Elämänedustajan manifesti

Hyvät Toverit

Yhteiskunta on nykyään paljon joustavampi kuin vajaa sata vuotta sitten. Mutta sen uusiutumisprosessi ei ole taattu. Yhä uudelleen kohtaamme taantumukselliset voimat, jotka meidän on aina uudestaan kukistettava.

Kuohuva viha, kypsä pyrkimys parempaan ja halu vapautua menneisyydestä ajoi aikanaan myös vuoden 1918 kansan työtätekevän, enemmistön, vaatimaan muutosta. Porvarilliseen näennäisdemokratiaan tyytymättömät talonpojat ja liberaali älymystö yhdistyivät.

Kuten nykypäivän Kreikassakin, jossa kukaan työtätekevä ei halua tai toivo aseellista konfliktia, samalla tavoin vuoden 1918 tapahtumat eivät olleet verenhimoisten työläisten pitkien haaveiden täyttymys. Kapinaan noustiin, koska muuten olisi uhannut nälkäkuolema tai maaorjuudessa nääntyminen.

Huolimatta voittajien historian kirjoituksista ja tasavallan hyvinvoinnin alasajosta, sekä demokratian rajoittamis’ pyrkimyksistä kautta aikain’, ovat ajat parantuneet työväenvallankumouksen ajoista. Vallankumoustaistelun ensi tappioiden eräs saavutus on eittämätön; ensi-isku suurpääomalle ja herätyssoitto osaansa tyytyneelle työväestölle.

Muistamme työväenvallankumouksessa teloittamalla surmattuja tovereitamme, ja lupaamme tehdä kaikkemme, että heidän uhrinsa myötä saavutettu hyvinvointivaltio palautetaan korkojen kera. Sosialistinen vallankumoustyö jatkuu. Kiitos toverit.

Demokratian laajentaminen talouteen, vai tyytyminen nykyiseen poliittiseen demokratiaan? Valitsemmeko jatkossakin edustajat valitsemaan virkamiehiä ‘edustamaan’, eli päättämään? Tiedostammeko me yhteiskunnan jäsenet harvalukuisen suurpääoman päätösvallan taloudellisessa päätöksenteossa?

Yhä edelleen keskitytään laput ohimoilla korjaamaan, miten kukin, erilaisia epäkohtia, joista mitättömimmät saavat eniten julkisuutta kun samaan aikaan “päättäjät” saavat ohjeita todellisten päättäjien juoksupojilta. Suunnanmuutosta ei ylhäältä haluta, jolloin epäkohdat ja ihmisten eriarvoistumisen perussyyt muhivat mätivän haavan lailla nykyisen talouselämän perusteiden jatkaessa diktatuuriaan. Suurpääoman valta laajenee kaikkialla maailmassa, taloudelliset ratkaisut luisuvat yhä kauemmas parlamentaarisen demokratian otteista. Hetken hyvän hinnasta saattavat tämän lisäksi monet myydä itsensä.
Loput muuttuvat kyynikoiksi ja istuvat sammaloitumassa eduskunnan istunnoissa, tietäen kabineteissa tehdyistä päätöslinjauksista. Muu onkin vain teatteria.

Onko sitten syytä jatkaa äänestämistä, luottaa parlamentaarisen vaikuttamisen keinoihin?

Vasemmalla kallellaan olevan politiikan tavoite tulisi ehdottomasti olla parlamentin vallan laajentaminen koko yhteiskuntaa, myös taloutta, koskevissa asioissa. Irtautuminen suurpääoman päätösvallan ikeestä onnistuu vain tämän vallan demokratisoinnilla. Juhani Harjunharja kirjoitti Kansan Uutisissa 12.2.09 näin:

“On tälle menolle kuitenkin olemassa vaihtoehto: se on talouden demokratisointi. Valtiovallallamme on nimittäin kuitenkin vielä olemassa taloudenkin lainsäädäntövaltaa. Sitä kun kapitalismi ei vielä ihan kokonaan ole päässyt mitätöimään, vaikka heikentänyt onkin. Me voimme aloittaa demokratisoinnin aluksi muuttamalla kotimaista yhtiölainsäädäntöä, yhtiölakeja, jossa voidaan puuttua myös pörssiasioihin. Samalla voimme tehdä aloitteita ryhtyä samoihin toimiin myös EU:n sisällä.”

Ennen kuin joku ehtii kitkerästi kommentoida, niin totta, Vasemmistoliitto oli tuolloin oppositiossa, minkä vuoksi kenties Harjunharja tunsi optimismin sykähdyksen sisimmässään. Aloitteet leijailivat aikansa, kriteerejä ja sääntöjä tuli, mutta edelleen todellinen päätösvalta on jäänyt superhyperrikkaille. Kuinka ylenantavaa.

Mutta kuten hienossa kirjassaan vuodelta 1974, Suomalainen ratkaisu, Ele Alenius sanoo, hallituksilla olevan toimeenpanovallan ja lainsäädäntöä koskevan valmisteluoikeuden merkitys on mittava, kun arvioidaan demokraattisen sosialistisen tien tavoitteita ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Lain muuttaminen Suomessa on hidasta puuhaa, eivätkä puolueet voi välttää työskentelyä keskenään, jolloin kompromissien merkitys kasvaa. Ja kaiken kriteerinä tulee olla kansan jokapäiväisen elämän parantaminen ja demokratian laajeneminen yhteiskunnassa. On siinä pohdittavaa. Kotitehtäviä ei voi jättää kesken, kansanvaltainen sosialismi on tarkkaan suunniteltua ja perusteellisesti harkittua. Monipuoluejärjestelmässä, jossa kaikki vasenta kaistaa kaihtavat ajavat ensisijassa suuromistajien etua, on paljon tehtävää kasattu punapaidoille.

