Elämänedustajan manifesti

Kun ensimmäisen kerran luin tämän kirjan, koin Karl Kautskyn perustelut sinänsä vakuuttaviksi ja loppuun saakka harkituiksi. Taustalla kuitenkin oli aiemmin lukemani Leninin arvostelu ja siten saatoin tietoisemmin miettiä lukemaani.

Kirja on edelleen ajankohtainen keskustelun jatkumo palkansaajien, kansan enemmistön keinoista saavuttaa todellinen demokratia.

Kautsky pohtii mm. lakon merkitystä ja hallituksessa oloa, yhä todennäköisemmäksi koetun tulevan maailmansodan vaikutuksia, sekä aseellista vallankumousta.

Luottamus, että työväenluokka on saava kaiken irti valtiosta parlamentaarisin keinoin ennen imperialistista maailmansotaa, ja on tällöin kykenevä kohtaamaan sodan luottavaisin mielin, osoittautui sittemmin ylioptimistiseksi.

Sota saattoi pikemminkin yhdistää työtätekeviä nationalismin lipun alle, saaden jopa sosialistit hehkuttamaan kansanmielisyyden ykseyden iloja sekä sodan tarkoituksenmukaisuutta.

Kansainvälinen solidaarisuus ei sodassa usein pääse oikeuksiinsa. "Rauhan" oloissakin työläiset ovat saaneet kärvistellä luokkasodan liekeissä.

Kapitalismi ei ollut kehittynyt tarpeeksi salliakseen ajatuksen valtiollisen elämän takaavasta hyvinvointivaltiosta.

Sodan jälkeen proletaarit löysivät jälleen toisensa, joskin oikeistolaisen umpimielisyyden ahkeran kyttäyksen alla.

Havaittiin, että kapitalismin kasvu oli yhä kesken, ja olosuhteet täten kommunismia ajatellen vajavaiset.

Tuotantovälineiden kehitys, talouskasvu ym. arveltiin tarvitsevan lisäaikaa kyetäkseen tarjoamaan myötämieliset olosuhteet yhteiskunnalliselle vallankumoukselle.

Pelkoa työläisaristokratian kehittymismahdollisuuksista tai johtavien ammattiliittojen korruptoitumisesta ei tunnettu.

Vakaasti uskottiin sosialistisin menetelmin parannettavan yhteiskunnallisia oloja pisteeseen, jolloin muutos saavutettaisiin lähes kivuttomasti.

Kautsky kenties uskoi myös Bernsteinin tavoin, että järjestelmää ei tarvitsisi muuttaa, jos se muokattaisiin parlamentaarisesti haluttuun muottiin.

Suurpääoman vastarinta ja juonittelu saivat ajansaatossa työtätekevien rivit hajalleen satunnaisista nousukausista huolimatta, mm. tarjoamalla hyvinvointia, jonka oli ollut tarkoitus muuttaa yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi.

Keskustelu päämääristä ja toimintakeinoista jatkuu. Keskustelulle ei ole rajattu yhteisiä sääntöjä, luotettaessa kilpailumenetelmään, jolloin voittavan menetelmän täytyy olla paras menetelmä. Jotkut katsovat keskustelun tarpeen menneen jo ohitse. Kapitalismin yhtämittaisen kriisin syvetessä tälläistä mielialaa tulisi vastustaa.

Tämä "lahjonta" on tänäänkin saanut säilytettyä mielikuvan nykyjärjestelmän ylivertaisuudesta ja vaihtoehdottomuudesta, samoin kuin luokkaristiriidat ylittävästä konsensuksesta.

Kautkyn kirja saattaa nykylukijasta vaikuttaa paikoin joko optimistiselta tai totaalisen mielekkäältä, riippuen lukijasta.
Aihe säilyy ajankohtaisena ja se on esitetty hyvin. Päivitettyjä vastineita toivoisikin nähtävän useammin kirjakaupoissa.

Kirjaa voi lämpimästi suositella herättämään ajatuksia.

http://sosialismi.net/blog/2013/05/07/karl-kautsky-tie-valtaan/#more-5610

Näin joulun alla on hyvä raapaista pintaa Marxilaisen maailmankatsomuksen ja uskonnon keskinäisestä dialogista.
Aihe on suunnaton, mutta välttämätön. Kristityn ja sosialistin näkemykset löytävät usein toisensa, mutta yhteisten päämäärien lisäksi työväenliike on joutunut kärsivällisesti kuuntelemaan kirkon (lähinnä Rooman) saarnaamista periaatteistaan. Olen vain maallikko, joten kärsivällisyytenne on toivottavaa. Aloittakaamme.

Kosketus valtioon

Karl Marx, merkittävin todistettavasti olemassa ollut ihminen, kertoi valtion edustavan hallitsevan luokan intressejä, joka olennaisesti on “ihmisen negaatio” (vastakohta); vierantumisen ilmaus ja verrattavissa uskontoon. Marxilaisuudessa ilmenee idea ihmisen “itsejumaluudesta”, jyrkkänä vastakohtana kristilliseen käsitykseen, jonka mukaan ihminen on luotu toteuttamaan ‘Luojan’ tarkoitusperiä.

Uskonnon suhde valtioon on ollut luonteva, koska molemmat kaipaavat vakautta oman valta-asemansa varmistamiseksi ja vahvistamiseksi. Pieni ihminen on asetettu rooliinsa, rypemään itsesäälin ja kiitollisuuden ristiriitaisissa aallokoissa toteuttaen eliitin tahtoa.

Kapitalistiluokka, sekä sittemmin uskonnolliset auktoriteetit, eivät ole kieltäneet professoreja ja tutkijoita myöntämästä luonnossa vallitsevaa kehitystä, luonnonlakeja. Mutta jestas sentään, jos kysymyksessä on yhteiskuntaelämä! Sillä kehityksen todellisuuden tunnustaminen yhteiskuntaelämässä on riistäjillemme kauhistuttava aatos.

Onhan työtätekevälle lohdullista ajatella, että tässä parhaaksi mainostetussa yhteiskuntajärjestelmässä ei asioilla ole mitään omaa tahtoaan, vaan kaikki on vain Hänen tahtonsa, kuolemattoman sielumme heijastusta. Miten itsensä tiedostavaa ja kehitystä kaipaavaa massaa saattaisi kukaan hallita? Kuinka hengenvaarallista ja epäsiveää ajattelua! Ihminenhän on luotu kapitalistin tarpeita varten.

Marxilaisuudessa eräs tunnetuimmista ajatuksista on käsitys, että vaikka kapitalistisessa yhteiskunnassa tehtäisiin miten hyviä ja järkeviä päätöksiä hyvänsä, kehitys tulee kuitenkin johtamaan kaikkien ihmisten todellisten pyrkimysten vastaiseen lopputulokseen. Tämä on tietenkin kristinuskon edustajille mieletön väite, sillä kirkko on aina ollut lopullisen järjestyksen etsijä, staattisen ja itsessään olevan rakenteen perusajatuksen esitaistelija. Muutos, jos sille on lainkaan tarvetta, nähdään toissijaisena. Yhteiskunnallinen konservatismi onkin yksi keinoista vastustaa rationalismin kansannousua ja uudistustarvetta.

