surkeilua...

viikonloppuna tapasin kundin...ihanan kundin, ja pitkästä aikaa tuntuu, että on kohdannut ihmisen jonka kanssa voisi sitoutua. Ainoa este on se että se asuu kittilässä...1000km päässä...pari päivää olen tässä miettinyt kannattaako tähän hommaan lähteä, enkä saanut päätettyä.

tänään käytiin hempukan kanssa kirjastossa uolevin kanssa.mun piti kertoa sille siitä palomiehestä ( sillä palomies tämä toinen kundi on), mutta en voinutkaan. Se taitaa olla merkki, että tykkään uolevista edelleen. Hemmetin vaikeaa päästää irti...hempukka sitten lähtiessä veti kauppakeskuksessa miljoonan taalan raivarit ja oli väki ihmeissään (kyllä, tämä tarina on menossa eteenpäin, ja punainen lankakin löytynee=)...).nyt mulla on surkea ja väsynyt olo, ja itkettää.viimeinen kuukausi on ollut niin rankka, että alkaa jo voimat uupua.

lopputulos: Mä tarvitsen kyllä jonkun, jo siksi, että pääsisin Uolevista irti.Ja tarvitsen jonkun pitämään musta kiinni kun tuntuu, etten jaksa enää hetkeäkään. En siis voi aloittaa mitään kundin kanssa jota ehtisi/ voisi nähdä 3-4 kertaa vuodessa( jos sitäkään). En mä pääse kenestäkään irti teksitiviesteillä, enkä voi itkeä olkaa vasten äänelle puhelimessa, kun tarvitsisin sen oikean ihmisen oikeaa läheisyyttä...

alkaa jo tämä väsymys huolestuttamaan itseäkin. yrittää olla innostunut, esittää jaksavaa,pirteää ja iloista ja koko ajan on ääretön väsymyksen tunne alla. En jaksa innostua uudesta duunista, en jaksa kunnolla pitää kamuihin yhteyksiä,muutamaan päivän tännekkään jaksanut kirjoittaa, saati muuten oleilla, paria minuuttia enempää.Ei mua mikään kunnolla sureta, ei ahdista, on vain mitäänsanomaton fiilis.Turta...yhdentekevä...ja huono omatunto siitä että olo on tämä....