SAK:n toimihenkilöt. Jos puskaradion kautta saavutan muutaman ay-jyrän, tahtoisin tuoda esiin erään huoleni. Eräät pien’ -ja keskisuuret yrittäjät ovat joutuneet vuosien varrella ay-liikkeiden ahdistelemiksi, mikä minusta on äärettömän noloa. On unohdettu päätavoitteet ja todelliset luokkaviholliset, ja hyökätty omien “vääpeli Körmyjen” kimppuun. Nämä ihmiset ovat myös työläisluokkaa, ja antavat arvokkaan osansa yhteiskunnalle.

Toinen, toivottavasti jo menneisyyteen jäänyt ilmiö, on ammattiaan vaihtaneen henkilön vieroksunta. Tuskin metallimies on enemmän vasemmalla kuin maatalonisäntä, esimerkkinä kärjistäen. Tälläistä kun on sattunut, joskus muinoin’.

Kansandemokratia, eli kansanvalta kertaa kaksi (demokratia = kansanvalta). Äänestetään jatkossakin, mutta vaaditaan enemmän ja ollaan yhä kriittisempiä. Rötösherrojen kujeita silmällä pitäen, lippu korkealla!

Shakkimaailma on ehtinyt jo muutaman päivän totutella ajatukseen pelin historian ensimmäisestä skandinavisesta MM-haastajasta. Aiemmin shakkikruunun tavoittelu jäi, kuten sanotaan, hius’ karvan varaan, ja joku toinen pääsi haastamaan hallitsevan mestarin.

Lontoossa pelattiin maaliskuun 14. ja huhtikuun 1. välillä kandidaattiturnaus, jonka voittajalle oli luvassa pääsy maailmanmestaruus otteluun istuvan shakkikuninkaan, Intialaisen Viswanathan Anandin kanssa.

Yhä nuoremmaksi käyvässä lajissa 42-vuotias Anand on jo yhden sukupolven dinosaurus, joka on pelannut MM-ottelussa mm. niinkin kuuluja nimiä vastaan kuin Anatoly Karpov ja Garry Kasparov. Maailmanmestari Anand on ollut vuodesta 2007, puolustaen menestyksekkäästi titteliään suurmestareita Vladimir Kramnikia, Veselin Topalovia ja Boris Gelfandia vastaan. Heistä Bulgarialainen Topalov ei ollut mukana Lontoossa.

Entäpä tuleva haastaja? Hän on syntyjään Tønsberg‘in kaupungista, Norjasta. Kaupunki on skandinavian vanhin olemassa oleva, ja muinaisella kylällä on jännittävä historia. Sanotaan, että kaupungilla on ollut tärkeä paikka kuninkaiden teossa ja itse Harald Ensimmäinen piti hovia siellä. Edesauttoiko viikinkitausta nuorta haastajaa menestykseen? Kuka tietää.

Mutta asiassa pysyäksemme… Sven Magnus Øen Carlsen syntyi 30.marraskuuta 1990. Hänen vanhempansa olivat Sigrun Øen ja Henrik Albert Carlsen, molemmat insinöörejä ammatiltaan. Perhe vietti vuoden Espoossa, ja sitten Brysselissä, minkä jälkeen vuonna 1998 he palasivat Norjaan. Magnuksen ollessa viiden vanha, hänen isänsä opetti hänelle shakin säännöt, huolimatta pojan vähäisestä kiinnostuksesta.

Ensimmäinen shakkikirja johon Magnus tutustui, oli Tanskalaisen suurmestarin, Bent Larsenin (1935-2010) “Löydä Suunnitelma“. Pelailtuaan läpi pelejä ja harjoitusasemia, lähti kahdeksan ikäinen norjalainen ensimmäiseen turnaukseensa, Norjan mestaruuden nuorten divisioonaan, ja saavutti mukavasti menestystä saavuttaen pistesaldon 6,5/11.

Aluksi Magnus sai treenitukea norjalaiselta suurmestarilta Simen Agdesteinilta, mutta vuonna 2000 Agdestein esitteli kehittyvän nuorukaisen Torbjørn Ringdal Hansenille, kansainväliselle mestarille ja entiselle Norjan nuorten mestarille. Hänen kanssaan Magnus alkoi todella edistyä orastavalla urallaan, saavuttaen alle vuodessa yli tuhat Elo-vahvuuspistettä. (Tohtori Arpad Elon kehittämä vahvuusluku on ollut maailman shakkiliiton Fiden käytössä vuodesta 1970.) Läpimurtona nuorelle Magnukselle pidetään Norjan nuorten joukkuemestaruuskisoja syyskuussa 2000.

Carlsen tuli pian tutuksi shakkimaailmalle nopeanshakin turnauksia kiertävänä koululaisena, ja hänen suurmestarin tittelin metsästyksestään. Kuuluisaksi tuli hänen pikapeliottelunsa Kasparovin kanssa, jonka jälkeen hän kommentoi pelanneensa kuin lapsi.

Kasparov päätyi myöhemmin, 2009, puoleksi vuodeksi valmentamaan vajaa parikymppistä shakkitähtöstä, joka jätti jäljen kumpaankin. Tämä kuitenkin osoitti Kasparovin arvostuksen Carlsenin potentiaaliin kehittyvänä pelaajana. Carlsen on tämän jälkeen nähty Kasparovin oppilaana, mikä on lievästi sanoen liioiteltua huomioiden käytetyn ajan, ja kuinka he toisiinsa suhtautuivat treenisopimuksen päätyttyä. Kumpikaan ei ollut innokas jatkamaan sopimusta, ja Carlsen näki saaneensa vain vähän konkreettista apua. Kasparovin lopetettuaan uransa 2005, Magnus näki entisen suuruuden jääneen liikaa teoreettisessa keskustelussa jälkeen. Taktisesti hän piti itseään vähintään samanarvoisena ex-maailmanmestarin kanssa.

Itsetunnon puutteesta ei Magnus Carlsenia ole koskaan voitu syyttää, ja uran alussa ahkerasti työskennelleet avustajat takasivat hänelle hienoja lyhytvoittoja, kuten Sipke Ernstiä vastaan Alankomaissa pelatussa Wijk aan Zee’n turnauksessa 2004. Kaikkialla shakkilehdet ylistivät Magnuksen taktista kyvykkyyttä, mutta hänen todellinen osaamisensa odotti vielä esiintuloa.

