HookJones

Kun jotain kirjoittaa parantaakseen maailmaa,

se voi vaikuttaa propakandalta.

Se salataan tai ajatuksien virrassa tiedotetaan.

Aatteen, liikkeen vuoksi teen mitä tarvitaan

- en itseäni säästää haluakkaan.

On aika sanoja muuttuvia toteuttaa;

tajuta kuinka paljon vastuuta voikaan yksinään kantaa.

Ei aikaa kannata rahalla mitata

ja ajatuksiaan hukata peloillaan -häpeämme turhaan.

Ja on hävytön rajattomuus -se tulee aikanaan

hajottamaan suhteellisuuta ahneella vallanhimollaan.

Epäilen jatkuvasti itseäni ja kaikkea -mikä on todellisuuta.

Ja sitä asiaa on - pääsäni soittoaan jatkaa

Kaikki voi mahdollista olla, ja mun pitää osata elää sen kanssa

- en saa olla voimaton, vaan levoton.

Ja tajuan jonkun haluavan kuunnella kaikkea tätä mitä kannan

- en yksin ookaan, vaan osa joukkomme tajunnassa.

Ja sitä asiaa on -täytyy kirjoittaa.

Onko tämäkään mitään todellista, vai luulenko vaan.

Mun tarvii olla valveilla; oon osa liikettä,

joka voi Jumalalta muistuttaa -vai luulenko vaan.

Kuka saisi minut värään väriin uskomaan -pakko ei oo uskoa.

Voin olla uskomatta vailla toivoa

- elää sääliin sairastuneena.

Ja sitä toivoa saan jakaa joukossa,

pysyä nöyränä harmaassa massassa

tai uskoa tiedon julistaa, tatuoida aivoja toimimaan -tuntea vastuunsa,

ja osata se suhteuttaa -mitata tajunnan voimaa.

Ja sitä voimaa on, ja en saa liikaa huolestuttaa -leikkiä Jumalaa.

Siksi epäilen uskoani kasvavaa -turhaksi voi joku muuttua.

Elän ajan virrassa ja piirrän tulevaisuutta

- se ei koskaan loppunutkaan.

Ja se saa mut yhä uudestaan kuvittamaan tulevaisuuksia.

Mun on jatkettava matkaa.

En saa pelätä, en saa itseänikään pettää -tai muutun turhaksi.

Seison sanojeni takana tai jauhan paskaa, se velvoittaa mut tajuamaan,

että yksin saa kuolla ja joukossa teoksi asiat muuttuvat.

Mun on tajuttava, kanavoida patoja tai hajottaa -paremmin suoriutua

Tarvii kerätä voimaa, propakandaa kirjoittaa -saada muita uskomaan

kaiken olevan mahdollista -ei oo varaa aikaa tuhlata.

Täytyy delegoida; viisasti voimia ottaa ja antaa

- olla valittamatta tai kissa pöydälle nostaa

Rakastaa elämää ; tehdä kuolemalla oikealle silti tilaa

- ei ole varaa miellyttää tai olla epävarma.

Hetkensä on kaikilla -asioilla oma paikkansa.

Jos haluaa antaa; se jostain täytyy ottaa -turhuutta karsia.

Arvomaailma pitää olla kohdallaan joukossa suuressa;

elää osata arkea, maailman ääntä kuunnella,

olla nöyränä osa harmaassa massassa.

Mun tehtävä on liikuttaa ja toimia joukossa karttana.

En odotta maailmalta liikoja, vaan elän joukon voimasta.

Kolektiivinen tajunta on mulla kotina

- osata rakastaa ja vihata;

oikeeta haluta.

Mä tarvin toivoa kestää onnea; ja osata ottaa

jotain mulle oikeeta.

Sä oot mulle tärkeä ja kuljet joukon mukana

- mun oma osani.

Toista ei voi omistaa;

voin vain toivoa, että kestät mukana.

Me voidaan kuolla matkalla

- unelma onnesta voi kadota.