Kristillisestä sosialismista

Englannin työväenliikkeen kristilliset juuret ja läheiset yhteydet anglikaaniseen valtiokirkkoon on aiheuttanut kristinuskon välittömän vaikutuksen Englannin Työväenpuolueeseen. Toinen, myös meillä Suomessa sittemmin vaikuttanut suuntaus koettiin Saksassa, jossa Marxilaisuuden nihkeä suhtautuminen uskontoon ja Lutherin oppi olivat vaikuttavimpia tekijöitä. 1800-luvun lopussa ei ilmennyt laajaa joukkoliikettä sosialismin ja kristinuskon yhdistämiseksi. Päinvastoin, kirkko ja sosialidemokraattinen puolue katsottiin toistensa jyrkiksi vastakohdiksi. August Bebelin lausahdus, “Kristinusko ja sosialismi suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi”, kuvaa asennoitumista tuolloin kuin myös usein nykyisinkin.

Ensimmäisiä merkkejä muutoksesta kristillisyyden ja uskonnon keskinäisessä arvioinnissa oli Adolf Stoeckerin (1835-1909, Juutalaisuutta kritisoinut Lutherilainen teologi) toiminta, joka johti Kristillis-sosiaalisen työväenpuolueen perustamiseen.

Tärkeämpänä tapahtumana nähdään toisinaan myös “evankeelis-sosiaalinen kongressi” v. 1890, jonka voi nähdä johtaneen kasvavaan sosialismin teoreettiseen harrastukseen kirkon piirissä.

Tunnettu saarnaaja, Christoph Blumhardt (1842-1919) innostui sosialismista niin, että liittyi Saksan sosialidemokraatteihin, menettäen näin pappis’ virkansa. Yksi kristillisen sosialismin “löytäneistä” koki, että materialistinen sosialismi oli ilmausta ihmisen materiaalisista vaatimuksista, eikä siten mitään sinänsä torjuttavaa ateismia.

Blumhardt tiedotti, että sosiaalidemokraattinen puolue on Kristuksen julistaman maailmanjärjestyksen tienraivaaja; Jumalan valtakunnan toteutumista maallisesti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen dialektinen teoria Sveitsissä ja nationalismin kasvu Saksassa tainnutti heränneen keskustelun kristillisestä sosialismista.

Saksalainen teologia vaikutti kuitenkin yhä, varsinkin Yhdysvalloissa, missä syntyi mm. “Social Gospel”, voimakas kristillis-sosiaalinen liike ( pääideoinaan mm., että ihminen voidaan kasvattaa tekemään oikein, kirkon on oltava sovittelija niin työelämässä kuin politiikassa, sosiaalinen pelastuminen tapahtuu yksilön omaksuessa rakkauden jne.).

Uskonnon individualismin voimakkuuden ollessa Amerikassa merkittävämpi kuin mantereella, kehittyi siellä käsite, että uskonto on lähinnä oman sielun pelastusta. Tämä osaltaan edesauttoi sosiaalisen evankeliumin läpimurtoa, koska sosiaalisen kurjuuden katsottiin olevan synnin seurausta. Jumalan valtakunnan koettiin käsittävän koko yhteiskunnan.

Kirkon liittoutumista etuoikeutettujen kanssa vastustettiin, mutta ‘kristillisen yhteiskunnan’ ei tarvinnut olla kommunistinen.
Väittely siitä, tulisiko kirkon sovitella yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja, jatkuu yhä.

“Sosiaalisen evankeliumin” vaatimukset ovat pääosin toteutuneet, osoittaen, että teologia saattaa toisinaan vaikuttaa yhteiskunnalliseen elämään. Toisaalta esim. Suomessa samat uudistukset on toteutettu ilman teologisia perusteita.

Yhteiskuntauudistusten ja teologian keskinäinen suhde on moniselitteinen, ja saa jäädä viisaampien harteille.

Lopuksi

Toisin kuin kristinusko, sosialismi ei rakenna yhteiskunnan tulevaisuutta ‘johdatuksen’ arvaamattomuuden pohjalle, vaan konkreettiseen toimintaan ja tieteelliseen suunnitelmallisuuteen luottaen, huomioiden muuttuvat olosuhteet.

Kirkon luoma käsitys yksityisomaisuuden vaarantumisesta sosialismin vuoksi, ja sosialismin kylmästä tavasta tarkastella todellisuutta materiaalisen hyvinvoinnin kautta, ovat totaalista propagandaa ilman perusteita.

Sosialismi sallii yksityisomistuksen vaatien kaikille oikeutta tuotantoon, tuotantovälineisiin, ihmisten yhteishyvän hallitessa niitä. Ihmisen perustarve eloonjäämiselle on materialistinen. Ilman materiaalista hyvinvointia, oli se kuinka matalamittaista tai ylevää, on mahdotonta luoda henkistä hyvinvointia. Kolikolla on kahdet kasvot. Kapitalismissa tuo kolikko pyörii niin, että kasvoja ei kyetä tunnistamaan.

Kristityn on vaikea hyväksyä uskonnon olevan sosiaalisten paineiden heijastumaa, mutta käsitteen, että uskonto on sopeutumisreaktio olemassaoloon, hän voi hyväksyä. Tälläinen uskonnon selittäminen irtautuneena yhteiskunnallisista tekijöistä näyttäytyy Marxilaiselle valheellisena ja vieraantuneena selittämisenä.

Kristitty myöntää yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutuksen uskontoon, mutta pettää itseään kuvitellessaan suhteensa Jumalaan todellisena. Tästä käsityksestä kristitty ei voi luopua.

Yhteistä on löydetty keskustellessa yhteiskunnallisista muutoksista ja niiden tarpeesta. Käytännöllisenä yhteisenä päämääränä voi pitää ihmisen vapauttamista häntä kahlehtivista riippuvuuksista sekä luoda edellytyksiä onnellisemmalle elämälle.

Yhä enemmän sosialismin nähdään kristinuskon kanssa yhteensopivana, kristillisen yhteiskunta-ajattelun pyrkimysten heijastuksena. Yhteiskunnallisten tapahtumien selittäminen materialismin kautta ei ole kristinuskon vastainen. “Sillä marxismi ei ole olemukseltaan uskonnonvastainen, vaan uskonnoton.” -Jaroslaw Krejci .

Leppoisaa joulun odotusta ja rauhallista Itsenäisyyspäivää 2013.

Sosialistinen humanisti kuvaa Suomalaisen kulttuurimiehen elämää, ja saattaisi soveltua nykyisen punavihreän vasemmiston lukupiirien keskustelun kohteeksi.