2009 Carlsenista tuli 18-vuotiaana ja 336 päivää vanhana viides koskaan joka eteni vahvuusluvun 2800-yli. Tammikuussa 2010 Carlsen nousi shakkimaailman vuosien kärsimättömän odotuksen jälkeen FIDEN virallisen maailmanlistan kärkeen, ollen samalla nuorin koskaan listaykköseksi noussut pelaaja. Edellinen pelaaja oli ollut Kasparovin (virallinen) ex-oppilas Vladimir Kramnik (synt.1975). Tammikuussa tänävuonna (2013) nähtiin uusi ihme wonderboylta, kun Carlsen rikkoi Kasparovin vuoden 1999 vahvuusluku-ennätyksen, 2851, yltäen lukuun 2861. Tämä herätti paljon keskustelua, koska reilun neljänkymmenvuoden aikana Elo-järjestelmä kärsi paljon inflaatiosta, ja jotkut sanoivatkin kymmenen vuotta vanhoihin lukuihin voivan lisättävän 50, jopa 100 vahvuuspistettä. Joka tapauksessa Magnus Carlsen jatkoi voittokulkuaan kuin Aleksanteri konsanaan.

Vuosien varrella Carlsen kehittyi hiljalleen itsenäisemmäksi ja tasapainoisemmaksi turnauspelaajaksi. Hänen tyylinsä alkoi muodostua hänen omakseen eikä ainoastaan heijastumaksi hänen valmentajiensa luonteista. Häntä verrattiin mm. sellaisiin kuuluisiin asemallisen pelitavan omanneisiin pelaajiin, kuten José Raúl Capablancaan ja Vasily Smysloviin. Magnus oppi arvostamaan pelin kombinatiivisten ominaisuuksien ohella shakin syvempää ulottuvuutta, joka kätkeytyi petollisten manoveerausten varjoihin. Magnus otti pelin urheiluna, ja ryhtyi tarkastelemaan shakkilaudalla käytävän taistelun toimintatapoja yhä yksityiskohtaisemmin ja konkreettisemmin.

Skandinaavisen järjen läsnäolosta huolimatta Carlsen on edelleen hyvin intuitiivinen käytännönpelaaja, jolta on turha odottaa selitystä pelin jälkeen, miksi hän kulloisenkin pelisuunnitelman valitsi. Hän ei ole maailman luovin pelaaja, jonka pelikokoelmat koristaisivat shakkifanien hyllyjä tästä ikuisuuteen kauniiden peliensä vuoksi, mutta tappavan selkeä hän on, ja tämän päivän “vain voitto merkitsee” -maailmassa hän on kerännyt kiitettävästi pisteet kotiin.

Lontoossa siis nähtiin shakkihistoriaa. Osanottajat oli kerätty erinäisin perustein, kuka vahvuuslukujen, kuka maailman cup -menestyksen perusteella, kuka tietää. Nämä asiat ovat edelleen shakinharrastajille hieman usvaiset johtuen eksentrisen luonteen omaavasta FIDEN presidentistä Kirsan Nikolajevitš Iljumžinovista, jolla on ollut vuosia kestänyt kokeiluvaihe liittyen haasteotteluihin/turnauksiin. Mieshän tuli viimeksi julkisuuteen 2011, kun hän vieraili NATO:n useita viikkoja pommittamassa Libyan pääkaupungissa Tripolissa. Shakin maailmanliiton katsotaankin yleisesti olevan huonoissa käsissä, mutta diktaattoreja on ollut tunnetusti vaikea kammeta tuoliltaan. Mutta pääasia shakkimaailmalle oli, että Lontoo oli menestys. Pelaajat väsyivät loppua kohden ja tämä vaikutti pelitasoon, mutta tarjosi jännitystä viimeiselle kierrokselle saakka.

Turnauksen sponsoroi öljy-yhtiö Azerbaidžanista nimeltään SOCAR.
Voittorahoja jaettavaksi varattiin kaiken kaikkiaan 510,000euroa.

Osanottajat olivat; (lopputulos)
Vladimir Kramnik, Venäjä 8,5/14
Magnus Carlsen, Norja 8,5/14
Peter Svidler, Venäjä 8/14
L. Aronian, Armenia 8/14
A. Grischuk, Venäjä 6,5/14
B. Gelfand, Israel 6,5/14
V. Ivanchuk, Ukraina 6/14
T. Radjabov, Azerbaidžan 4/14

Niin, perinteisellä pisteiden laskulla/vertailulla Vladimir Kramnik olisi tehnyt näyttävän paluun puolen vuosikymmenen jälkeen MM-otteluun, mutta tässä tapauksessa turnauksessa huomioitiin enemmän voittoa saavuttanut (Kramnik 4, Carlsen 5). Katkeraan loppuun taistelu jatkui, sillä viimeisellä kierroksella Carlsenin hävitessä oman pelinsä, Kramnikille olisi riittänyt tasapeli pelissään Ivanchukia vastaan. Toisaalta, voisiko parempaa harjoitusta nuorelle kehittyvälle pelaajalle olla kuin MM-ottelu? Ja toivottavaa olisi myös, että skandinaviasta alkaisi pulputa uutta innostusta tätä hienoa peliä kohtaan.

Ja kuka viimeksi oli näin lähellä shakkikruunua? Ettei vain ollut aiemmin mainittu Bent Larsen Tanskasta, nelinkertainen MM-kandidaatti, joka myllersi shakkimaailmaa 1960-luvulla. Sattumaako?

Miten kävi eilispäivän idealistin, joka yhdessä yössä teki täyskäännöksen kääntymättä laisinkaan ja putosi laidan yli?

Kansanedustaja Mikael Jungner katsoo ideologian historiaan kuuluvana ‘yhden totuuden liikkeiden aikana’, ja häntä kiehtoo ajatus maailmasta aatteiden shoppauskeskuksena.

