Elämänedustajan manifesti

Kaikkien sosiaalisten reformien päämääränä tulisi olla työvoimastaan riippuvaisten ja vähäosaisten vahvistaminen taloudellisesti ja uuden, edistyneemmän, sosialistisen valtion perustaminen.

Niin kutsutun ”keskiluokan”, paikallisen tehtailijan/perheyrityksen, pienviljelijän, ja kauppiaiden/pienyrittäjien hyväksi nimellisesti toimivat oikeistolaiset puolueet pyrkivät miellyttämään edellä mainittuja ajamalla toimenpiteitä, jotka todellisuudessa edistävät yksinomaan yksityistä suurtuotantoa ja ylikansallisia yhtiöitä. Tukahduttamalla tasavertaisen kilpailun ja heikentämällä teollisuuskehitystä, oikeisto antaa vapaat kädet suurpääomalle vallata yksinoikeudet markkinoihin.

”Parempien luokkien” edustajiin kuuluvat myös keskikaistaa kulkevat puolueet. Vähemmän taantumukselliset, mutta herttaisen hyväuskoiset tahot ovat vakuuttuneita sosiaalisen järjestelmämme toimivuudesta. He saattavat havaita toisinaan sosiaalisia paheita ja väärinkäytöksiä, ja koettavat parhaalla näkemällään konstilla poistaa ne.

Kohdatessaan köyhyyttä, keskustalaiset puolueet koettavat poistaa sen almuilla. Tautien levitessä köyhien parissa, he rakentavat sairaaloita. Rikoksien ja paheiden hyökyaaltoa kauhistellaan ja yhteiskuntarauhan rikkojat koetetaan johdattaa oikealle polulle siveyssaarnoin ja malliojennuksin. Jokaista yhteiskunnassa esiintyvää ”sairautta” käsitellään satunnaisena ja erityisenä ilmiönä.

Harva nykyisistä kansanedustajistamme tiedostaa yhteyden näiden kaikkien välillä. Pitkään jatkunut käsitys, ettei ole olemassa mitään erityistä sosiaalista kysymystä, vaan suuri joukko sosiaalisia kysymyksiä, on yhä vallalla.

Nykyistä politiikan tekoa kuvaa hyvin esimerkki sairastuneen henkilön diagnosoinnista.

Joukko lääkäreitä on koolla vaikean sairastapauksen johdosta. Sairas kärsii yskimis -ja kuumekohtauksista päänsärkyineen. Ajattelemattomat ja pintapuolisesti ammattiaan harjoittavat lääkärit pitävät oireita monina ja itsenäisinä tauteina. He käsittelevät otaksuttuja tauteja kutakin erikseen, antaen hoitaa jokaista oiretta siihen perehtyneen erikoisasiantuntijan.

Kun paikalle sattuu pääsemään tai kutsutaan tieteellisesti pätevä ja kokenut ammatinharjoittaja (vasemmistolainen), hän sanoo: ”Loppupäätelmänne on väärä. Sairas ei sairasta useampaa tautia, eikä hän voi parantua jos itsepintaisesti jatkatte taudinmerkkien hoitamista käymättä itse taudin juureen. Kyseessä eivät ole itsenäiset, satunnaiset sairaudet; ne ovat ainoastaan merkkejä yhdestä vakavasta elimellisestä sairaudesta – keuhkotaudista. Jos onnistutte poistamaan tämän elimellisen sairauden sairaan järjestelmästä, taudit, joita pidätte useampana sairautena, tulevat katoamaan.”

Sama on laita niin kutsuttujen yhteiskunnallisten vääristymien suhteen. Sosiaaliset olomme eivät ole normaalit, sosiaalinen järjestelmämme on sairas. Pintapuolinen yhteiskunnan tutkija näkee kansanjoukkojen köyhyyden, monimiljonäärien ylellisyyden toisten kustannuksella, teollisuutta vääristävät monopolit, lakot ja mielenosoitukset toisistaan riippumattomina ”väärinkäytöksinä”, jotka hänen mielestään ovat erikseen parannettavissa.

Morris Hillquit (1869–1933), Amerikan sosialistipuolueen johtaja, kirjoitti osuvasti:

”Köyhyys on suoranainen seuraus kapitalistisesta riistämisestä ja tietämättömyys, paheet ja rikokset ovat köyhyyden laillisia lapsia. Säilyttääkseen valtansa kapitalismin on vallittava hallitusta ja yleistä mielipidettä ja tästä johtuu alituinen kiihotin hallitseville luokille mädäntää politiikkaamme, sanomalehdistöämme, saarnatuolejamme ja koulujamme.”

Aivan kuten tietoperäinen lääkärimme, tulisi myös vasemmistolaisten puolueiden väliaikaisten reformien ohessa valmistaa kansalaisia yhteiskunnan teollisuusperustan muutokseen, pitäen lopullisena päämääränä tuotannon ja jaon muuttamista yhteiseksi omaisuudeksi. Reformit itsenäisinä toimenpiteinä ovat vähäarvoisia lopullisen päämäärän kannalta, ja sosialistiset reformitoimenpiteet tulisivatkin olla yhdistetyt toisiinsa muodostaakseen sosiaalisia tuloksia.

