1990-lukuun mennessä loputkin toiveet sosialistisesta hyvinvointivaltiosta, jonka rakentaminen kesti alle puolivuosisataa. Tuloerot kasvavat finanssimaailman porskuttaessa, ja talouselämän yksityistäminen on edennyt käytännössä esteittä.

Nykyinen suhtautuminen kiteytyy tyylikkäästi Kokoomuksen A. Stubbin tokaisuun, että “pitää luopua illuusiosta, että julkinen sektori saa kasvua aikaiseksi. Näin asia ei ole.” Että näin. Vaihtoehtoja ei ole.

Esivalmistelut tulevia eduskuntavaaleja varten ovat valmiit. Vasemmistoliitto sai kannatustaan takaisin, ei vähiten oppositioon siirtymisen ja Li Anderssonin erinomaisen esiintymisen ansiosta.

Kärkinimet johtivat puolueen voittoon

Merja Kyllösen, uuden mepin, kannatus tiedettiin lujaksi, mutta olen silti yllättynyt, että yli puoluerajojen saavutettiin kannatusta hänellekin. Kyllönen on profiloitunut mediassa aivan vastakkaiseksi kuin millaisena hänet tavanneet ovat oppineet tuntemaan. En kokenut viisaana ratkaisuna kuvata Kyllöstä kiukkuisena emäntänä mm. postikorteissa. Huumorin rajoja venytettiin, mutta nähtävästi Suomalaiset ottivat provon hyvin vastaan.

Henkilönä toveri Kyllönen on hurmannut kanssaihmiset, huomioiden taitavasti ympärillään olevat ja ollen selkeäsanainen sekä näkyvän reipas. Mihin on ryhdytty, se on hoidettu.

Olen pettynyt toveri Anderssonin puolesta, odotin vakain mielin läpipääsyn olevan huomattavasti lähempänä. Varasijalta on kuitenkin hyvä ponnistaa, huomioiden Anderssonin sijainnin poliittisella kartalla. Liian aikaisin saatu vastuu tahtoo kertyä yli laitojen. Sopivissa määrin se kasvattaa ihmistä.

Li Anderssonin perehtyneisyyttä tai hyvää esiintymiskykyä ei tarvitse tässä toistella. Luottamus on saatu, ja keväällä läpipääsy eduskuntaan vaikuttaa selviöltä. Aika näyttää.

Vasemmiston kriisistä

Vasemmisto on kärsinyt aatteellisesta kriisistä ja luottamuspulasta yli kaksikymmentä vuotta. Suomessa SKDL:n työnjatkaja koetaan luopuneen aiemmista arvoistaan ja sulkeutuneen parlamentarismin tukahduttavaan syleilyyn.

Kyllä kansalaiset ymmärtävät ja arvostavat parlamentaarista työskentelyä. Konsensuksesta kiinni pitäminen hinnalla millä hyvänsä ei vain ole ollut kaikkien mieleen. Mieleen tulevat vaikkapa 1995, jolloin luokkapetturin (SDP) ja kansanvihollisen (KOK) kanssa Vasemmistoliitto lähti tekemään heikkoja päätöksiä. Kun teot ovat jääneet enemmän puheiden tasolle, on sytä katsoa peiliin. Vuoden 1967 päätös puoluetuesta “vapautti” puolueet rivijäsenistään, hävittäen ensin järjestötyön ja myöhemmin kansalaistoiminnan.

Toivotalkoot tuovat valoa Vasemmistolle?

Vasemmiston voitoksi mielletty tilanne EU-vaalien päätyttyä osoittaa objektiivisuuden pettämisen vaaran. Euroopassa on nähty kannatuksen nousua, mutta koska tämä perustuu väärille syille, kuten talouskriisille, voidaan kannatuksen perustusten nähdä horjuvan jokaisena vaalivuonna.

Askeleet ovat lyhyet, ja tavoitteet lyhytkantoiset. Tämä nähtiin jo 1800-luvulla sosialistien anellessa yhteiskunnallisia helpotuksia vallankumouksen luopumisen hinnalla.

Mutta uutta rakkauden punaista aatteellista valoa on uuden sukupolven myötä havaittavissa. Tinkimättömän periaatteelliset punavihreät nuoret alkavat kukkia luokkatietoisuuteen, aatteellisuuden saadessa uusia luokkavaiston terälehtiä.

Nyt saadun menestyksen tulee perustua jatkossa eri asioille, kuin miltä se alkoi. Tulokset saatiin korostamalla talouskriisin ja veroparatiisien esille tuomista, aatteen päiväpeitteen tuulettamisella ja jäsenrivistöjen yhteisöllisyyden kohentamisella. Mutta nämä ovat vain kiillotetta ilman yhteiskunnallisen muutoksen vaatimuksia.