Rehtinä ex-kokkarinuorena hän antaa harkittuja vastauksia Nykypäivän toimittajalle. Hän korostaa monipuolista ajatteluaan poroporvarille tyypilliseen tapaan. -Kaikki on epävarmaa ja suhteellista, hän sanoo. Tuollainen “teorisointi” on ollut poroporvareille ominaista vuosisadat. Yhtäaikainen jumalointi kaikkea ylevää, romanttista ja “ihanteellista”, ja toisaalla halveksunta “raakaa materialismia” kohtaan.

-Tämä on postmodernismia ja tämä on taatusti hyvin ahdistavaa aikaa sellaisille, jotka haluavat ennustavuutta ja vakautta, ja niiden mukana tuomaa turvaa, Jungner selostaa. Tyypillinen esimerkki, kuinka porvari pitää ihmisen ansiona sivistymättömyyttä kaikessa, mikä saattaisi vahingoittaa kylläistä olemassaoloa. Kansanedustaja on joko täysin sokea, tai tietoisen petollinen asiasta, että nimenomaan nykyinen kapitalistinen tuotantojärjestelmä on tuonut mukanaan epävarmuuden ja ahdistuksen ihmisten elämään. Samalla kun Jungner painottaa markkinatalouden autuutta ja SDP:n historiallisen lujaa yhtenäisyyttä, hän kieltää kapitalismin ennustavuuden ja sosialististen vaihtoehtojen tuoman vakauden.

Distributismiako miksu kaipaa, vai miksi muuten hän sanoo, että: -Oikeisto ei ole Suomessa ollut ikinä poliittisesti niin heikko kuin nyt. ..Ja että.. -Jos 1980-luvulta katsottaisiin, näyttäisi siltä, että 80% suomalaisista on järjestäynyt kuuteen erinimiseen demaripuolueeseen.

Ja tämä mies katsoo elävänsä modernia, rationalistisesti etenevää elämää kohti vapaan ja edistysmielisen markkinatalouden pihviravintolaa, jossa puoluekurille ei ole tarvetta, vastakkainasettelu on katoava luonnonvara, ja huolimatta aatteiden pirstaloitumisesta ympäri maailmaa Suomen poliittinen linja muuttuu arvopuoluenäkökulman havaitsevaksi. Hmm, totean.

Milloin Suomen Demokraattinen Puolue luopui sosialismista?

Nykypäivä kirjoitti 28.03. näin:
“Sosialismi ei ole enää tavoite, johon pyrittäisiin tähtäämään demokraattisen prosessin keinoin. Jungnerille se ei ole ikinä ollut tavoitteena. -En ole itse minkään sortin sosialisti. Inhimmillinen markkinatalous on se pihvi. Markkinatalous on se, joka toimii“, kuvaa Lipposen entinen erityisavustaja. Näin voivat nekin, jotka toivoivat demarien ajavan työväen asioita reformien kautta, ohjaavan lakimuutoksin yhteiskuntaamme oikeudenmukaisemmaksi tai demokraattisemmaksi eli sosialistisemmaksi, heittää pyyhkeen olalle. Ei sentään kehään, sillä ainahan kansalaisliikkeitä ja muita puolueita esiintyy yhteiskunnassamme.

Monet ovat vain unohtaneet,että Paavo Lipponen ilmoitti vuonna 1999, että sosialismi suomessa oli saavutettu, and that’s it. Mitäpä tässä sitten etujaan ajamaan tai kurjuuttaan valittamaan, vai kuinka?

Oikeisto saattaa rakoilla ikuisen vallan tuskassaan, mutta SDP:n yhtenäisyydestä on turha tulla puhumaan saati kirjoittamaan julkisuuteen, kun jokainen voi havaita asioiden todellisen laidan. Kauniita sanoja puhuvat poroporvarit ovat valmiit esittämään alhaiset ja rajoittuneet tarpeensa ‘pään ja sydämen’ tarpeiksi. Halukkaasti yli puoluerajojen he olisivat taistelijoiden maineessa taistellen kuitenkin aina vatsansa puolesta eivätkä vähäosaisen toverinsa puolesta.

Idealismin he ymmärtävät yleisenä ihmisrakkautena ja ylipäänsä ‘parempana maailmana’, johon hän saattaa uskoa kunnes on vararikossa tai krapulassa, ellei molemmissa. Itsekkäiden yksityisomistuksellisten etujen taisteluiden tasapainoksi, joita tietysti myös hyveiden joukkoon parhaimman mukaan nostetaan, porvari tuo hyväntekeväisyyden valheellisen syvämietteisyyden ja mauttoman ylvästelyn aseen. Kuvottava matalamielisyys ja syvää sääliä herättävä naiivius leviävät kapitalismin oloissa.

Mutta on myös vaihtoehto.

Karl Marxin luova ja edelläkäynyt ajatus elää ja taistelee planeetallamme.

Niin tiedemiehen, filosofin, kuin poliitikon toiminnassa, se edistää jokaista ihmistä ympäri maailmaa tiedostamaan paikkansa elämässä ja yhteiskunnallisessa taistelussa. Se vapauttaa maailman sosiaalisesta kuonasta, pelastaa ihmiskunnan sodilta, kärsimyksiltä, kurjuudelta, nälänhädältä ja epäoikeudenmukaisuudelta.

Sosialismi tekee elämän koko maapallolla elämän arvoiseksi.

Ps. Ja kuinka kävi laidan yli pudonneen idealistin?
Hän oli eksynein heistä kaikista.

Vasemmistoliitossa tapahtuu muutoksia

http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2947395/kalliorinne-tahtaa-siltarumpupoliitikoksi[/url]

Skeptillisyyden veltostamat ja pedanttisuuden tylsistämät johtohenkilöt, jotka katsovat työväenedut saavutetuiksi ja vain ylläpidon kamppailun olevan läsnä, voivat jatkaa unelmointiaan perustuslaillisesta proosastaan muissa tehtävissä.