Parantamisen aikana ei lääkärimme saa, eikä voi väheksyä väliaikaista lievitystä tarjoavia lääkeaineita. Lopullinen päämäärä kuitenkin on sairauden aiheuttavien kuolettavien taudinsyiden hävittäminen.

Tästä opimme, ettei vasemmisto voi kiinnittää yhtälaista huomiota jokaiseen parannustoimenpiteeseen, joita jatkuvasti ajetaan. Sen suhde toimenpiteisiin riippuu toimenpiteen luonteesta ja sen tehokkuudesta aseena luokkataistelussa.

Kasvatusta ja yhteiskunnallista vaikuttamista sosialististen reformien kera. Punalippu ylös.

Sivistys on ihmisen kulttuurillisen ja poliittisen kasvun perusta, ja siten yhteiskunnan herkeämättömän huomion tarpeessa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa ihanteeksi nostetaan kyky ja halu saada omistukseensa mahdollisimman paljon hyödykkeitä, ei sivistyksellä ole sille kuuluvaa arvoa. Niin, ja eiväthän kaikki edes ole oikeutettuja kaikkeen…

Maksuttoman tai huojennuksin tapahtuvan jaon periaate ei ole nykyisen yhteiskuntajärjestelmän etu. Lasten, opiskelijoiden, sairaiden, invalidien ja vanhusten huolenpito ajautuu oikeiston kiihkeän ”määrittelyn” kohteeksi, pääoman rakentaessa ihmisten väliset suhteet itsekkäille etunäkökohdille, näin häväisten ihmisten persoonallisuuden.

Ihmisen suhde ympäristöön ja hänen henkilökohtainen itsetajuntansa on riippuvainen yhteiskunnan luonteesta, jossa hän elää. Haluammeko elää tälläisessä järjestelmässä, jossa heikkojärkisyydestä tehdään huvittavaa ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävää?

Sivistyksen alasajo on yksi pääoman aseista riiston kohteena olevaa ihmistä vastaan. Siksi sanonkin, että koulujen lukumäärän lisääminen ja edellytysten luominen sivistykselle ovat perusedellytys luokkatietoisuuden ja vastarinnan heräämiselle.

Keskustelut koulujen purkamisesta ja opetusyhteisöjen keskittämisestä luokkahuoneiden suurennuksineen voidaan unohtaa.
Periaatteeksi tulee ottaa ajatus, että jo opiskelun aikana nuori saa tukea osallistumiseen työelämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Älyllinen kypsyminen ottaa ison askeleen eteenpäin, ja edistyminen henkisesti tasapainoiseksi yhteiskunnan jäseneksi on hyvällä pohjalla. Mutta tuotannon ja raaka-aineiden yksityisomistukselle pohjautuva järjestelmä kaipaa kultturivallankumouksen ankaraa kättä. Järjestelmä, jossa nyt elämme, ei edistä kansalaisten sivistystä. Pikavoittojen kahminnassa unohdetaan tieten tahtoen järkevä tie, jossa yhteiskunnallisten ja yksityisten edut kohtaisivat luonnollisesti.

Tarkoitus ei ole luoda kapean alan spesialisteja. Tarkoitus on ihmisten kaikinpuolinen kehittäminen. Kehittämällä ihmisten tietoisuutta sosialismin tarjoamista vaihtoehdoista, jokainen meistä saa yhä suuremmat mahdollisuudet laajentaa näköpiiriään ja kehittää lahjojaan.

Yhteiskunnan etu vaatii porvarillisen ideologian pois pyyhkimistä, johon kuuluvat väärä suhtautuminen yhteiskunnalliseen omaisuuteen ja työhön, nationalismi ja uskonnolliset ennakkoluulot, kunnioituksen puute naisia kohtaan ja jatkuva turvattomuuden tunne, muutaman mainitakseni.

Tähän kaikkeen liittyy oleellisesti sivistys. Turvatkaamme tulevaisuutemme. Punalippu ylös.

Yhä useammin saamme kuulla lakoista ja lomautuksista, irtisanomisista ja työelämän ”uudistuksista”.
Suurta tuohtumusta ja kuvotuksen tunnetta kokien luin Verkkouutisten viimeisimmän solvauksen liittyen JHL:n lakkoon. Jyri Häkämies kuvaili lakkoa ”kiusantekona”, ja Työtuomioistuin tuki tätä näkemystä tuomitsemalla JHL:n hyvityssakkoihin ”työrauhavelvollisuuden rikkomisesta”.

Ei liene epäselvää, millä kannalla Vasemmistoliitto ja tavallinen kansalainen on. Solidaarisuus kasvaa taloudellisen kriisin ravistellessa ihmisten luokkatietoisuutta hereille. Kuka todella harrastaakaan kiusantekoa?

’Elinkeinottelijain’ liitto’ ja ’Kokomusta’ kuuluisivat historiaan, ja nämä tahot tulisi lakkauttaa välittömästi. Toimintakielto yhteiskuntaa vastaan toimiville tahoille, kuten edellä mainitut, ei olisi lainkaan kohtuuton ajatus. Tämä on tietenkin vain minun näkemykseni. Trolli tämä ei ole. Näin todella koen nykytilanteen. EK ja Kokoomus eivät edistä yhteiskunnan hyvää. Demokratian varjolla kansakunnan näivettämistä ei tule sallia.