Kokkolassa taantumus ilakoi

Kotikaupungistani kerron vain, että kultturelleiksi maalaisiksi itsensä profiloivat Ruotsinkieliset “kristityt” olivat valta-asemassa Kokoomuksen edustaessa modernia yläluokkaista pikkuporvaristoa. Jokainen ääni vasemmalle tuli yllätyksenä, lannistaen hiljalleen radikalismin kipinöitä. Demaritkin kärsivät, huolimatta vankasta kannatuspohjasta “Jutan kaupungissa”. Ehkä Antti Rinne tuli väärään saumaan aiheuttaen yksinomaan sekannusta puolueeseen. Demarien kannatuksen pudotus ei ole hyvä vassuillekaan.

Onnistuiko vaalityö?

Kärkiehdokkaiden hyväksi tehtiin oivallista työtä, mutta hyvien ehdokkaiden lista sai aikaan myös “paikallisten” ehdokkaiden “unohtelua”. Usko omaan puolueeseen on jäsenistöllä hakusessa, mikä näkyy kenttätyön puutteessa. Jos jatkuvasti kuulet baareissa ja toreilla, kuinka ku**pää Paavo Arhinmäki on, tai että kuinka oikeistolainen ja pa*ka Vasemmistoliitto on, ei ensimmäiseksi tule mieleen möläyttää omaa puoluekantaansa. Tämä ainakin Keski-Pohjanmaalla, alueella, jonne kansanedustajamme matkustavat “pienin” varauksin.

Vanhempi puoluekaarti onneksi säilyttää uskollisesti luottamuksen puolueeseen. Väestön ikääntyminen näkyy vasemmallakin; kuka osaisi tehdä ja delegoida, vaikka jotenkin talkoolaisia saataisiinkin?

Loppukevennys ja onnittelut

Vasemmistoliitto saavutti paikan EU::ssa ja yhteishenki kasvoi yli Suomen. Onnittelut!

Kun muistamme, miksi puolue on olemassa, ja mitkä lopulliset tavoitteemme ovat, olemme hyvällä tiellä.

Punalippu ylös.

Keskustelu Jyrki Kataisen eroilmoituksesta pääministerin ja Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta kiihtyy. Kuinka hallituskumppanit kykenevät toimimaan jo ennestään abstraktin hallitusohjelman puitteissa ilman “rakennepolitiikan” puolestapuhujaansa? Huolimatta integrointitaktiikan menestyksestä, maan politiikka tarvitsee johtohahmoa, joka ottaa syyt talous -ja yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamista vahingoista. Vai onko todella näin?

Hallitus vaihtaa vain muutaman, mutta merkittävän ministerinsä. Kansalaiset olisivat valmiit eduskuntavaalien järjestämiseen, esimerkiksi syksyllä, mutta tässä unohdetaan kuka todella on vallassa. Valtion ja monopolien yhdistetty voima, “valtiomonopolistinen valtakoneisto“, on ensisijalla hallitukseen nähden. Olla hallituksessa ei ole sama kuin olla vallassa. Ministereillä ei ole päätösvaltaa. Täten ajatus virkamieshallituksesta ei ole niin naurettava idea kuin jotkut kuvittelevat.

Kokemuksesta havaitsemme, että budjeteissa ei tule näkymään perusperiaatteiltaan eriävyyksiä. Samat tahot, jotka tuomitsevat edellisen hallituksen budjettiesityksen, ottavat sen myöhemmin oman toimintansa perustaksi.

Hallitusohjelmista päättää vuosi ennen vaaleja Yhdysvaltalainen konsulttiyhtiö. Mikä estäisi luomasta virkamieshallitusta, jolla olisi muutaman konkreettisen lauseen mittainen ohjelma ja ylikansallisten firmojen tuki takanaan? Tämä virkamieskoneisto pärjäisi hyvin seuraaviin vaaleihin saakka. Ainakin pääoman näkökulmasta.

Nykyinenkin valtiomonopolistinen valtaryhmittymä toimii persoonattomasti taka-alalla. Jos emme takerru yksinomaan päivälehtien otsikkoihin, voimme havahtua “demokratiamme” vajavaisuuksiin. Porvarillisen valtiofilosofian alkuperäinen kolmiyhteys -lainsäätäjät-toimeenpanovalta-tuomioistuin-, ovat toimimattomuudessaan historiaa.

Olemme vain muodollisesti eduskuntavaltainen maa. Korporatismi on kehittynyt voimakkaasti tulopoliittisen mekanismin kautta; tämä on johtanut eduskunnan painamaan jaa -tai ei -nappia, ilman asiallista tai edes muodollista oikeutta vaikuttaa muualla valmisteltuihin ratkaisuihin.

Ihmisten äänestysoikeus tulisi olla mahdollisuus saada ote yhteiskunnallisista toiminnoista. Jos kansanedustajat ja ministerit ovat kyvyttömiä hallitsemaan järjestelmää kansalaisten puolesta, päädymme iäksi byrokraattien ja pankkiirien hallittavaksi.