Kaksinaamaisen liehakoinnin ajan on päätyttävä

Käydessään yksistään taloudellista taistelua, vasemmistopuolueet ovat hävittäneet poliittisen itsenäisyytensä, muuttuneet muiden puolueiden jonossa kulkijoiksi, täten lyöden laimin ylevän velvoituksen: työtätekevien vapautuksen työläisten omana asiana.

Sosialidemokratia on työväenliikkeen ja sosialismin yhdistämistä, ei työväen joka askeleen passiivista palvelua. Se edustaa koko liikkeen etuja kokonaisuudessaan, osoittaen tälle sen lopullisen päämäärän, sen poliittiset tehtävät, varjellen sen poliittista ja aatteellista itsenäisyyttä.

Vasemmistoliiton on palautettava Marxin oppi luokkataistelun teorian ja käytännön eheästä kokonaisuudesta, ja päivitettävä pikaisesti lohkeileva reaalinäpertely-päällysrakenteensa, joka uhkaa sekä puolueen yhtenäisyyttä että yleistä suosiota.

Ja sopikaa jo Pyhän Lipposen tähden yhteistyöstä SKP:n, IPU:n, Muutos2011:ta, ym. kanssa. Alkaa olla jo myöhä.

On herännyt keskustelua,
että olisi tarvetta saada nukkuvat äänestäjät Vasemmiston kannalle. Siksi ajattelin aloittaa hajatelman vallankumouksellisen, ja en tarkoita aseellista sellaista, puolueen tarpeesta ja luokasta.

Kauhunäkymänä, joka tätä menoa käy toden, on että konservatiivit saavat muokattujen mieltensä tahdon läpi, ja päädymme kaikki George Orwellin kirjan ’1984′ maailmaan. Maailmaan, jossa ihmiset eivät uskalla edes ajatella muutosta valvovan “Iso Veljen” silmäin alla. Spontaani vastarinta olisi kuihtunut pois, ja miljardit ihmiset olisivat kuolleet “ylijäämän” puhdistuksissa. Vain maailman hallituksen päättämä määrä ahkeria muurahaisia jäisi palvelemaan eliittiä.

Usein ajatellaan, että työväenluokan taistelu on epätasaista, ei koskaan aina vain huonoa tai hyvää. Tavallaan tässä on pointtinsa. Useimmat työläiset luottavat aatteiden sekoitukseen. Samalla kun he äänestävät konservatiiveja, he suhtautuvat sympaattisesti ammattiliittoihin. He saattavat haluta lakkoa, mutta ovat huolissaan ammattiliittojen vastaisten lakien rikkomisesta. Samalla kun he näkevät maahanmuuttorajoitukset tarpeellisina, he vastustavat natseja. Väkeä on laidasta laitaan, vallankumouksellisesti ajattelevasta sosialistista konservatiiviin lakkorikkuriin.

Tässä kuvaan astuu vallankumouksellinen sosialistinen puolue, joka on oikeuksiensa puolesta taistelemaan valmiiden työläisten yhteenliittävä organisaatio. Organisaatio, jonka ensisijainen merkitys on antaa heille mahdollisuus saada enemmistö kanssatyöläisistä ryhtymään toimimaan.

He haluavat tuntea vastustajansa – hallituksen ja pomojen suunnittelmat, työnantajien strategian, ovatko he jakautuneet vai eivät. He haluavat tietää, miten tarttua argumentteihin, joiden tarkoitus on viivyttää taistelua. He haluavat liittää taistelunsa muihin, joilta he voivat saada tukea. He haluavat tietää työläisten taistelun kansainvälisestä kokemuksesta ja työväenliikkeen historiasta – siitä mikä johti voittoon ja mikä johti tappioon menneisyydessä.

Kaikki tuo vaatii sosialistista järjestöä. Se vaatii kokouksia sivistyksen ja keskustelun takia, taktiikan takomiseen ja solidaarisuuden järjestämiseen. Se vaatii lehden ja muita julkaisuja, jotka raportoivat ja analysoivat taistelua, joka välittää ajatuksia ja teoriaa. Se vaatii kokemuksen liittämistä luokkataisteluun. Tämä merkitsee organisoimista luokkamme taisteluiden yhdistämiseksi, aivan kuten konservatiivit, työnantajat ja hallitus yhdistävät luokkansa taistelussa. Lyhyesti, se vaatii sosialistisen puolueen.

Vain puolue, jonka jäsenet ovat selvillä strategiasta, voi katsoa kykenevänsä ajamaan riittävän tehokkaasti asiaansa ja saamaan siten puolelleen myös ne, jotka aluksi ovat vain puolittain samaa mieltä. Useat puolueet ovat tietenkin tarkoituksella muokattu edustamaan monien työläisten edustamaa ristiriitaista aatteiden sekoitusta.

Puolueet yrittävät tahallaan heijastaa tuota sekaannusta, koska niiden eduissa ei ole nostaa työläisten tietoisuutta ja taistelutahtoa, vaan voittaa vaaleja. Vaalien voittamiseksi kysymysten hämärtäminen ja ihmisten osittain muotoutuneiden aatteiden heijastaminen on vetävä, vaikkei aina menestyksekäs strategia. Puolue, jonka tarkoitus on järjestää toimintaa, ei voi kärsiä sellaista epämääräisyyttä. Sen on oltava yhtä mieltä periaatteistaan ja mentävä ulos ja esiinnyttävä niiden puolesta, vaikka se aluksi olisikin vähemmistössä.

Puolue ei voi olla heijastus luokan keskitietoisuudesta – sellainen vain tuottaa hämmennystä uudelleen heille, jotka ovat jääneet konservatiivien ja sosialistien aatteiden väliin. Väittelyä ei voi voittaa, jos on yhtä hämmentynyt kuin he ovat.