Tulevaisuus tulee näkemään palkkaorjuuden päättymisen tuotannon yhteisomistuksen kera. Tarrautuminen oligopoleja suojelevaan talousjärjestelmään on mielettömyyttä. Todelliset vapaamarkkinat häämöttävät vasta edessämme.

Lakot ovat enemmän kuin laillisia; ne ovat tuottavan luokan velvoite taistelussa taloudellisesta demokratiasta ja palkkaorjuuden päättämiseksi. Omistava luokka on kuin menneen ajan orjanomistajat. Käytännössä kaikki keskustelu työnantajatahon kanssa on hedelmätöntä ja tarjoaa aseita työtätekeviä vastaan. Me emme ole yhteistyökyvyttömiä, me emme ole vastuuntunnottomia tai työtä vieroksuvia. Meille kuuluvat työn tulokset, vain meitä varten tulee tuotannon toimia.

Milloin EK ja kumppanit vaativat ”kompromisseja”, he vaativat karanneita orjiaan takaisin plantaaseille.
Tämä on tuomittavaa. Mateleminen ei edistä yhteistä hyvää. Me ansaitsemme inhimmillisen tulevaisuuden.

Päättäkää palkkaorjuus, osoittakaamme solidaarisuutta lakoille, vaatikaamme oikeutta.

Kuntouttavaan työtoimintaan osallistettava on velvoitettu täyttämään työssäoloseurantalomakkeen, esittämään poissaolotodisteen, noudattamaan työaikoja ja sitoutumaan ”aktivointisuunnitelmaan”. Kuntoutuja ei ole työ- eikä virkasuhteessa työtoiminnan järjestäjään, eikä hänen työtoimintansa kartuta työssäoloehtoa tai eläketurvaa.

Kuntoutuja, jota kutsutaan virallisissa papereissa työntekijäksi, saa muiden tulojen lisäksi (yleensä työmarkkinatuki) ylläpitokorvauksen 9e/päivä. Tämän verran on arveltu toimintakyvyiltään vajavaisen hengissäpidon maksavan.
Muuta korvausta hän ei saa työpanoksestaan, joka usein täsmää palkallisten vastaavaan.

Työseurantalomake kuuluisi ennemmin yläasteikäisten tehtäväksi työharjoittelun yhteydessä, ei aikuisten ihmisten tekemisten seuraamiseksi. Poissaolosta olettaisi ennakkoilmoittaminen tai jälkeenpäin annettu selitys riittävän, ja näin useilla työpaikoilla epävirallisesti toimitaankin. Aktivointisuunnitelmasta kommentoin lyhyesti…

Kuntouttavan työtoiminnan käsikirja kertoo:

”Kuntouttava työtoiminta on sosiaalihuoltolain 17 §:n mukainen sosiaalipalvelu, jonka tavoitteena on estää pitkään jatkuvan työttömyyden kielteiset vaikutukset asiakkaan toimintakykyyn. Kuntouttava työtoiminta voi luoda väyliä työelämään, auttaa toimintakyvyn palauttamisessa tai jäljellä olevan toimintakyvyn ylläpitämisessä.”

Mitä tämä käytännössä merkitsee? Hurskastellen käytetään ihmisen tarvetta kuulua johonkin, tuntea itsensä tärkeäksi, siitähän tässä on kyse. ”Vellirahalla” edesautetaan ihmisten taloudellista ahdinkoa ja passiivisuutta yhteiskunnallisissa asioissa.

Hyvässä lykyssä ”asiakas” saattaa saada mielekkäältä tuntuvan työtehtävän ja miellyttävän työyhteisön, mutta tämä ei korvaa hänen irtautumisen tunnettaan yhteiskunnasta, jolle työtön on edelleen nolostuttavampi puheenaihe kuin sukupuolitauti.

Taloudellisen oikeudenmukaisuuden puute tulee kuntouttavassa työtoiminnassa räikeänä esille. ”Haluamme vain parastasi”-puheet eivät lämmitä karenssiuhkausten jälkeen. Raha, jonka kuntoutuja saa, ei riittäisi säälliseen elämään, vaikka 20-25%:n ennakkopidätys jätettäisiin pois. Mitä mieltä ylipäätään on verottaa alle 3000e/kk tienaavia? Pöyristyttävää.

Esimerkkinä tiivistettynä oma maksuilmoitukseni Kansaneläkelaitokselta;
Työmarkkinatuki + kulukorvaus ajalta 05.08.-01.09.2014 yhteensä 911,60 e, veronalainen määrä 758,60 e.
Ennakonpidätys 151,72 e, maksetaan 759,88 e. Tähän summaan on lisätty lapsilisä.
Asumistuki, noin 84 e, maksetaan erikseen.

Jokainen voi laskea tästä kulusta välttämättömät kulut pois, ja arvioida, miten kuukauden tällä selviäisi.
Hyvänä kautena minulle jää noin 400e käytettäväksi kuukautta kohti. Hienoa, vai mitä?

Olen siinä onnellisessa tilanteessa, että omistan oman yksiön. Vastikkeen lyhennykseni on nykyisiin vuokrahintoihin nähden suhteellisen matala, mutta omistamisen vuoksi en saa toimeentulotukea.