Vain muutama vuosi sitten eli ihminen nimeltä Matti Vanhanen. Hänen jouduttuaan jättämään tehtävänsä, hän sai edustusduunin muualta, ja hänen edustustehtäviään kansan maalitauluna sai hoitaa seuraava pääministeri.

Vanhanen unohtui, ja samoin vaikuttaisi käyvän myös Kataiselle. Niin merkittävää ministeriä ei ole ollut, etteivätkö suurpääoman edut olisi tulleet hoidetuiksi. Eduskuntavaalit ovat merkityksettömät ilman taistelua järjestelmän muuttamiseksi. Historiallisten kokemusten yhteenvedot osoittavat vaihtoehtoja olevan nykymenolle.

“Ken käy käsiksi osittaiskysymyksiin ratkaisematta ennen sitä yleisiä kysymyksiä, tulee tietämättään ehdottomasti törmäämään joka askeleella näihin yleisiin kysymyksiin.” -Lenin .

Riippuen valtaryhmittymien tarpeista, saatamme jatkaa nykyisen hallituksen kanssa seuraaviin vaaleihin, tai sitten tapahtuu jotain epätavallista. Tärkeintä on kuitenkin muistaa suuret kuviot harhauttavien ilmoitusten ja toimenpiteiden takaa. Kansanvalta, tuotantolaitosten ja pankkien sosialisointi odottaa meitä.

Olemmeko valmiit vastuuseen?

Vasemmistoliitto on tehnyt ratkaisun hallituksesta poistumisesta.

Kohta arvioidaan, kuinka vallankumouksellinen vasemmisto kykenee olemaan, vapauduttuaan oikeistolaisen “yhteisvastuun” kahleista.

Kokonaistavoitteiden pirstoutumista osatavoitteiksi, kyvyttömyyttä kohdistaa hallituspolitiikka suurpääomaa vastaan, ja liian kevyttä suhtautumista hallituskumppanien tahtoon mukautumisesta jää todennäköisesti ilman arviota.

Esille nostetaan saavutetut tulokset, jotka tottakai olivat myönteiset, mutta joiden hinnnalla jätettiin kapitalismin rakenteeseen kohdistunut hyökkäys tekemättä. Pessimistit kokevat, että sellaista ei koskaan ollut odotettavissa.

Jos Vasemmistoliitto lähtee edistämään suurpääoman vastaista yhteiskunnallista toimintaa, ja kyseenalaistaa nykyisen tuotanto-omistuksen, voivat hallituksen ovet avautua jälleen houkuttelevasti Vasemmistoliitolle.

Oikeisto pyrkii liian radikaalien toimijoiden “kesyttämiseen”, eli institutionalisoimiseen.

Tätä vaaraa pelkään vasemmiston vähättelevän jatkossakin.

On tullut aika päivittää kansan etujen mukaista strategiaa nykyhetkeen, ja lämmitellä suhteita Keskustaan päin. Tässäkin on toki vaaransa. Kokoomusta ei helpolla syrjäytetä hallituksesta, mikä merkitsee mahdollisuutta sinimultaan. Myrkkyä.

Jatkossa Vasemmistoliiton tulisi harkita luokkakantaisemmin, tarkemmin, hallitukseen liittymistä.

Reformit eivät vakuuttaneet puolueen kenttäväkeä, ja helpotus hallituksesta lähdöstä on ollut räikeä.

Leikkauslistat ovat pöyristyttävät, ja päällimmäisenä huolenaiheena tulisi olla leikkausten vaikutukset ihmisten elämään. Vasemmistoliiton lähtö antaa mahdollisuuden keskittyä epäoleelliseen, sillä aikaa kun leikkaustoimenpiteet toteutetaan.

Tätähän on median taholta nähty usein.

Asioiden todellinen laita jysähtää ajallaan ihmisten tietoisuuteen, mutta tuleeko käsitys hallituksen toimista liian myöhään? Ovatko apatia ja totaalinen kyynisyys palanneet arkeen ensimmäisten tuohtumusten tuulten mentyä?

Kuinka voimallisia ovat kehysriihen vaikutukset elämäämme, ei kokonaisuudessaan tahdota meille kertoa. Nyt pelkokerrointa korottaakin kysymys, kuinka hallituksen toimet voidaan pahimmilta kohdin mitätöidä, kun oppositio on hajanainen ja määräältään vajavainen?

Tilanteen muutos vasemmistossa vaikuttaa varmasti suhteeseen Eurovaaleja kohtaan, mutta erityisesti eduskuntavaaleihin. Millaiset ovat äkkikäännökset poliittisessa retoriikassa, näemme pian.

Punalippu korkealla toverit. Luokkataistelu on taistelua todellisesta demokratiasta.