On matkaa jatkettava.

Huomenia <3 taas valvonut. kävin hiihtämässä, joku mäntti oli laittanut hiekkaaa mun radalle. Tarkoitus oli rauhoittua, mut nää omien biisien (Color Climax) nää kuullostaa liian hyviltä. mut kai joku näääkin tubettaa, mutten mä se on varmaa -epävarmaaa. en tiedä itkeäkkö vai nauraa -ihan sama ukko, näää sanat eniten huolestuttaa. Tänäänkin on silti hyvä päivä kuolla, mut on niin flegu ettei osaa kuolla oikein -nukahtaa vaan, mut alkaa näkeen unia toisesta rinnakaismaailman Korvesta -IRONIAAAKO. ENEMMÄN KYsymyksiä tuottaa vain yhden vastauksen: "MITÄ ##TTUA ? ja ympyrä sulkeutuu auetakseen jälleen uudelleen.

Säde oli siivojana Hotelli Jupiterissa ja hänen tehtävänään oli huolehtia hotelllin neljännen kerroksen puhtaudesta. Hän oli juuri parhaillaan vahaaamassa koneellaan käytävän mustilla graniittineliöillä päällystettyä lattiaa. Käytävä oli kolme metriä leveä ja kolmekymmentäseitsemän metriä pitkä. Käytävän molemmissa päädyissä oli lattiasta kattoon ylettyvä näköalaikkuna.

Vahauskoneesta lähti tasainen unettava surina, se kuullosti mehiläisparven pörinältä… . Säde piti työstään, eikä ole ollut kertaakaan myöhässä taikka poissa sairauden vuoksi seitsemän vuotta kestäneellä urallaan.

Rock-yhtye Saintsin lommoinen kirjoituksia täynnä oleva keikkabussi saapui kiertueen viimeisen keikan heittäneenä hotellin parkkipaikalle. Yhtyeen jäsenet olivat väsyneitä ja rähjäisiä puuduttavan kiertueen jälkeen. The Saintsin laulaja ja keukakuva Rambe joi Jack Daniels – merkkistä viskiä suoraan pullonsuuusta ja poltti ruohoa sätkään käärittynä kolmen muun orkesterin jäsenen torkkuessa – roudarit torkkuivat myös. Rambe oli tehnyt bänät tyttöystävänsä kanssa. Tyttöystävä oli soittanut Ramben kännykkään ja sanonut hänellä olleen suhde toiseen kundiin jo parin (kiertue oli kestänyt juuri sen verran). Rambe oli lyötynä ja hänen ajatuksensa tuntuivat kiertävän kehää.

Taxi kurvasi Hotelli Jupiterin eteen. Autosta nousi italialaiseen mustaan Armanin pukuun sonnustautunut mies. Hänellä oli musta ohut Hewlett Packardin salkkutietokone vasemmassa kädessään. Kävellessään rivakasti kohti hotellin automaattisesti avautuvaa ja sulkeutuvaa ovea. Armani-pukuinen mies oli kuukausi sitten ostanut Motorolan osakkeita ja nyt niiden kurssi oli kolmessa päivässä romahtanut kolmannekseen.

Lindalla ei ollut asiakkaita niin kuin ennen – se johtui väistämättömän ikääntymisen jättämistä jäljistä tuohon ennnen niin kauniiseen kroppaan. Linda tutkaili kriittisesti kuvajaistaan hotellin peilistä – auttaisikohan silikoni roikkuviin rintoihin. Hän asteli masentuneena kohti minibaarikaappia ainoastaaan kullanväriset ranskalaiset korkokengät jaloissaan. Ei ole helppoa elää vanhana huorana, ja eläkkeellekkään ei tässä amatissa oikein voi jäädä. Hän otti kaapista Absolut-vodkapullon käteensä ja hetken emmittyään hän kulauttaa reippaan huikan suoraan pulosta.