Kirjoittaja Erkki Salomaa valittiin kirjan julkaisuvuonna (1966) Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaksi. Salomaa vaihtoi ay-uran sivistyksellisiin toimiin tullessaan 1960 valituksi Sirola-opiston rehtoriksi.

“Salomaa luennoi Sirolassa ahkerasti ja harjoitti tutkimustyötä. Salomaan kirjallinen tuotanto oli laajaa. Hän aloitti ammattiyhdistysaiheisilla opuksilla siirtyen Sirola-vuosina myös suomalaisen työväenliikkeen historian pariin.” (wikipedia)

Pätevä mies siis kirjoittamaan aiheesta. Selatkaamme hieman tätä opusta.

Sisältö:

I. Suku, lapsuus, kouluvuodet
II. Nuoruuden yliopisto
III. Elämäntehtävä – Työväenliike
IV. Ensimmäinen vallankumouksen kausi
V. Ensimmäinen puoluesihteeri
VI. Työmies ja eduskunta
VII. Atlantin takana
VIII. Maailmansodan varjossa
IX. Kun jääpalatsi sortui
X. Työväenvallankumous 1918
XI. Uusi työpäivä
XII. Elämän viimeinen kymmenluku

Kuten havaitsemme, aiheita on liiaksi käsiteltäväksi (enkä edes maininnut lukuisia väliotsikoita), mutta selostan pintapuolisen näkemykseni kirjasta.

Yrjö Elias Sirolasta (vuoteen 1896 Siren, 8. marraskuuta 1876 – 18. marraskuuta 1936) on netissä heikosti saatavilla tietoa, joten tälläisen kirjallisen aarteen ulkonäkö ansaitsee tulla mainituksi;

Kirjan kannet ovat punaiset ja puuta. Sidottu painos on Kansankulttuuri Oy:n painama vuodelta 1966. Kuvia on tasaisesti, useita ja hyvän laatuisina. Sivuja kirjassa on 385. Jos kirjassa on ollut kansipaperit, ne eivät ole säilyneet.

Lapsuus on muistoista punottu

Yrjö Sirolan perhetausta oli vanhoillisen, joskin käytännöllisyyden ja tiedostamattoman sosialistisen ajattelun kyllästämä “hengellinen” koti.

Hänen isänsä, Karl Gustaf, oli kahdeksan vuotias perheensä kohdatessa sosiaalisen arvonalennuksen talonisännästä torppariksi. Yrjö Sirolan isoisä, Elias Siren oli toimelias ja pystyvä maanviljelijä, mutta liian hyväntahtoinen ja kykenemätön hoitamaan talouttaan. Nämä ominaisuudet seurasivat myöhemmin myös Yrjön elämässä.

Nälkävuosien jälkeinen äkkiköyhyys ei kuitenkaan haitannut kahdeksanpäisen sisarussarjan nuorimmaista merkittävästi.

Perheen köyhtyminen loi suotuisan maaperän uskonnolliselle herätykselle, kiihkouskovaisten evankelisten liikkeiden levitessä tuolloin paikkakunnalla.

Maljojen kilistely arveluttavassa seurassa vaihtui pastorin virkaan ja hurskaaseen avioliittoon.

Suomen Geneve, Viipuri, esitti tärkeää osaa Yrjön elämässä. Hänen vanhempiensa taustoja sekä lapsuutta kuvataan värikkäästi, ja on havaittavissa kuinka paljon taustatyötä kirjoittaja on tehnyt tuodessaan esiin pieniä yksityiskohtia ja Sirolan tuttavien, ystävien ja perheenjäsenten muisteluja.

Nuoruus, tuo julkea tuulahdus

Nuoruuden opiskelut Viipurin klassillisessa lyseossa kertovat Yrjön varhaisista maailmankatsomuksellisista vaikutteista. Kun kotona vaikutti liberaali pappi-isä, saattoi nuoresta Yrjöstä tuntua epämukavalta että hämmentävältä, kun koulun uskonnon opettaja teki parhaansa pilkatakseen Darwinismia ja kehitysoppia. Kirjallisuus Yrjöä kiehtoi jo tuolloin, ja Kivi, Runeberg ja Topelius, sekä myöhemmin heti tuoreeltaan ilmestyneet Juhani Aho ja Arvid Järnefelt kuluivat koululaisen käsissä.

Lukioaikana uudet, vapaamieliset aatteet kantautuivat myös Yrjön tietoisuuteen. Nuorsuomalaisuus kiehtoi koulupoikia. Valtiollinen itsenäisyys, perustuslakien loukkaamattomuus ja Mies ja ääni-periaate olivat muunmuassa nousevia trendejä.

Kun maailmanmainetta saavuttaneet tiedemiehet kumosivat luomistarun, ja Darwinin pääteoksen saatavuus kasvoi, 1800-luvun yhteiskunnassa alkoi kiehua. Kirkonvastainen materialistinen maailmankatsomus nähtiin mullistavan rohkeana ja monin verroin kumouksellisempana kuin sosialismi ja kommunismi.

Lisäksi suuri vaikutus Yrjön elämään löytyi hänen kotoaan, rukoushuoneen ullakolta. Minna Canthin toimittamissa Vapaiden Aatteiden lehdissä julistettiin annettavan kansalle tietoja, joita “vanhoillaan olijat tahtoisivat pitää siltä salassa”.

Väkevänä elämyksenä Yrjö Sirola kertoo olleen Tolstoin ‘Herääminen’. Tolstoilaisuuteen intohimoisesti suhtautuminen aiheutti etenevässä määrin isän ja pojan teiden erkaantumista. Isän pyrkiessä torjumaan Tolstoilaisuuden oppeja, tämä osoitti hänen yhä kuuluvan vanhoillisen pappissäädyn henkiseen köyhyyteen.

Yrjö Sirolalle Tolstoi kuului edistyksellisen kirjallisuuden ensimmäisiin julistajiin, joka johdatti oppilaansa punnitsemaan itsensä edessä elämää ja ihmisiä. Anna Karenina ja Sota ja Rauha kuuluivat hänen mielikirjoihinsa läpi elämän.

Elämää ja sosialismia

Valtaosa kirjasta kertoo Sirolan osasta vaativissa oloissa 1917-1918. Amerikan matkoilla avartunut mieli ja kielitaito toivat paljon vastuuta. Poliittisen toiminnan ohessa hän toimi useissa lehdissä joko päätoimittajana tai avustavana freelancerina.

Salomaan mukaan “kulttuuriministeri” Sirola oli vallankumoukseen mennessä tullut tunnetuimmaksi kasvoksi sosialidemokraattien puolueesta.