Tuon tämän esimerkin julki, koska useimmat työttömät eivät kehtaa tuloistaan keskustella, ja koen tärkeäksi tuoda tämän asian esille. Väitän, ja myös muutama tutkimus tätä tukee, että Suomessa ei voi elää alle 2000/kk tuloilla. Se että voit kituuttaa kuukaudesta toiseen, ja joskus hemmotella itseäsi, ei täytä normaalin elämän standardeja.

Tulojen tulisi olla sellaiset, että ihminen kykenisi suunnittelemaan tulevaisuuttaan ilman velanottoa.

”Mee töihin” , tai ”mee kouluun” -kommentit osoittavat vain kyvyttömyyttä huomioida yksilön tarpeet ja rajoitteet. Sori.

Aiemmin mainitusta karenssista puheenollen, tässä eräs Turun Sanomiin kirjoittanut kommentoi aiheesta 2001:

”Allekirjoittanut hankki avovaimonsa kanssa itse työpaikan. Emme tehneet työsopimusta ja totesimme työn liian raskaaksi.

Ilmoittauduimme työvoimatoimistoon. Parin päivän päästä saapui karenssiuhkaus. Piti tehdä kirjallinen selvitys miksi ”kieltäytyi” työstä. Kuluu kuukausi hermojännityksessä. Työvoimatoimikunta kokoontuu suljetuin ovin. He eivät tapaa kyseisiä ihmisiä, eivätkä tutustu kyseiseen työpaikkaan, tällä suurella asiantuntemuksella he painavat peukalonsa alas, antavat kolmen kuukauden karenssin ihmisille, jotka halusivat tehdä työtä, vain työpaikka ei ollut sopiva.

Olen huomannut, että jopa tavaralla on paremmat oikeudet, niitä voi usein kokeilla, palauttaa tai vaihtaa.

Ehdotukseni siis on, että myös ihmisellä pitäisi olla 1-3 päivän tutustumisoikeus työpaikkaan ja oikeus sitten päättää haluaako hän paikan vai ei! Yksi päivä työtä, kolme kuukautta karenssia ei voi olla 2000-luvun työvoimapolitiikkaa!
Aaron Enlund”

Kyllä, juuri näin.

Aktivointisuunnitelmasta täytyisi virallisesti sopia kunnan sosiaalivirkailijan, työhallinnon virkailijan ja henkilön itsensä välillä, mutta käytäntö eroaa todellisuudesta tässäkin. ”Työvoimatoimikunta” sanelee yksipuolisesti suunnitelman työttömälle työnhakijalle, jonka ainoat huomatukset, joilla on hieman merkitystä keskustelun kululle, liittyvät terveydellisiin seikkoihin.

Työkokemuksen saaminen tai elämänhallinnan lisääntyminen eivät ole virallisista puheista huolimatta oleellisia. Mitä pitempään työnhakija on ollut poissa työelämästä, sitä pikaisemmin hänet halutaan siirtää merkityksettömän yksityisen sektorin vaatimattomiin tehtäviin. Eteneminen työtehtävissä on ”työntekijän” ja työnantajan välinen asia.

Puheet mahdollisuudesta työllistyä kuntouttavan työtoiminnan kautta on jälleen yhtä hurskasta höpötystä.

Työnantaja, jos hänen täytyy valita, palkkaa ennemmin pitkään harjoittelussa olleen tai ottaa suoraan työmarkkinoille saapuneen henkilön. Yksityiset tahot, joille kuntouttavia tarjotaan, eivät edes usein kuulu niihin taloudellisesti kyvykkäisiin, jotka voisivat noin vain palkata uuden työntekijän. Harjoittelijat eivät tuota menoja, ja harjoittelijoita, kuin myös kuntoutujia, kierrätetään jo pelkästä käytännöllisyydestä.

Kun vielä palkkatukea ollaan leikkaamassa, eivät yritykset tai yhdistykset edes halutessaan kykene palkkaamaan uutta väkeä. Monen työntekijän sopimuksen uusiminenkin vaarantuu.

Kuntoutuminen antaa vain vähän ”asiakkaalle”, mutta sitäkin enemmän työttömyystilastojen ylläpitäjille ja halvan työvoiman tarpeessa oleville tahoille.

Epäkohtia on loputtomasti, mutta tässä toin kuitenkin ensimmäiset mieleen tulleet.

Voisimmeko harkita eläkekertymää näistä toimenpiteistä? ’Jotain tarttis tehä’. Aika pian kiitos.

Miksi nuoret välittäisivät yhteiskunnallisista asioista tai yhteisönsä jäsenistä, kun heitä hyljitään välinpitämättömyydellä?

Yksinomaan materialistinen, ”kukin tulkoon toimeen omillaan” -näkökulma paistaa tänäänkin joka puolella.

Edullisten asuntojen, puhumattakaan halpojen vuokra-asuntojen, puute opintotukijärjestelmän ja pankkiorjuuden kanssa estävät inhimmillisen elämän edellytykset, syösten mahdollisuuksia tihkuvan nuoren toimettomuuden synkkään kaivokseen, jossa perimmäisenä tarkoituksena arjelle kehittyy yksinomaan pyrkimys välttämättömän varmistamiseen.

Välttämättömän turvaamisesta ei voida puhua, sen verran niukkaa on vanhemmistaan erkaantuneen jokapäiväinen elämä.