Vaikka sosialistisen puolueen ei pitäisikään sulautua muuhun työväenluokkaan, ei sen tulisi jäädä luokan ulkopuolellekaan. On osallistuttava taisteluun missä vain työläiset tai sorretut taistelevat takaisin.

Puolueen ei pidä saarnata tai olettaa tietävänsä kaikkia vastauksia. Johtamisen lisäksi täytyy kuunnella.

Vasemmistoliitolla on mahdollisuus olla tämä puolue. Puolue joka ei liukene itse luokkaan; saarnaamisen sijaan se voi johtaa. Vasemmistoliitto voi olla luokan muisti, sivistäjä ja järjestäjä.

Kysymys kuuluukin, onko Vasemmistoliitolla tahtoa ja kykyä lähteä tälle tielle? Äänestämällä sen näemme, ja jos tilanne sitä vaatii, voimme nousta vastarintaan saadaksemme äänemme kuulumaan. Paradoksi onkin, että siihen tarvitsisimme luokan yhteenliittävän puolueen. Toivomme viisautta organisaatiolta.

“Merkittävimmät yhteiskunnalliset edistysaskeleet syntyvät ihmisten yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvun ja omakohtaisen toiminnan perustalta”, kertoi 1980-luvulla valtiotieteiden tohtori Jouko Kajanoja, SKP:n entinen puheenjohtaja ja nykyinen kansalaispalkan vasemmistolainen kannattaja sekä sosiaalipolitiikan dosentti.

Kuten asiaan perehtyneet myöntävät, hallituspolitiikassa mukana oleminen muodostui vuosien vieriessä niin arvokkaaksi, että työväenliikkeen perustotuudet unohtuivat käytännössä kokonaan.
Tästä historia on täynnä esimerkkejä, enkä niihin tässä paneudu.

Integroittamisen ja sopivin väliajoin tehtyjen pikkumyönnytyksin, ovat vallanpitäjät helposti ohjanneet vastarannan kiisket sopeutujien laumaan, jolloin omat vaihtoehdot ja kyky toimia vaihtoehtoisen kehityksen puolesta on minimoitu.

Tämähän on usein nähtävissä julkisessa keskustelussa; selitellään vaihtoehtojen puutetta ja nykyisen menon välttämättömyyttä, ja näin tukahdutetaan toimintaa ja yleistä tietoisuutta asioiden todellisesta luonteesta.

Sopeuttava koulutus alkaa saada haastajia, eikä väestö hyväksy itsestään selvänä totuutena painettua sanaa.
Tämähän tietenkin johtaa mm. tiedon käsittelyn monopoliseen hallintaan ja poliisin tehtävien lisääntymiseen hallitsevan vallan turvaamiseksi. Ihminen turtuu ja suhtautuu usein kyynisesti vaikuttamismahdollisuuksiinsa.

Tietoisuuden lisääntyessä on havaittavissa puolueiden ideologisen sisällyksen paluuta keskusteluun, ja ihmisten aliarvioinnin vähentymistä. Kansalainen on muuttumassa, enemmän tai vähemmän takaisin, omien oikeuksiensa puolustajaksi ja nykymenon kyseenalaistajaksi.

Luokkataistelun tuulet antavat tilaa kapitalismin sadepilvien takaa kurkistavalle sosialismin auringonvalolle.

Kafkamaisen pimeän hiljaisuuden keskeltä kuuluu tietoisuuden huudahduksia.

Politiikan suunta on viimeisen kolmenkymmenenviiiden vuoden edistänyt kokoomuksen kaltaista oikeistopuoluetta. Hallitusliittoutuman kulkiessa käytännön toimissaan ja välillä puheissaankin epäpoliittiseen suuntaan, on kokoomus kasvattanut itsestään kuvaa ainoana, rakentavana vaihtoehtona vasemmistolaisen retoriikan lauluja röyhkeästi varastaen.

Sosialidemokraattien yhä vain voimistuva irtautuminen sosialismista, joka onkin jatkunut lähemmäs satakaksikymmentä vuotta, luo heikon vastavoiman.

Käytännön poliittisen linjan ja yleisten perustelujen välillä ei voi loputtomiin olla ristiriitaa.

Kansalaiset reagoivat protestein, ja ovat tuolloin alttiita populismille, jonka väärin oletetaan olevan aate ja kehityksen moottori. Tälläiset puolueet toimivat kansaa kiihoittaen yleismaailmallisilla iskulauseilla, vallassa olevien kritisoinnilla ilman loogisia argumentteja, ja kansanomaisuuttaan vakuutellen.

Historiallinen kompromissi esiintyy lopulta kaikkien oikeistolaisten/konservatiivien toiminnassa.

Aikanaan kykenemättömyys luoda uskottavaa toimintaa kansalaisten hyväksi ja ideologian keveys tai suoranainen puute korvataan populistipuolueen hautajaispuheiden jälkeen toisella “vaihtoehdolla”.

Palataksemme yhteiskunnallisiin edistysaskeliin…

Myös kuntatasolla tulee huomioida puolueiden käytännössä tekemät toimet, ohittaa tuttujen kasvojen tuijottaminen ja puheiden liika kuuntelu, ja suunnata kohti punalipun ohjaamaa hyvinvointia ja demokratiaa.

Kun katsot jonnekin, katso myös vasemmalle.

Suomi on jäänyt pahasti jälkeen maa- ja kalliolämmön käytössä. Maa- ja kalliolämpöratkaisut ovat energiatehokkaita ja niitä käyttävien asuinkiinteistöjen lämmityskulut pienenevät. Kotitalouksien pienempi energiankulutus muodostaa myös tärkeän osan ympäristönsuojelusta ja Suomen osuudesta ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Ehdotankin, että uuden omakotitalon tai kerrostalon rakentamisessa tai vanhojen talojen korjauksen yhteydessä käyttöönotettavia energiaa säästäviä maa- ja kalliolämpöratkaisuja tuetaan kuntien toimesta. Kunnat voivat tukea näitä alentamalla kiinteistöveroa esimerkiksi 10 vuodeksi, antamalla investointiavustusta tai halpakorkoista lainaa.