“Sosialidemokraattien kanta sellaisena kuin se on selvimmin Karl Kautskyn kirjoituksissa esiitynyt, oli kantanani kaksitoista vuotta“, sanoi O. W. Kuusinen tilittäessään vuoden 1918 syksyllä suhdettaan menneeseen. Leninin teosten lukeminen olisi voinut herättää puolueen johdon ajattelemaan selkeämmin, mutta kirjaset eivät olleet levinneet Suomeen, eikä Venäjän kielen osaaminen ollut edes kaikkien intellektuellien hallinnassa. Tätä myös Sirola muistiinpanoissaan tuskaili: “Miksi en ole perehtynyt Venäjän asioihin?”, jatkaen: “Kirottua! En ole edes hankkinut välttämätöntä kielitaitoa.”

Perehtyminen myöhemmin Leninin kirjoituksiin mm. porvarillisesta demokratiasta ja proletaarin (tietoisimman ja järjestäytyneimmän työntekijäin) diktatuurista, toivat uuden raikkaan tuulahduksen Sirolan luokkatietoisuudessaan haparoivaan mieleen. Pahoitellen hän suri, etteivät nämä teokset ajoissa olleet ohjaamassa sosialidemokraatteja.

Sirola saa arvoisensa läpikatsauksen elämästään ja urastaan. Vuosissa on hieman poukkoiltu halutessa esittää jotakin asiaa toisesta näkökannasta. Erityisen kiusallista on Sirolan kirjoitusten lähes totaalinen vajavaisuus. Toisaalta täytyihän Kuusisenkin lehtimiehen tuotanto julkaista erillisessä kirjassa, joka ilmestyi muistaakseni 1981.

Sirola oli huono keskittymään yhteen projektiin kerrallaan ja aiotut muistelmatkin jäivät noin 40-sivuiseksi hajatelmaksi.

Kirjaa kannattaa metsästää nettikaupoista ja/tai kirpputoreilta. Kuvaus kulttuurin ja sivistyksen ruumiillistumasta, jos sallimme keveän liioittelun, on yhtäaikaisesti kiehtovaa että opettavaa. Salomaa on onnistunut herättämään lukijansa. Sopiva määrä pohdittavaa yhdistyy historiallisen ajanjakson tarinointiin. Suositeltavaa selattavaa todellakin.

Vaatimattomat jälkisanat

Sirolan tuhkauurna päätyi lopulta Suomeen, jossa ennen hautaan laskemista uurna oli Helsingin Kultturitalon aulassa nuorisoliittolaisten ja pioneerien kunniavartion ympäröimä. Muistotilaisuus vietettiin Malmin hautausmaalla.

Yrjö Sirolan kulttuurillista merkitystä Suomen työväenluokalle osoittaa entisten poliittisten vankien koskettava teko perustaa keväällä 1945 Yrjö Sirolan Säätiö. Peruspääoma koottiin heidän valtiolta saamistaan korvauksista. Säätiö jatkaa edelleen kulttuuri-ja sivistyön tukemista huolimatta että v. -46 perustettu kansankorkeakoulu, Sirola-Opisto suljettiin 1994.

Marraskuussa 1961 paljastettiin Tapio Tapiovaaran suunnittelema hautamuistomerkki. Graniittipaateen hakattu lippu kertoo yksinkertaista tarinaansa maamme työväenliikkeen johtohahmosta, yhdestä merkittävimmistä SKP:n perustajista, kulttuuri-ihmisestä ja humanistista. Hänen elämäntyönsä elää kansamme sivistystyössä.

Kauan on kulunut siitä, kun kansan enemmistö tunnisti kapitalistisen talousjärjestelmän köyhyyttä ja epävarmuutta aiheuttavan luonteen, ja oli valmis hyväksymään kansallistamistoimenpiteiden välttämättömyyden.

Aloilla, joilla on huomattavaa merkitystä koko kansantaloudelle, sallitaan edelleen yleisten etujen kustannuksella tehtävän voittoa.

Vuosikymmeniä kansallistamiskysymystä on erillaisin verukkein viivästetty.

Milloin kommunistit olisivat suunnitelleet Helsingin valtausta, tai sosialisoinnin edellytyksiä ja mahdollisuuksia ei vielä oltu tutkittu riittävästi; aina ovat demokratian viholliset vastustaneet kaikkia kansallistamiseen johtavia toimenpiteitä.

Miljardeja ja taas miljardeja ovat suurpääoman herrat lykänneet propagandaan ja jarrutustoimintaan, oikeuslaitoksen tukiessa omistavan luokan etuja taustalla.

Kansallistaminen vaikuttaisi kansantalouteen kohottavasti nimenomaan nykyisissä oloissa, joissa tuotanto on keskittynyt monopolipomojen haltuun, jotka nyhtävät kansantaloudesta voittoa huolehtimatta kansantalouden yleiseduista.

Kun nämä tuotantolaitokset ja suurpankit otettaisiin täydellisesti kansakunnan haltuun, niiden toiminta kyettäisiin ohjaamaan kansan palvelukseen eikä yksityisen voitontavoittelijan tiliä kartuttamaan.

Arviolta kymmenkunta “perhettä” hallitsee Suomea. Siten jo tusinan suuryhtiön ja muutaman pankin kansallistaminen johtaisi suurpääoman vallan murtamiseen ja tärkeimpien tuotantoalojen saattamiseen suunnitelmallisuuden piiriin.

Tämäkin olisi tietenkin vielä pieni askel, mutta näiden toimenpiteiden tervehdyttävä vaikutus kansantalouteen olisi kuitenkin mitä ilmeisin. Tuotanto nopeutuisi, työntekijän kustannuksella ei kiskottaisi voittoa ja pienet sekä keskisuuret yritykset kukostaisivat.

Tarve konkreettiselle, huolellisesti tutkitulle lakiehdotukselle on huutava. SKDL teki tälläisen muinaisina 1940-luvun aikoina, ja sai demareiden vastustuksen eteensä. Tämä siitä huolimatta, että tuolloin sosialidemokraattien lähiajan ohjelmassa kannatettiin talouselämän kohottamista kansanvaltaistamisen kautta.

Oli enteellistä, että demarit ehdottivat “kokeilemaan” kansallistamista aloilla, joilla ei ollut suurta merkitystä kansantaloudelle. Näin vaikutusten ajateltiin jäävän liian vähäisiksi, ja kansallistamiskysymyksen voitavan haudata päiväjärjestyksestä.

Mistä tälläinen vastustus sitten on saattanut johtua? Kenties takana piilee niinkin yksinkertainen asia, kuin yksityispankkien ja suursijoittajien uhkaukset. Kauppalehdessä 27.03.1947, siis hyvin kauan ennen nykyhallituksen salamyhkäisiä talousneuvotteluja, kertoi tuolloinen ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö, Matti Virkkunen Amerikassa käynnistään seuraavaa:

“Niissä neuvotteluissa, joita Suomen puolesta Export-Import Bankin kanssa käytiin, annettiin aivan selvästi ymmärtää, että sosialisointia tarkoittavat toimenpiteet Suomessa voisivat lopettaa oikeuden jatkuvasti käyttää myönnettävää luottoa.
Myöskin kaikki yksityispankit, joiden kanssa luotoista keskusteltiin, korostivat, että on tärkeätä myöskin ulkomaalaisen luotonsaannin kannalta, että yksityisyritteliäisyyteen pohjautuva taloudellinen järjestelmä edellen tulisi jatkumaan Suomessa. Kaikki kokeilut tässä suhteessa olisivat omiaan vaikeuttamaan luoton myöntämistä.”