Kun lainalla hilluminen saavuttaa päätösrajansa, nuorelta odotetaan tekoja itsensä kehittämiseksi huomisen vastuunkantajaksi ja tuotannon turvaajaksi. Tämä voi osoittautua monille vaikeaksi. Koulunkäyntiin ei välttämättä ole edellytyksiä, vaikka nuori saattaisi olla kuinka lahjakas ja ahkera tahansa. Lisäansioiden saaminen käy nykyään myös yhä hankalammaksi.

Nuoren mieli on itsenäisyydestään herkkä, hän on edelleen kehittyvä yksilö.

Epäoikeudenmukaisuuksiin ja kompromissi-vaatimuksiin hän reagoi nopeasti, usein harkitsemattomasti.

Jos yhteiskuntajärjestelmään huonosti sopeutuvaa nuorta ei tueta, hänestä voi tulla passiivinen ja etääntynyt, mutta myös agressiivinen ja häikäilemätön. Myös ”sopeutuvammat” tarvitsevat tukea, sillä kokemus taakan kantamisesta yksin musertaa vahvimmatkin. Menestyneinkin ihminen saattaa muuttua kylmäksi ja itsekkääksi ilman aikaisempaa kannustusta ja apua.

Varhaisen keski-iän saavutettuaan ”myöhäisnuori” havaitsee dynaamisen elämänvaiheen ohitettuaan, saavuttiko hän itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita, saiko hän osallistua pyrkimyksille jotka merkitsivät hänelle niin paljon. Onko yhteisö hyväksynyt hänet? Turvattiinko ja parannettiinko hänen elämänsä elinehdot, jotta hän nyt voisi täysipainoisesti tulla yhteiskunnalliseksi vastuunkantajaksi?

Jokainen sukupolvi tarvitsee edeltäjiään. Nykyisyys kehittää edellytykset tulevaisuudelle. Ilman menneisyydestä oppimista kehitystä ei tapahdu. Nuorten tulee kokea lämpöä ja välittämistä, heidän täytyy kokea itsensä tarpeellisiksi, ja heidän mieltään ei saa sotkea uusliberaaleilla valheilla. Yksilön merkitystä yhteiskunnassa on tuettava, sillä yhteiskunta on edellytys yksilölle.

Olemme täällä yhdessä.

Vastikkeellisuuden ensisijaisuuden korostaminen ainoana ratkaisuna ihmisten osallistamiseksi yhteiskuntaan on lyhytnäköisyydessään suorastaan vaarallista.

Ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja aito pyrkimys ymmärtää heidän tilanteensa jää usein teorian tasolle.

Palveluiden tarve, psykofyysinen toimintakyky, sekä taloudellinen tilanne vaativat ehdoitta huomiota.

Lisäksi valitettavaa on työttömien yhdistysten ja muiden matalan kynnyksen toimintapaikkojen luokittelu alimpaan kastiin työhallinnon segmentoinnissa.

Tämä on johtanut siihen, että yhdistyksille ohjataan työhallinnon kautta toimenpiteisiin vähän ihmisiä.

Jotta elämänhallinnan parantamisen paikkoja kuntoutettaville voitaisiin tarjota, täytyisi olla myös niitä, jotka ovat palkkatuella, eli lähempänä työmarkkinoita.

Palkkatukeen ollaan kuitenkin esittämässä heikennyksiä.

Matalapalkka-alan palkat ovat sosiaaliturvan tasolla. Ihmisen eheytyminen ja normaaliksi koettavan elämänlaadun ylläpito on mahdotonta.

Näennäistyöpaikka ”vellirahalla” ei ansaitse kiitollisuuden tunnetta.

Myös työtön on tärkeä.

Vuoden ensimmäinen KSL:n poliitikkokoululaisten kotitehtävä annettiin keväällä. Meiltä kysyttiin, mitä niin sanottu aktiivinen elinkeino- ja teollisuuspolitiikka tarkoittaa, ja miten sen harjoittaminen muuttui Suomessa 1980- ja 90-lukujen aikana, sekä, millainen poliittinen suuntaus asian suhteen tällä hetkellä vallitsee.

Vastaukseni alla;

3. Aktiivinen elinkeino- ja talouspolitiikka pyrkii valtion keinoin vaikuttamaan talouden kehitykseen ja toimintaedellytyksiin. Toimintamuotoina on käytetty sääntelyä, verokikkailua, sekä omistushallinnan kautta tapahtuvaa kehittämistä.
__________________________

Tapsaa (toveri Tapio Pulkkinen) lainaten:
“Sodan jälkeisessä kehityksessä Suomen valtio perusti paljon teollisuusyhtiöitä, jotka yhdistettiin kiinteästi myös muuhun politiikkaan. Jo 70-luvulla alkoi, ja 80- ja 90-luvulla kiihtyi, pyrkimys purkaa valtion omistusta vapaan pääoman tarpeisiin ja jättää suoraa omistamista vain strategisesti tärkeille aloille, joissa vapaan markkinatalouden ei katsottu toimivan.

Näin siirryttiin suorasta omistamisesta ja sen tuomista ohjausmahdollisuuksista rahoituksen ja tukien kautta tapahtuvaan ohjaamiseen. Myös kansainvälisiä ohjausmekanismien sääntöjä on uusittu samanaikaisesti mm. WTO:n ja EU:n toimesta. Mm. pääomavirtojen sääntelyä vapautettiin. Nämä politiikan oikeistohegemoniset tuulet johtavat keskittymiseen isoihin monikansallisiin yrityksiin.”