Ruotsissa on kauan suosittu nimenomaan tällaisia energiansäästöratkaisuja. Ruotsalainen tutkimus on osoittanut, että huono taloudellinen tilanne vaikuttaa rakentajien mahdollisuuksiin valita energiatehokkaita lämmitysratkaisuja. Myös öljy- ja sähkömonopolien kova paine ja markkinavoima johtavat siihen, että suositaan suorasähkö- tai öljylämmitystä varsinkin omakotitaloissa. Lämpöpumput, maalämpö- tai kalliolämpöratkaisut jäävät toissijaisiksi.

Kuntien osallistuminen energiaa säästävien ratkaisujen tukemiseen tuo välillisesti myös lisää työtä ja sitä kautta kunnille lisää verotuloja.

Hyväosaisten ehdoille rakennettu konsensus {Konsensus-päätöksenteko on päätöstentekoprosessi, jossa ei ainoastaan tyydytä enemmistön haluamaan lopputulokseen, vaan pyritään myös ottamaan huomioon vähemmistöön jäävien vastustus ja sisällyttämään se lopputulokseen [?!], luoden hyväksyttävimmän ja parhaan mahdollisen päätöksen (konsensus = yhteisymmärrys, jonkinasteinen yksimielisyys). -Wikipedia} on hyydyttänyt yhteisvastuun poliittiset muutosvoimat. Poliittinen johto, Vasemmistoa lukuunottamatta ja demarien nimellisiä inahduksia laskematta, siunaa etenävän epäsolidaarisuuden vaitonaisella vetäytymisellä.

Suomalainen valtiokoneisto on “ylempiä” kunnioittavaa ja “alempia” halveksivaa. “Alemmat” ovat laiskoja ja epäisänmaallisia. Tätä mentaliteettia pyritään juottamaan keskiluokalle ja parempi tuloisille “pikku porvareille”, päämääränä epäsopu ja hajotus, jolloin muutosvaatimukset pirstaloituvat kuin lasin sirpaleet.

Johtavat poliitikot eivät kuuntele eivätkä usko, kun heille kerrotaan alimmat tulon tasot. Usein uskotaan alimmassa tuloluokassa olevien saavan niin paljon etuuksia, että heidän olettaisi päinvastoin kuuluvan kohtuullisesti, ellei jopa hyvin toimeentuleviin. Paavo Arhinmäen paheksunta asian laidasta antaa heikko-osaisille odotuksen tunnelmia ja päättäjille muistutuksen. Hyvin toimeentulevien täytyisi vielä päästä jyvälle, että vasemmalle kallellaan oleva johto huolehtii Kaikkien eduista, kun vuorostaan oikeistolainen hallitus pitää vain ja ainoastaan monopolisten, suuryhtiö-imperiumien puolta.

Jos et ole multimiljonääri/miljardööri, et hyödy oikeiston äänestämisestä. Kylmä fakta. Siis fakta, ei oletus. Get it?

Syrjäytyneisyyttä koskevat kysymykset eivät perustuslain mukaan kuulu tasavallan presidentin tehtäviin. Tästä huolimatta tiedot syrjäytymisestä luulisivat ehtivän ylemmillekin portaille. Halosen kommentit olivatkin raikas tuulahdus, viimeksi kuultuna hänen jäähyväispuheessaan jäyttäytyessään presidentin tehtävistä. Merkille pantavaa oli kansalaisen Niinistön hämmästynyt mulkaisu puhuttaessa vähäosaisista julkisessa tilaisuudessa.

Moni työtön, ja tuskin ainutkaan nuori, ei pidä kapitalismia tai äärioikeistoa syyllisenä syrjäymiseensä. Keskellä kirkasta päivää osuudet otetaan niiltä, jotka vähiten omistavat. Onhan lapsellista ryhtyä toimenpiteisiin niiden auttamiseksi, joilta voi verottaa ilman vakavasti otettavan mielenilmaisun pelkoa.

Kun kouluissa ei sallita puolueetonta yhteiskuntaoppia, jos sitä vuoden pätkää opiksi kehtaa kutsua, varmistetaan nokkelasti jo sisään kasvanut kyynisyys ja apatia. Tätä höystetään nationalistisella kehoituksella vääristyneeseen isänmaallisuuteen, yleisen kysymyksen ollessa: “Oletko valmis taistelemaan isänmaasi puolesta?”, kun todellinen kysymys 99,99%:a tapauksista on: “Oletko valmis tappamaan viattomia ihmisiä johtajiesi puolesta?”

Työelämän kiire ja ehdoton täsmällisyys eivät siedä pienten lasten sairauksista johtuvia poissaoloja. Lapsen perusturvasta ja läheisyydestä huolehtiminen aiheuttaa työttömyyden uhkaa. Kotona tehtävä hoitotyötä ei katsota palkkatyöksi. Lapsi ei saa olla kohtuuton este isän tai äidin työuralle ja ammatilliselle uusiutumiselle.

Sosialistisessa järjestelmässä ei ainoastaan turvattaisi töihinpaluu ja tarpeen tullen annettava uudelleenkoulutus, vaan myös palkanmaksu kotona tehtävästä hoitotyöstä.

Tämän sijaan työelämän sijasta lapsilleen omistautuva saa murskaavan tuomion “lapsellisena” ja “vastuuttomana”!

Konsensus ei kuule, ei näe. Se lähettää laskun tulevaisuudelle.

Mutta kyllähän “viisaat” tietävät, suora demokratia on egen heittoa järveen.

Näennäismarkkinat ilmenevät, kun julkinen sektori avaa palvelutuotannon kilpailulle ja sallii uusien tuottajien tulon palvelutuotantoon.

Järjestelmät voivat olla monet;
Malli voi olla joko kunnan sisäinen tai se voi sallia kunnan tuotannon kilpailuttamisen kunnan organisaatioiden ulkopuolisten tuottajien kanssa.