Käännettynä tilit suljetaan ja tarvittaessa lähetetään aseelliset joukot “palauttamaan demokratia”.

Kapitalistien vastarinta jouduttaisiin murtamaan toimenpiteillä, jotka “sivistyneet” maat leimaisivat “totalitäärisen” järjestelmän aiheuttamiksi. Historia on näyttänyt, kuinka sanoja säästämättä, tarvittaessa aseisiin tarttuen, kapitalistit ovat nousseet kansanenemmistöä vastaan sen vaadittua osuuttaan työpanoksestaan.

“Demokraattinen sosialismi” on vain äänestäjille kohteliaisuudesta esitetty lohdutuksen sana. Kolmatta tietä ei ole. On joko kuljettava edistyksen ja vapauden sosialistista tietä kohti kommunistista yhteiskuntaa, tai (jälleen) sopeuduttava tuotteen valtaan tuottajaan nähden, sorron ja epätasa-arvon kilpailuyhteiskunnan kurjuuteen. Elämä on, vai mitä?

Voidaanko porvarillisessa demokratiassa toteuttaa totaalinen taloudellinen demokratia?

Alan yhä enemmän kallistua ajatukseen ulkoparlamentaarisen painostuksen voimasta. Suurimmat edistyksen askeleet eivät ole toteutuneet parlamentaarisin keinoin, siten on vain vahvistettu jo hyväksytty.

Mutta paljonko vaaditaan nykypolvelta, jotta barrikadit ja mielenosoitukset palaavat kaduille? Yksin kukaan ei varmasti siihen lähde. Kansandemokratia on edelleen teoria.

Yhteiskunnallinen hyökyaalto ei yllä sitten millään meille saakka huolimatta silmiinpistävästä muutoksen tarpeesta, jonka valtajärjestelmän rakennekriisi tuottaa.

Monopolien ja valtion liitto on vahvistunut, ja Suomen porvaristo on oppinut tekemään oikealla hetkellä myönnytyksiä sekä tekemään vasemmistoa tyydyttäviä uudistuksia.

Väistämättä mieleeni tulee Saksalainen sosiologi, Ralf Dahrendorf, joka kirjoitti yhteiskunnallisten selkkausten sääntelypolitiikasta. Hänen näkemyksensä herättivät kiinnostusta 1960-luvulla. Dahrendorf kehoitti hyväksymään luokkataistelun välttämättömyyden ja näkemään sen myönteisen vaikutuksen yhteiskunnallisessa kehityksessä. Hän varoitti yhteiskunnassa vallitsevan näennäisen rauhan petollisuudesta, ja esitti toimenpiteitä luokkataistelun taltuttamiseksi ja protestiliikkeiden vaientamiseksi.

“Tämmöiset pysyvästi ulkopuoliset alistuvuusryhmät ovat omiaan käymään yhä radikaalimmiksi, tuomaan väkivallan ainesta poliittiseen konflitiin sekä pyrkimään kaikkien hallitsevuusasemassa olevien vaihtamiseen kertaheitolla, ellei suorastaan koko poliittisen konfliktin puitteiden uusimiseen…”

Johtopäätös oli tämä; mitä vallankumouksellisempi puolue on, sitä välttämättömämpää on saada se hallitusvastuuseen.
Myös hajotuspolitiikkana tunnettu ilmiö on toiminut erinomaisesti. “Pysyvän vähemmistön” puolueet (puolueet joita usein enemmistö äänestää, mutta joita ei päästetä vallankahvaan) sitoutetaan noudattamaan “pelisääntöjä”, ja yhteiskunnalliset selkkaukset institutionalisoidaan.

Tämä on johtanut siihen, että taloudelliset edut on hämärretty poliittisista ja kokonaistavoitteet on jaettu niin useaan osatavoitteeseen, että niiden luokkaolemus on täysin häivytetty näkyvistä.

Dahrendorf kirjoitti, että kokonaistavoitteiden pirstominen osatavoitteiksi, osapuolten asettaminen ratkaisijaksi ja toisarvoiset myönnytykset tuovat oikeistolle merkittäviä poliittisia etuja.

Mainittakoon, että Suomessa, Jollaksessa, järjestettiin kesällä 1964 suljettu seminaari, jossa käsiteltiin “kansallisen ajattelun “kysymyksiä ja sisäpoliittista strategiaa. Osanottajat olivat johtavia suomalaisia sosiologeja ja huomattavia poliitikkoja. Keskeisin keskustelun aihe oli yhteiskunnallisten selkkausten sääntelyteorian suositukset. Kuinka ollakaan, SKP:n edustajat otettiin hallitukseen vuonna 1966. Hallituskumppanit olivat kuitenkin jo liian sidoksissa vallitsevaan järjestelmään, ja edistykselliselle politiikalle ei näin ollen ollut riittävästi edellytyksiä.

Monopolien toimenpiteet saavuttaa tarvitsemansa varat maan taloudellisen rakenteen uudistamiseksi työtätekevien kulutuksen kustannuksella olivat niin härskit, että molempien työväenpuolueiden saaminen hallitukseen kävi välttämättömäksi, jotta tilanne ei olisi kärjistynyt hallitsemattomaksi. Mauno Koivisto sanoikin, että kommunistit kannattaisi ottaa hallitukseen, ennen kuin heidän järjestämiin mielenosoituksiin jouduttaisiin puuttumaan.

Vuonna 1970 kommunistien ylimääräisessä puoluekokouksessa todettiin, että huolimatta työtätekeville saavutetuista myönteisistä tuloksista, hallituspolitiikka ei ollut suuntautunut suurpääomaa vastaan, ja siksi hallitukseen osallistuminen oli edistänyt vain vähän puolueen päälinjan toteutumista. Edustajakokouksen (-74?) poliittisessa asiakirjassa kommentoitiin, että sekä eduskunnassa että hallituksessa oltiin tarpeettomasti mukauduttu muiden hallituspuolueiden vaatimuksiin, ja että vaatimusten kielteisiä puolia ei oltu selvitetty riittävästi.

Tästä kaikesta jää ajatus, että Vasemmistoliitonkin tänään tulisi luoda kansan suuren enemmistön etuja vastaava strategia vastapainoksi oikeiston ovelille taktisille laskelmille. Ja niitä hallituskumppaneita kannattaisi vilkuilla myös.