Neuvostolainat ja mahtivaltion läsnäolo naapurissa edistivät pääomien joustavuutta valtio-omisteisia yhtiöitä perustettaessa ja sosialististen parannusten aikaan saamisessa.

1960-luvulla hyvinvoinnin taso jakaantui kansalaisten kesken tasaisemmin kuin koskaan aiemmin. Valtionvaikutuksen aikana kasvu oli jatkuvasti etenevää.

Valtion vaikutusvallan kasvu ja julkisen talouden merkittävä osuus kansantaloudessa nostattivat voimakkaat reaktiot ylikansallisten monopolien markkinataloudellisen vastuuvapauden tukijoissa.

Hyvissä ajoin mm. SDP lähti mukaan suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli “lännettää” talouspolitiikkamme ja harventaa kansandemokraattisten voimien vaikutusta suurtuotannon ja pankkien toiminnassa.

Avoimemmin tämän saattoi havaita 1970-luvulla, kun presidentti Kekkonen salli EEC-sopimuksen puitteissa toivotut julkiset leikkaukset.

Iso-Britannian uusliberalismi repi 1990-lukuun mennessä loputkin toiveet sosialistisesta hyvinvointivaltiosta, jonka rakentaminen kesti alle puolivuosisataa. Tuloerot kasvavat finanssimaailman porskuttaessa, ja talouselämän yksityistäminen on edennyt käytännössä esteittä.

Nykyinen suhtautuminen kiteytyy tyylikkäästi Kokoomuksen A. Stubbin tokaisuun, että “pitää luopua illuusiosta, että julkinen sektori saa kasvua aikaiseksi. Näin asia ei ole.” Että näin. Vaihtoehtoja ei ole.

Esivalmistelut tulevia eduskuntavaaleja varten ovat valmiit. Vasemmistoliitto sai kannatustaan takaisin, ei vähiten oppositioon siirtymisen ja Li Anderssonin erinomaisen esiintymisen ansiosta.

Kärkinimet johtivat puolueen voittoon

Merja Kyllösen, uuden mepin, kannatus tiedettiin lujaksi, mutta olen silti yllättynyt, että yli puoluerajojen saavutettiin kannatusta hänellekin. Kyllönen on profiloitunut mediassa aivan vastakkaiseksi kuin millaisena hänet tavanneet ovat oppineet tuntemaan. En kokenut viisaana ratkaisuna kuvata Kyllöstä kiukkuisena emäntänä mm. postikorteissa. Huumorin rajoja venytettiin, mutta nähtävästi Suomalaiset ottivat provon hyvin vastaan.

Henkilönä toveri Kyllönen on hurmannut kanssaihmiset, huomioiden taitavasti ympärillään olevat ja ollen selkeäsanainen sekä näkyvän reipas. Mihin on ryhdytty, se on hoidettu.

Olen pettynyt toveri Anderssonin puolesta, odotin vakain mielin läpipääsyn olevan huomattavasti lähempänä. Varasijalta on kuitenkin hyvä ponnistaa, huomioiden Anderssonin sijainnin poliittisella kartalla. Liian aikaisin saatu vastuu tahtoo kertyä yli laitojen. Sopivissa määrin se kasvattaa ihmistä.

Li Anderssonin perehtyneisyyttä tai hyvää esiintymiskykyä ei tarvitse tässä toistella. Luottamus on saatu, ja keväällä läpipääsy eduskuntaan vaikuttaa selviöltä. Aika näyttää.

Vasemmiston kriisistä

Vasemmisto on kärsinyt aatteellisesta kriisistä ja luottamuspulasta yli kaksikymmentä vuotta. Suomessa SKDL:n työnjatkaja koetaan luopuneen aiemmista arvoistaan ja sulkeutuneen parlamentarismin tukahduttavaan syleilyyn.

Kyllä kansalaiset ymmärtävät ja arvostavat parlamentaarista työskentelyä. Konsensuksesta kiinni pitäminen hinnalla millä hyvänsä ei vain ole ollut kaikkien mieleen. Mieleen tulevat vaikkapa 1995, jolloin luokkapetturin (SDP) ja kansanvihollisen (KOK) kanssa Vasemmistoliitto lähti tekemään heikkoja päätöksiä. Kun teot ovat jääneet enemmän puheiden tasolle, on sytä katsoa peiliin. Vuoden 1967 päätös puoluetuesta “vapautti” puolueet rivijäsenistään, hävittäen ensin järjestötyön ja myöhemmin kansalaistoiminnan.

Toivotalkoot tuovat valoa Vasemmistolle?

Vasemmiston voitoksi mielletty tilanne EU-vaalien päätyttyä osoittaa objektiivisuuden pettämisen vaaran. Euroopassa on nähty kannatuksen nousua, mutta koska tämä perustuu väärille syille, kuten talouskriisille, voidaan kannatuksen perustusten nähdä horjuvan jokaisena vaalivuonna.

Askeleet ovat lyhyet, ja tavoitteet lyhytkantoiset. Tämä nähtiin jo 1800-luvulla sosialistien anellessa yhteiskunnallisia helpotuksia vallankumouksen luopumisen hinnalla.