Sisäisessä mallissa palveluiden tuottamiseen osallistuvat vain kunnan omat tuottajat, kun puolestaan ulkoisessa mallissa kilpailuun voi tulla myös ulkopuolisia tuottajia (julkisia, yritysmuotoisia, järjestöjä).

Näennäismarkkinoiden erottuminen aidoista voidaan kuvata näin (Kunnat ja kilpailu, Kähkönen&Volk-08):

1. Näennäismarkkinat ovat julkisen sektorin muodostamat ja ylläpitämät.

2. Julkinen sektori toimii palvelutuotannon tilaajana ja ohjaajana.

3. Palvelu rahoitetaan pääasiassa verovaroin, mahdollisesti osittain myös asiakasmaksuin.

4. Palveluiden tuotanto on erotettu tilaamisesta ja toimintaa ohjataan sopimuksen avulla.

5. Näennäismarkkinoilla tuotetulla palvelulla on usein yhteiskunnallisia, kansalaisten hyvinvointiin liittyviä tavoitteita.

6. Näennäismarkkinoilla on erillaisia tuottajia (esim. julkisia, yksityisiä tai voittoa tavoittelemattomia yhteisöjä), joilla saattaa olla toiminnassaan muita tavoitteita kuin voiton tavoittelu.

7. Palveluista saaja ei yleensä maksa kulutushetkellä, vaan palvelun tilaaja toimii välittäjänä ja rahoituksen ohjaajana.

Näennäismarkkinoiden monimutkaisuus piilee siis ostaja-myyjä-suhteen hajoamisena, julkisen sektorin ollessa tilaaja, yksittäisen kansalaisen ollessa palvelun saaja ja käyttäjä, ja tuottajan ollessa mikä taho tahansa.

Ulkoistamisen käsite kuuluu läheisesti näennäismarkkinoihin, ja onkin tärkeää muistaa että toiminnon toteuttaminen ja ylläpito ovat kunnan vastuulla. Tehostamistavoite näennäismarkkinoilla nojaa siihen, että palvelutuotannossa vallitsee potentiaalinen kilpailu. Tämä edellyttää palvelujen tuotteistamista ja hinnoittelua.

Jotta tämä järjestelmä toimisi tehokkaasti, sen tulisi muistuttaa markkinoita siten, että
- kilpailua ilmenee (lähinnä koskien tuottajia, tilaajien vähyys ei ole ongelma)
- tilaajalla ja tuottajalla on tarvittava informaatio
-potentiaalisen tuottajan tulee päästä markkinoille ja markkinoilta ilman lisäkustannuksia
-hintojen tulee määräytyä markkinoilla, eikä niitä ole sidottu lainsäädännöllä tai ne eivät ole seurausta yksittäisen tuottajan monopolihinnoittelusta.

Jos tilaajalla on suhteessa palvelun tuottajiin vähemmän informaatiota tai palvelun mittaus on vaikeaa, tuottaja saattaa käyttää tätä hyväkseen ja toimia tilaajan edun vastaisesti. Mahdollinen palveluiden kietoutuminen toisiinsa voi asettaa myös suuremmat vaatimukset palveluiden yhteen sovittamiselle.

Eräs seikka joka jää usein yhteisöltä pimentoon, on vaihdantakustannukset, joilla tarkoitetaan tarjouskilpailun valmistelemisesta ja toteuttamisesta sekä sopimusten teosta ja valvonnasta koituvia kustannuksia.

Suurimmat kustannukset näyttäisivät syntyvän, kun näennäismarkkinat muodostetaan jo olemassa olevaan palvelutuotantoon ja julkinen tuotantoyksikkö päätyy kilpailutilanteeseen, jolloin julkista kapasiteettia joudutaan purkamaan. Näin päädytään sisäiseen tehottomuuteen, joka usein ilmenee sekä fyysisenä (esim. kapasiteetin vajaakäyttö) ja henkisisten resurssien horjuvuudesta (henkilöresurssien tehoton käyttö, epäluottamus, epävarmuus).

Nämä mietelmät auttavat toivottavasti tiedostamaan näennäismarkkinoiden olemassaolon ja lähtökohdat.
Lisäksi tutkittavaa riittää mm. palveluiden määrittämisestä ja laajuudesta, tarjousten hintavaihteluista, laadunvalvonnasta jne.

Tärkeää on pitää mielessä, että huolimatta tavoitteesta lisätä kilpailua muodostamalla näennäismarkkinat, tuottajien tavoite EI ole kilpailu. Tuottajien tavoite on saavuttaa monopolin asema tai vähintään paikka tuotannossa. Jos tämä ei onnistu, yritys erikoistuu tai erilaistaa tuotteitaan pyrkien monopolistiseen kilpailuun.

On vaikea osoittaa yksiselitteisesti kilpailuttamisen tehostavaa vaikutusta palvelutoimintaan, mutta ulkoistamisen etuja voidaan saavuttaa, mikäli laadunvalvonta on edullista ja palveluinnovaatioiden että toiminnan kehittämisen mahdollisuudet ovat hyvät.

Sopimuskustannusten arviointi on hankalaa, eivätkä tutkimukset kykene osoittamaan, voidaanko palvelut hoitaa tehokkaammin toisin keinoin tai kunnan omana työnä. Tämä on jokaisen kunnan erikseen pyrittävä selvittämään.

Eri palveluissa sopimus-ja vaihdantakustannukset vaihtelevat. Esimerkiksi palveluasumisen kilpailuprosessit ovat yleensä mittavimpia; niihin on liittynyt laajaa suunnittelu- ja laadunvalvontatyötä.

Tulokset viittavat siihen, että pitkillä yhteistyösuhteilla ja potentiaalisella kilpailulla on kustannustasoa hillitsevä vaikutus.
Palvelusetelit ja kilpailuttaminen ovat tulleet, jos eivät jäädäkseen, niin ainakin hyvin pitkäksi aikaa.
Eletään ja seuraillaan. Ja tarvittaessa älähdetään.