Vasemmistoliitto järjesti kyselyn EU:ta [url=http://us1.campaign-archive1.com/?u=d372a43b8c0f25ce08fc34adf&id=63275524e9 ]Linkki[/url] vaalien lähestyessä vääjäämättömästi. Allekirjoittanut sai mahdollisuuden aatteelliseen paasaukseen, ja nyt jaan näkemykseni, millaisia vaaliteemoja Vasemmistoliitto voisi harkita. Kyselyn kommentti-osio oli rajattu, enkä laiskuuttani tee täydennyksiä. Näin lukija saa raa’an alkuperäis’ version nähtäväkseen.

Sosiaalisesti oikeudenmukainen ja ympäristöystävällinen Eurooppa

1. Suomesta ilmasto- ja ympäristöpoliittinen edelläkävijä

Suomen tulee edistää esimerkillään uusiutuvia energiamuotoja ja hajautettua pientuotantoa kivihiilen, turpeen ja ydinvoimaan sijaan. Suomen on varattava riittävästi resursseja omaan päästövähennystyöhön.

2. Kulttuuri kunniaan

Suomi on aina ollut kulttuuririkas maa. Eurooppa on kulttuurillinen helmi maailman mitassa.

Liittovaltiokehityksen ei tule merkitä kansallisen identiteetin, sen kulttuurin hävittämistä.

Suomessa elävän ja monipuolisen kulttuurielämän tukemiseksi on varattava riittävästi resursseja kulttuuritoimelle, jatkettava lähikirjastoverkojen kehittämistä, tuettava niin ammattitekijöitä kuin vapaita ryhmiä kaupunkien avustus-, tila- ja lupapolitiikan kautta sekä annettava tukea myös kansalaisista lähtevälle omaehtoiselle kulttuurille.

3. Koulutuksesta tasa-arvoista

Opetusohjelma suosii porvarillisen luokan kasvatteja. Tähän on tehtävä stoppi.

Lisäkommentti:

Järjestelmä on kestämätön ja vaatii vallankumouksellista muutosta sosialismiin (, ja sen kautta kommunismiin). Myös eurooppa-keskustelussa pätevät marxismin-leninismin teoriat.

Idealistinen haihattelu ja kuvitelmat “historiallisesta kompromissista” tulee hylätä.

Eu on valitettavasti alusta saakka ollut eliitin projekti. Uusi, sosialistinen unioni on välttämätön. Voidaanko tämä saavuttaa väkivallattomasti kapitalistista järjestelmää tuhoamatta? Tuskin.

Valtion vuosikymmeniä jatkuneet tuet suurpääomalle ja työehtosopimuspolitiikka ovat naulanneet tuloerot pysyvästi maamme arkitodellisuuteen. Tuloerojen kasvu ei sinänsä ole uutinen, kyllästyneenä kansalainen voi vain todeta lukujen nousun.

Kapitalistisen yhteiskunnan ainoana kannustimena toimii raha – rahan yhteys valtaan. Jos kaikilla olisi yhtenevät tulot, yritteliäisyys kärsisi ja yhteiskunta lamaantuisi, meille hoetaan. Vastuunalaiset tehtävät jäisivät ilman tekijöitä, koska niistä ei saisi enempää kuin muistakaan tehtävistä, sanotaan. Kun ihmisen perustarpeet ja arvonanto yhteisön silmissä ovat riippuvaiset rahasta, ei tälläisen asenteen ruokinta tuota vaikeuksia. Solidaarisuus, luovuus saati rehellisyys eivät paina kapitalismissa minkään vertaa. Pääarvona solidaarisuus on kapitalististen arvojen vastakohta, jonka tuhoamiseksi kapitalismin ylläpitäjät antavat lähes kaiken energiansa.

Sitten on työ. Työ on ihmisen perustarve, jotkut sanoisivat jopa, elämän tarkoitus.

Työn luonne ratkaisee. Epätarkoituksenmukainen työ ja ahdas asuminen johtavat usein todellisuuden pakoon tyhjänpäiväisen viihteen sekä alkoholin syleilyssä. Toisaalta, jos työ koetaan mielekkääksi, rakentavaksi, ja koetaan yhdenvertaisuutta työyhteisössä, ihminen tuntee “kokonaisuutta”. Tyhjänpäiväinen tarpeiden mainonta ja rahan merkitys vähenevät. Joten… Entä jos perustarpeet taattaisiin kaikille?

Yhteiskunta ei kykene järjestelemään ihmisten henkisten ominaisuuksien aiheuttamaa tietynlaista eriarvoisuutta, mutta välttämättömät materialistiset tarpeet se kykenee järjestämään. Näkemykseni on, että useimmat yhteiskunnalliset palvelut tulisi järjestää ilmaiseksi. Näitä ovat mm. terveydenhuolto, liikenne ja asuminen, muutaman mainitakseni.

Siteeraan Klaus Mäkelän toimittamaa kirjaa Ilmaiseksi;

“Maksulle on pyritty antamaan pyhyyttä luovaa merkitystä.
Jos maksu otetaan pois, palvelu menettää pyhyytensä ja arvostuksensa, se profanoituu (profaani = epäpyhä, maallinen. AM)
Mutta maksuttomilla palveluilla ei tulisikaan olla mitään pyhyyttä, yhtä vähän kuin maantien asfaltilla, kun sitä kävellään maksutta. Näiden palvelusten on oltava kuin ilma ympärillämme vapaasti hengitettävissä ja aistittavissa ja käytettävissä.
—
Siirryttäessä maksuttomiin palveluksiin käytettävissä olevat tulot lisääntyvät eniten köyhimmällä väestöllä. Maksuttomat palvelut poistavat osaltaan rahan merkitystä yhteiskunnassa. Maksuihin ja niiden perimiseen liittyvä uhka ja valvonta voidaan poistaa.”

Jokaiselle varmistettaisiin asialliset asuintilat, suhdanteista riippumaton työn jatkuvuus ja lisäksi mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen. Kansantulon kasvun tärkeilevän humalahakuisen luonteen sijaan keskiöön nousisivat keskustelut siitä, mistä kansantulo muodostuu ja kuinka se jaettaisiin.

Tehokkuusajatteluun tottuneelle kapitalistiselle järjestelmälle tämä tietenkin vaikuttaa käsittämättömältä. Mutta rahan merkityksen heikkeneminen tyydytyksen tuojana korvautuisi kanssakäymisen ja sisäisen luovuuden vapautumisen voimalla. Ihminen saisi vapautensa, itsetuntonsa ensimmäisen kerran.

Taloudellisen tasa-arvon myötä uudet mahdollisuudet avautuisivat ihmiskunnalle. Jokaista valveillaoloa ei hukattaisi taloudelliseen voitontavoitteluun. Olisiko raha edelleen ainoa motivoiva tekijä jos ihmisten perustarpeet taattaisiin? Kadottaisimmeko kiihkon yrittämiselle ja vastuun kantamiselle?