Mutta uutta rakkauden punaista aatteellista valoa on uuden sukupolven myötä havaittavissa. Tinkimättömän periaatteelliset punavihreät nuoret alkavat kukkia luokkatietoisuuteen, aatteellisuuden saadessa uusia luokkavaiston terälehtiä.

Nyt saadun menestyksen tulee perustua jatkossa eri asioille, kuin miltä se alkoi. Tulokset saatiin korostamalla talouskriisin ja veroparatiisien esille tuomista, aatteen päiväpeitteen tuulettamisella ja jäsenrivistöjen yhteisöllisyyden kohentamisella. Mutta nämä ovat vain kiillotetta ilman yhteiskunnallisen muutoksen vaatimuksia.

Kokkolassa taantumus ilakoi

Kotikaupungistani kerron vain, että kultturelleiksi maalaisiksi itsensä profiloivat Ruotsinkieliset “kristityt” olivat valta-asemassa Kokoomuksen edustaessa modernia yläluokkaista pikkuporvaristoa. Jokainen ääni vasemmalle tuli yllätyksenä, lannistaen hiljalleen radikalismin kipinöitä. Demaritkin kärsivät, huolimatta vankasta kannatuspohjasta “Jutan kaupungissa”. Ehkä Antti Rinne tuli väärään saumaan aiheuttaen yksinomaan sekannusta puolueeseen. Demarien kannatuksen pudotus ei ole hyvä vassuillekaan.

Onnistuiko vaalityö?

Kärkiehdokkaiden hyväksi tehtiin oivallista työtä, mutta hyvien ehdokkaiden lista sai aikaan myös “paikallisten” ehdokkaiden “unohtelua”. Usko omaan puolueeseen on jäsenistöllä hakusessa, mikä näkyy kenttätyön puutteessa. Jos jatkuvasti kuulet baareissa ja toreilla, kuinka ku**pää Paavo Arhinmäki on, tai että kuinka oikeistolainen ja pa*ka Vasemmistoliitto on, ei ensimmäiseksi tule mieleen möläyttää omaa puoluekantaansa. Tämä ainakin Keski-Pohjanmaalla, alueella, jonne kansanedustajamme matkustavat “pienin” varauksin.

Vanhempi puoluekaarti onneksi säilyttää uskollisesti luottamuksen puolueeseen. Väestön ikääntyminen näkyy vasemmallakin; kuka osaisi tehdä ja delegoida, vaikka jotenkin talkoolaisia saataisiinkin?

Loppukevennys ja onnittelut

Vasemmistoliitto saavutti paikan EU::ssa ja yhteishenki kasvoi yli Suomen. Onnittelut!

Kun muistamme, miksi puolue on olemassa, ja mitkä lopulliset tavoitteemme ovat, olemme hyvällä tiellä.

Punalippu ylös.

Keskustelu Jyrki Kataisen eroilmoituksesta pääministerin ja Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta kiihtyy. Kuinka hallituskumppanit kykenevät toimimaan jo ennestään abstraktin hallitusohjelman puitteissa ilman “rakennepolitiikan” puolestapuhujaansa? Huolimatta integrointitaktiikan menestyksestä, maan politiikka tarvitsee johtohahmoa, joka ottaa syyt talous -ja yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamista vahingoista. Vai onko todella näin?

Hallitus vaihtaa vain muutaman, mutta merkittävän ministerinsä. Kansalaiset olisivat valmiit eduskuntavaalien järjestämiseen, esimerkiksi syksyllä, mutta tässä unohdetaan kuka todella on vallassa. Valtion ja monopolien yhdistetty voima, “valtiomonopolistinen valtakoneisto“, on ensisijalla hallitukseen nähden. Olla hallituksessa ei ole sama kuin olla vallassa. Ministereillä ei ole päätösvaltaa. Täten ajatus virkamieshallituksesta ei ole niin naurettava idea kuin jotkut kuvittelevat.

Kokemuksesta havaitsemme, että budjeteissa ei tule näkymään perusperiaatteiltaan eriävyyksiä. Samat tahot, jotka tuomitsevat edellisen hallituksen budjettiesityksen, ottavat sen myöhemmin oman toimintansa perustaksi.

Hallitusohjelmista päättää vuosi ennen vaaleja Yhdysvaltalainen konsulttiyhtiö. Mikä estäisi luomasta virkamieshallitusta, jolla olisi muutaman konkreettisen lauseen mittainen ohjelma ja ylikansallisten firmojen tuki takanaan? Tämä virkamieskoneisto pärjäisi hyvin seuraaviin vaaleihin saakka. Ainakin pääoman näkökulmasta.

Nykyinenkin valtiomonopolistinen valtaryhmittymä toimii persoonattomasti taka-alalla. Jos emme takerru yksinomaan päivälehtien otsikkoihin, voimme havahtua “demokratiamme” vajavaisuuksiin. Porvarillisen valtiofilosofian alkuperäinen kolmiyhteys -lainsäätäjät-toimeenpanovalta-tuomioistuin-, ovat toimimattomuudessaan historiaa.

