Luokkataistelun institutionalisoiminen

Yhteiskunnallinen hyökyaalto ei yllä sitten millään meille saakka huolimatta silmiinpistävästä muutoksen tarpeesta, jonka valtajärjestelmän rakennekriisi tuottaa.

Monopolien ja valtion liitto on vahvistunut, ja Suomen porvaristo on oppinut tekemään oikealla hetkellä myönnytyksiä sekä tekemään vasemmistoa tyydyttäviä uudistuksia.

Väistämättä mieleeni tulee Saksalainen sosiologi, Ralf Dahrendorf, joka kirjoitti yhteiskunnallisten selkkausten sääntelypolitiikasta. Hänen näkemyksensä herättivät kiinnostusta 1960-luvulla. Dahrendorf kehoitti hyväksymään luokkataistelun välttämättömyyden ja näkemään sen myönteisen vaikutuksen yhteiskunnallisessa kehityksessä. Hän varoitti yhteiskunnassa vallitsevan näennäisen rauhan petollisuudesta, ja esitti toimenpiteitä luokkataistelun taltuttamiseksi ja protestiliikkeiden vaientamiseksi.

“Tämmöiset pysyvästi ulkopuoliset alistuvuusryhmät ovat omiaan käymään yhä radikaalimmiksi, tuomaan väkivallan ainesta poliittiseen konflitiin sekä pyrkimään kaikkien hallitsevuusasemassa olevien vaihtamiseen kertaheitolla, ellei suorastaan koko poliittisen konfliktin puitteiden uusimiseen…”

Johtopäätös oli tämä; mitä vallankumouksellisempi puolue on, sitä välttämättömämpää on saada se hallitusvastuuseen.
Myös hajotuspolitiikkana tunnettu ilmiö on toiminut erinomaisesti. “Pysyvän vähemmistön” puolueet (puolueet joita usein enemmistö äänestää, mutta joita ei päästetä vallankahvaan) sitoutetaan noudattamaan “pelisääntöjä”, ja yhteiskunnalliset selkkaukset institutionalisoidaan.

Tämä on johtanut siihen, että taloudelliset edut on hämärretty poliittisista ja kokonaistavoitteet on jaettu niin useaan osatavoitteeseen, että niiden luokkaolemus on täysin häivytetty näkyvistä.

Dahrendorf kirjoitti, että kokonaistavoitteiden pirstominen osatavoitteiksi, osapuolten asettaminen ratkaisijaksi ja toisarvoiset myönnytykset tuovat oikeistolle merkittäviä poliittisia etuja.

Mainittakoon, että Suomessa, Jollaksessa, järjestettiin kesällä 1964 suljettu seminaari, jossa käsiteltiin “kansallisen ajattelun “kysymyksiä ja sisäpoliittista strategiaa. Osanottajat olivat johtavia suomalaisia sosiologeja ja huomattavia poliitikkoja. Keskeisin keskustelun aihe oli yhteiskunnallisten selkkausten sääntelyteorian suositukset. Kuinka ollakaan, SKP:n edustajat otettiin hallitukseen vuonna 1966. Hallituskumppanit olivat kuitenkin jo liian sidoksissa vallitsevaan järjestelmään, ja edistykselliselle politiikalle ei näin ollen ollut riittävästi edellytyksiä.

Monopolien toimenpiteet saavuttaa tarvitsemansa varat maan taloudellisen rakenteen uudistamiseksi työtätekevien kulutuksen kustannuksella olivat niin härskit, että molempien työväenpuolueiden saaminen hallitukseen kävi välttämättömäksi, jotta tilanne ei olisi kärjistynyt hallitsemattomaksi. Mauno Koivisto sanoikin, että kommunistit kannattaisi ottaa hallitukseen, ennen kuin heidän järjestämiin mielenosoituksiin jouduttaisiin puuttumaan.

Vuonna 1970 kommunistien ylimääräisessä puoluekokouksessa todettiin, että huolimatta työtätekeville saavutetuista myönteisistä tuloksista, hallituspolitiikka ei ollut suuntautunut suurpääomaa vastaan, ja siksi hallitukseen osallistuminen oli edistänyt vain vähän puolueen päälinjan toteutumista. Edustajakokouksen (-74?) poliittisessa asiakirjassa kommentoitiin, että sekä eduskunnassa että hallituksessa oltiin tarpeettomasti mukauduttu muiden hallituspuolueiden vaatimuksiin, ja että vaatimusten kielteisiä puolia ei oltu selvitetty riittävästi.

Tästä kaikesta jää ajatus, että Vasemmistoliitonkin tänään tulisi luoda kansan suuren enemmistön etuja vastaava strategia vastapainoksi oikeiston ovelille taktisille laskelmille. Ja niitä hallituskumppaneita kannattaisi vilkuilla myös.