En usko tähän mahdollisuuteen. Ihmisen luonne osoittaa asian olevan toisin. Ilman yhteistyötä ja solidaarisuutta ihminen ei olisi mitä hän tänään on. Yksin rahan kannustimella ei ylläpidetä hyvinvointi(?)valtiota, eikä pidemmällä tähtäimellä motivaatiota yleensä. Tämän korjaamiseksi on mm. lisätty taloudellista kannustusta peruspalveluiden yksityistämisillä ja suuryritysten veronkevennyksillä. Tulokset ovat havaittavissamme.

Kasvatusjärjestelmämme ja tiedotuskanavamme, joita hallitsevat pääomavirrat, ovat alistaneet ihmisen kuvittelemaan yksilöllisyyden merkitsevän yksinomaan vapautta, vapautta ilman vastuuta. Monia muitakin valheita meille syötetään.

On odotettavissa, että suurpääomat ryhtyvät vastatoimiin, jos heidän toiminta-alueeseen ja toimintaperiaatteisiin kajotaan valtion taholta; joukkojen tietoisuutta mädännetään kapitalistisella tiedotusmonopolilla tyytymättömyyttä ja työttömyyttä ruokkien. Poliitikot jähmettyvät ja kansa ulisee takaisin kahleitansa. Täten tiedon jakaminen syy -ja seuraussuhteista nousee merkityksessään.

Monivaiheinen ja laajamittainen työ kansalaisten tietoisuuden kasvua vastaan ja välinpitämättömyyden ylläpito tulee murtaa johdonmukaisella, päämäärätietoisella tavalla.
Sillä pahinta on tietämättömyys.

Suomi käyttää pakkotyötä velvoittaessaan ihmisiä etujen leikkausten uhalla. Työnhakusuunnitelmasta tai työehdoiltaan kohtuuttomasta työstä ei saa kieltäytyä. Pakkoyhteistyö on tuttua fasistisista järjestelmistä.

Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen (kyllä, Suomi on allekirj. sen) 4. artikkeli kieltää yksiselitteisesti kyseisen kaltaisen pakkotyön. Ja tilanne on 1990-luvun jälkeen ainoastaan pahentunut. Syksystä 2001 toimenpiteitä kiristettiin vielä lisää. Olemmeko todellakin natzi-Suomi?

Pakkotyökielto on kääntynyt päälaelleen, jolloin työttömien pakkotyöhön suuntautuneista toimenpiteistä on tehty osa normaalia elämää ja yhteiskunnan ylläpitävä voima, jonka vastustajia syyllistetään ja riistetään entistä ankarammin. Erityisesti alle 25-vuotiaita syytetään “kansalaisvelvoitteidensa” rikkomisesta. Pakolliset määräaikaishaastattelut ja julkeat keskustelunavaukset oikeiston taholta sosiaaliturvan ehdollistamisesta ovat nykyistä Suomen arkea.

Ensin aloitettiin työttömien pakkokoulutukset 1997, ja vuoden 2001 syksystä alkaen pakkotyöt. Pakkotyöllä on nätti nimikin. Sitä kutsutaan “kuntoutukseksi”. Motivaation, ja yhteiskuntajärjestelmän, ylläpitämiseksi lienee seuraava askel luoda työleirejä tuotantosektoreiksi. Itsepäiset Suomalaiset saisivat kaipaamaansa työtä, ilman työnantajalle koituvia taloudellisia liikarasituksia.

Uusliberalismin utopia merkitsee pääoman omistajien toimintavapautta ilman yhteiskunnallisia rajoituksia ja velvoitteita. Ehto, joka toteuttaisi tämän fantasian täydellä mitalla todellisuudeksi, vaatisi väkivaltaan perustuvan diktatuurin julistamista. Tätä ennen työtätekevien joukko täytyisi saada antautumaan täydellisesti, ilman ehtoja. Tahti tähän suuntaan on kova.

Jos kapitalistinen palkkatyö on menneisyyttä, on vain yksi vaihtoehto jäljellä: siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan. Taantumuksellinen politiikka, jolla sivistynyt yhteiskunta johdatetaan barbaariseen yhteiskuntaan, on pysäytettävä.

Helsingissä 1999-2000 työttömät tekivät valituksen Oikeuskanslerille työttömien kohtelusta ja tekivät huomautuksia palvelulakiin. Lyhyesti pätkä Oikeuskanslerin vastauksesta:

“Koska kirjoituksessanne on ensisijaisesti kyse yhteiskuntapoliittisten kysymysten ratkaisemiseen liittyvästä lainsäädäntövallan käyttämisestä, eli Suomen eduskunnan toimivaltaan kuuluvasta kysymyksestä, en ole toimivaltainen ryhtymään asiassa toimenpiteisiin. Tämän vuoksi kirjoituksenne ei anna puoleltani aihetta enempään.
Kirjoituksenne liite palautetaan ohessa.
Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen; esittelijä Mikko Sarja”

Toisin sanoen, asia tulisi tuoda uudelleen julki, ja viedä eduskuntaan puitavaksi. Eduskunnan säätämä laki, huolimatta sen rikollisesta luonteesta, ei kuulu oikeuskanslerin valvonnan alaisuuteen. Toistaiseksi ihmisoikeudet eivät koske työttömiä.

Jälleen tarvittaisiin kansalaisaktiivisuutta ja kansanliikettä. On jälleen aika nousta barrikadeille. Punalippu ylös!

Hallitustoiminnan kritisointi ja kommentit henkilöpalvonnasta nostavat päätään mitä kauemmas puoluekokouksen herätysjuhlan kaltaisesta eufoorisuudesta edetään. Olen potenut sitä itsekin. “Selvitessä” uudet näkökulmat avautuvat.

Kansanedustaja Jyrki Yrttiahon puolueesta erottamisen vaatimus puoluehallituksen taholta on herättänyt keskustelua läpi puoluekentän.

“…puoluehallitukseen tuotiin puolueen jäsentä koskeva erottamispäätös esityslistan ulkopuolelta kokouksen lopussa, jolloin oli jo valmiiksi kiire poistua kokoustilasta, ilman että jäsenillä oli mahdollisuutta tutustua asiaan, selvittää taustoja ja muodostaa mielipidettä”, kirjoittaa puoluehallituksen jäsen Heidi Auvinen blogissaan “Häivähdyksiä sorron yöstä.”

Yrttiahon puolueosastoa, Raision Vasemmistoliittoa, “neuvotaan” erottamaan kansanedustaja puolueen jäsenyydestä. Tämä toimenpide siksi, että Vasemmistoliittoon kuulutaan puolueosastojen kautta, ja erottaminen vaatii osaston päätöstä asiasta. Perusteluna päätöksestä edellyttää erottamista, puoluehallitus katsoi, tuoreen puoluesihteerin Marko Varajärven sanoin, “puolueen vastaisen toiminnan”, kansanedustajan käytyä pitämässä poliittiseksi tilannekatsaukseksi kutsutun puheen SKP:n puoluekokouksessa Vantaalla, joka pidettiin samana viikonloppuna kuin Vasemmistoliiton Tampereen puoluekokous. Yrttiaho osallistui seuraajana myös Tampereen tilaisuuteen. Allekirjoittanut todisti Silvia Modigin naljailun tämän murjaistessa Jyrki Yrttiahon juhlasalin ovella tavatessaan: “Ex sä ookkaan SKP:n kokouksessa?”