Olemme vain muodollisesti eduskuntavaltainen maa. Korporatismi on kehittynyt voimakkaasti tulopoliittisen mekanismin kautta; tämä on johtanut eduskunnan painamaan jaa -tai ei -nappia, ilman asiallista tai edes muodollista oikeutta vaikuttaa muualla valmisteltuihin ratkaisuihin.

Ihmisten äänestysoikeus tulisi olla mahdollisuus saada ote yhteiskunnallisista toiminnoista. Jos kansanedustajat ja ministerit ovat kyvyttömiä hallitsemaan järjestelmää kansalaisten puolesta, päädymme iäksi byrokraattien ja pankkiirien hallittavaksi.

Vain muutama vuosi sitten eli ihminen nimeltä Matti Vanhanen. Hänen jouduttuaan jättämään tehtävänsä, hän sai edustusduunin muualta, ja hänen edustustehtäviään kansan maalitauluna sai hoitaa seuraava pääministeri.

Vanhanen unohtui, ja samoin vaikuttaisi käyvän myös Kataiselle. Niin merkittävää ministeriä ei ole ollut, etteivätkö suurpääoman edut olisi tulleet hoidetuiksi. Eduskuntavaalit ovat merkityksettömät ilman taistelua järjestelmän muuttamiseksi. Historiallisten kokemusten yhteenvedot osoittavat vaihtoehtoja olevan nykymenolle.

“Ken käy käsiksi osittaiskysymyksiin ratkaisematta ennen sitä yleisiä kysymyksiä, tulee tietämättään ehdottomasti törmäämään joka askeleella näihin yleisiin kysymyksiin.” -Lenin .

Riippuen valtaryhmittymien tarpeista, saatamme jatkaa nykyisen hallituksen kanssa seuraaviin vaaleihin, tai sitten tapahtuu jotain epätavallista. Tärkeintä on kuitenkin muistaa suuret kuviot harhauttavien ilmoitusten ja toimenpiteiden takaa. Kansanvalta, tuotantolaitosten ja pankkien sosialisointi odottaa meitä.

Olemmeko valmiit vastuuseen?

Vasemmistoliitto on tehnyt ratkaisun hallituksesta poistumisesta.

Kohta arvioidaan, kuinka vallankumouksellinen vasemmisto kykenee olemaan, vapauduttuaan oikeistolaisen “yhteisvastuun” kahleista.

Kokonaistavoitteiden pirstoutumista osatavoitteiksi, kyvyttömyyttä kohdistaa hallituspolitiikka suurpääomaa vastaan, ja liian kevyttä suhtautumista hallituskumppanien tahtoon mukautumisesta jää todennäköisesti ilman arviota.

Esille nostetaan saavutetut tulokset, jotka tottakai olivat myönteiset, mutta joiden hinnnalla jätettiin kapitalismin rakenteeseen kohdistunut hyökkäys tekemättä. Pessimistit kokevat, että sellaista ei koskaan ollut odotettavissa.

Jos Vasemmistoliitto lähtee edistämään suurpääoman vastaista yhteiskunnallista toimintaa, ja kyseenalaistaa nykyisen tuotanto-omistuksen, voivat hallituksen ovet avautua jälleen houkuttelevasti Vasemmistoliitolle.

Oikeisto pyrkii liian radikaalien toimijoiden “kesyttämiseen”, eli institutionalisoimiseen.

Tätä vaaraa pelkään vasemmiston vähättelevän jatkossakin.

On tullut aika päivittää kansan etujen mukaista strategiaa nykyhetkeen, ja lämmitellä suhteita Keskustaan päin. Tässäkin on toki vaaransa. Kokoomusta ei helpolla syrjäytetä hallituksesta, mikä merkitsee mahdollisuutta sinimultaan. Myrkkyä.

Jatkossa Vasemmistoliiton tulisi harkita luokkakantaisemmin, tarkemmin, hallitukseen liittymistä.

Reformit eivät vakuuttaneet puolueen kenttäväkeä, ja helpotus hallituksesta lähdöstä on ollut räikeä.

Leikkauslistat ovat pöyristyttävät, ja päällimmäisenä huolenaiheena tulisi olla leikkausten vaikutukset ihmisten elämään. Vasemmistoliiton lähtö antaa mahdollisuuden keskittyä epäoleelliseen, sillä aikaa kun leikkaustoimenpiteet toteutetaan.

Tätähän on median taholta nähty usein.

Asioiden todellinen laita jysähtää ajallaan ihmisten tietoisuuteen, mutta tuleeko käsitys hallituksen toimista liian myöhään? Ovatko apatia ja totaalinen kyynisyys palanneet arkeen ensimmäisten tuohtumusten tuulten mentyä?

Kuinka voimallisia ovat kehysriihen vaikutukset elämäämme, ei kokonaisuudessaan tahdota meille kertoa. Nyt pelkokerrointa korottaakin kysymys, kuinka hallituksen toimet voidaan pahimmilta kohdin mitätöidä, kun oppositio on hajanainen ja määräältään vajavainen?

Tilanteen muutos vasemmistossa vaikuttaa varmasti suhteeseen Eurovaaleja kohtaan, mutta erityisesti eduskuntavaaleihin. Millaiset ovat äkkikäännökset poliittisessa retoriikassa, näemme pian.

Punalippu korkealla toverit. Luokkataistelu on taistelua todellisesta demokratiasta.