Kotitehtävä teollisuuspolitiikasta

Vuoden ensimmäinen KSL:n poliitikkokoululaisten kotitehtävä annettiin keväällä. Meiltä kysyttiin, mitä niin sanottu aktiivinen elinkeino- ja teollisuuspolitiikka tarkoittaa, ja miten sen harjoittaminen muuttui Suomessa 1980- ja 90-lukujen aikana, sekä, millainen poliittinen suuntaus asian suhteen tällä hetkellä vallitsee.

Vastaukseni alla;

3. Aktiivinen elinkeino- ja talouspolitiikka pyrkii valtion keinoin vaikuttamaan talouden kehitykseen ja toimintaedellytyksiin. Toimintamuotoina on käytetty sääntelyä, verokikkailua, sekä omistushallinnan kautta tapahtuvaa kehittämistä.
__________________________

Tapsaa (toveri Tapio Pulkkinen) lainaten:
“Sodan jälkeisessä kehityksessä Suomen valtio perusti paljon teollisuusyhtiöitä, jotka yhdistettiin kiinteästi myös muuhun politiikkaan. Jo 70-luvulla alkoi, ja 80- ja 90-luvulla kiihtyi, pyrkimys purkaa valtion omistusta vapaan pääoman tarpeisiin ja jättää suoraa omistamista vain strategisesti tärkeille aloille, joissa vapaan markkinatalouden ei katsottu toimivan.

Näin siirryttiin suorasta omistamisesta ja sen tuomista ohjausmahdollisuuksista rahoituksen ja tukien kautta tapahtuvaan ohjaamiseen. Myös kansainvälisiä ohjausmekanismien sääntöjä on uusittu samanaikaisesti mm. WTO:n ja EU:n toimesta. Mm. pääomavirtojen sääntelyä vapautettiin. Nämä politiikan oikeistohegemoniset tuulet johtavat keskittymiseen isoihin monikansallisiin yrityksiin.”

Neuvostolainat ja mahtivaltion läsnäolo naapurissa edistivät pääomien joustavuutta valtio-omisteisia yhtiöitä perustettaessa ja sosialististen parannusten aikaan saamisessa.

1960-luvulla hyvinvoinnin taso jakaantui kansalaisten kesken tasaisemmin kuin koskaan aiemmin. Valtionvaikutuksen aikana kasvu oli jatkuvasti etenevää.

Valtion vaikutusvallan kasvu ja julkisen talouden merkittävä osuus kansantaloudessa nostattivat voimakkaat reaktiot ylikansallisten monopolien markkinataloudellisen vastuuvapauden tukijoissa.

Hyvissä ajoin mm. SDP lähti mukaan suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli “lännettää” talouspolitiikkamme ja harventaa kansandemokraattisten voimien vaikutusta suurtuotannon ja pankkien toiminnassa.

Avoimemmin tämän saattoi havaita 1970-luvulla, kun presidentti Kekkonen salli EEC-sopimuksen puitteissa toivotut julkiset leikkaukset.

Iso-Britannian uusliberalismi repi 1990-lukuun mennessä loputkin toiveet sosialistisesta hyvinvointivaltiosta, jonka rakentaminen kesti alle puolivuosisataa. Tuloerot kasvavat finanssimaailman porskuttaessa, ja talouselämän yksityistäminen on edennyt käytännössä esteittä.

Nykyinen suhtautuminen kiteytyy tyylikkäästi Kokoomuksen A. Stubbin tokaisuun, että “pitää luopua illuusiosta, että julkinen sektori saa kasvua aikaiseksi. Näin asia ei ole.” Että näin. Vaihtoehtoja ei ole.