“Puoluehallitus äänesti Heikki Patomäen esittämänä ja minun kannattamanani, että (Yrttiahon, AM) toiminnan ei pitäisi johtaa puolueesta erottamiseen ja että asiasta olisi annettu vain huomautus. Äänestys päättyi 11-3″, jatkaa Heidi Auvinen.

Tämä siis ilman, että jäsenet tiesivät asiasta.

Herää epäilys, kuinka monen Vasemmistoliittolaisen kollegansa kanssa kansanedustaja Yrttiaho on ehtinyt tulehduttaa välinsä. Väite voimakkaasta sivalluksesta nimenomaan Vasemmistoliiton suuntaan on minusta liioittelua. Erottamiset repivät vanhoja haavoja auki ja maltilliset kriitikot jättävät puolueen tai aloittavat puhevyöryn, joka aiheuttaa lisää “irtisanomisia” ja eroanomuksen jättöjä. Toive, että yhteisymmärrys saavutetaan, kun vastarinnan kiisket laitetaan aisoihin, on harhaa.

Hallituskritiikki on mielestäni aiheellista, ja sitä tarvitaan jotta Vasemmistoliiton johto muistaa paikkansa jäsentensä edustajana ja yhteiskunnallisen vallankumouksen äänitorvena. Hallitusvasemmiston ensisijainen tehtävä hallituksessa on tuoda kapitalistisen tuotanto -ja yhteiskuntajärjestelmän epäkohdat esiin, ja taistella muutoksen puolesta. Ja muutoksella ei todellakaan tarkoiteta oikeudenmukaista markkinakapitalismia. Todellinen muutos tuo sosialistisen vaihtoehdon kapitalismin kaaokselle. Nyt jos koskaan emme voi tyytyä sosiaalidemokraattiseen nyökyttelyyn markkinavoimien edessä.

On taisteltava. On vaadittava. On toimittava. Olemme ne, joita olemme odottaneet, kuten vanha intiaanisanonta sanoo.

Edelleen annan tukeni puolueelle. Mutta jäsenten velvollisuus on huolehtia toimenpiteiden ja keinojen, päätösten ja tavoitteiden mielekkyydestä ja demokratian säilymisestä sekä kehittymisen mahdollisuuksista puolueen sisällä.

Yrttiahoa ei näillä perusteilla voida erottaa. Emme voi suvaita puolueessamme suvaitsemattomuutta kun joku tahtoo kyseenalaistaa esim. europoliittiset linjaukset tai hallituksessa tehdyt päätökset.

Ajatus, että jäsenten ja äänestäjien mielestä työnsä huonosti toimittaneet edustajat voitaisiin erottaa milloin tahansa, ei ole laisinkaan hassumpi. Ehkäpä se irtaannuttaisi porvarillista parlamentarismia suurpääoman etupiiristä. Poliittinen tahtotila saattaa olla tätä vastaan. Selvää kuitenkin on, että näennäisvalta on edustajillamme noussut hattuun.

Vasemmistoliiton ensitoimet rivien yhtenäistämiseksi vaikuttavat ristiriitaisilta. Pitkän tähtäimen etuja tavoitellaan, mutta kärsiikö ideologia tästä? Ja onko se tarkoituksenakin, tulla “rationaaliseksi keskilinjan liberaalimarkkinoiden puolueeksi”?

Toteutuvatko Mikael Jungnerin mielipuoliset fantasiat poliittisessa elämässä?

Jos kyse on yksinomaan muutaman henkilön riidoista, on tilanne todella naurettava.

Punalippu ylös ja kättä päälle.

Vallankumous ja demokratia ovat olleet läpi porvarillisen ideologian historian leimatut yhteensovittamattomiksi. Perusteluna on kuultu käsitys, että pieni kapinaryhmä asettaa pyrkimyksekseen räjäyttää demokraattinen valtiojärjestys ja hallitusvalta sekä pystyttää pienen ryhmän diktatuuri. Syyte eräänlaisesta punafasismista asetetaan vastakkain väitteen kanssa, että porvarilliset ideologit ja puolueet edustaisivat länsimaisen demokratian parhaita perinteitä, ollen vapauden puolustajina eturintamassa.

Tälläiset näkemykset ovat vaikuttaneet sekä sosialidemokraatteihin että vasemmistolaisiin. On tyypillistä havaita, että rauhanomainen eteneminen sosialismiin (ja tämän kautta kommunismiin, huom.) verrannollistetaan yksistään parlamentaariseen toimintaan. Luottamus “edustukselliseen” demokratiaan, samaan aikaan kun monopolimahtikoneistot varmistavat tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoutumisen tukahduttamisen, on toisaalta valtava hallituksessa, ja toisaalta kansalaisluottamus politiikkaan heikkenee kuitenkin jatkuvasti.

Vasemmistoliiton toivoo heräävän demokratian nopeaan kehittämiseen. Kansalaistoiminnan tukeminen ja edistäminen ovat kasvussa. Kentälle on mentävä, syvien kansanjoukkojen keskuuteen.

Tampereella järjestetyssä puoluekokouksessa 8.-9.6. saatiin uutta verta Vasemmistoliiton suoniin. Puoluekokouksesta on luettavissa tarkempia selostuksia toisaalla, kuten vasemmistoliiton kotisivuilta. Muutamia mainintoja lausuakseni, kerron tunnelman olleen katossa ja välillä puolueväki intoutui yksittäisissä suosionosoituksissaan henkilöpalvontaa muistuttavalle tasolle. Organisointi tökki paikoin, kuten esimerkiksi ääntenlaskennan yhteydessä, mutta kokonaisuutena homma pysyi hyvin hanskassa huomioiden kokouksen lyhyen ajankeston.

Kirjamyynti oli edustavaa, ja useita järjestöjä saapui paikalle esittelemään toimintaansa. Henkilökohtainen päämääräni, käynti Lenin-museossa, onnistui kauniin kesäisessä ilmassa. Huhut museon toimitilojen muutosta nykyisestä Työväen Teatterista herättävät huolta, mutta katsotaan kuinka käy. Leikatakseni kirjoitukseni kiireen vuoksi poikki, esitän huoleni vasemmiston toiminnan suunnasta hallituksessa ja kentällä. Toivon, että uusi puoluesihteeri Marko Varajärvi saa työrauhan ja kaiken johdon tuen toiminnassaan.

Odotukset uuden puoluejohdon suuntaan ovat kovat. Jos puheenjohtajamme uskottavuus kasvaa julkisuudessa, saatamme yllättää itsemme. Peukut, ja se punalippu, pystyyn.