Säde on vahaamassa huoneen 402 ovella, kun hän sivusilmällä havaitsee keskellä vasemmalla olevan hissin pysähtyvän hänen kerrokseensa. Hissistä astuu seitysemän huonosti meikattua ja koruihin pyntättyä nuorukaista. Heidän päänsä ovat kaljuksi ajetut kolmea lukuunottamatta. Tämä viinalle ja huumeille haiseva joukko jakaantui huoneisiin 411, 413 ja 414. Vaitonaisina ja huojuvina he jättivät lokakuun kuraa Säteen harmiksi vasta vahatulle lattialle. Heti kun sekalainen seurakunta oli poistunut huoneisiinsa hissi lähtee lähtee tilattuna kulkemaan alaspäin.

Rambe halusi olla yksin ja asutti täten huonetta 411 omissa oloissaan. Hän hetken emmittyään heitti putkikassinsa parisängylle ja asteli pää painuksissa kirjoituspöydän ääreen istumaan ja tuijottamaan ikkunaa pieksevää sadetta. Hän huomasi pöydän vetolaatikossa olevan kirjekuoria, paperia sekä joitakin esitteitä hotellista. Hän poimi paperin, kuoren ja kynän laatikosta pöydän vihreälle kirjoitusalustalle ja jäi taas tuijottamaan ikkunasta ulos tyhjyyteen.

Mustaan Armanin pukuun sonnustautunut mies astui hissistä pää täynnä huolia tulevaisuudestaan ja osakesalkustaan – nyt Motorolaa ei voinut myydä kuin tappiolla, ja se tietäisi vararikkoa. Oli kai vain maltillisesti odotettava mahdollista kurssin nousua. Hän oli törmätä lattiaa koneellaan vahaavaan siivoojaan. Hän katsoi messinkisestä avaimenperästä huoneensa numeron 416 ja löysi oikean oven. Huoneeseen päästyään hän ryntäsi ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän ääreen istumaan. Kannettavan sylimikronsa hän avasi hätäisesti pöydällä ja alkoi kuumeisesti takomaan tietokoneensa näppäimistöä.

Hotellin ylimmässä, kymmenennessä kerrokses- sa sijaitsi hotellinjohtajan huoneisto. Ympäri teräksestä, betonista ja savulasista valmistetun rakennuksen kiersi kaksi metriä leveä parveke. Johtaja oli istumassa punatiilisen takan edessä rottinkituolissaan puhuen kännykkäänsä rauhallisella matalalla mutta käskevällä äänellään. Fuusio piti saada aikaan kolmen muun hotellin ja seitsemän ravintolan kanssa. Hänen olisi irtisanottava pikimmiten hotellin henkilökunta – ehkä jo tänään iltapäivällä voisi antaa kirjallisen viestin työsuhteen päättymisestä. Pitäisi vielä siirtää kolmenkuukauden palkat henkilökunnan tileille. Päättäväisenä johtaja tumppasi sikarinsa lasipöydällä olevaan marmoriseen tuhkakuppiin.

Huoneessa 403 Linda kaivoi kiihkeästi Valium- sekä Sombutol-purkit esille käsilaukustaan pa- risängyllä. Hän nakkasi kaikki pillerit suuhun- sa ottaen perään suuren kulauksen Absolut- vodkapullostaan ja jäi odottamaan pillereitten liaankin rauhoittavaa vaikutusta. Vanha herrasmies oli varannut huoneen täksi yöksi, mutta oli tunti sitten soittanut ja peruuttanut tapaamisen. Linda ei ollut enää vihainen, vaan hän oli tulossa ontoksi ja apaattiseksi masen- nustilassaan. Hän inhosi peilikuvaaansa ja hänen teki mieli särkeä tuo häntä ilkkuva peili, mutta niin hän ei tehnyt vaan alkoi lamaantua apatiaan.

Kuin taikaiskusta hotellin juoksupoika toi Säteella kirjeen. Kirje oli vailla postimerkkiä. Säde avasi kuoren, eikä ollut uskoa lukemaansa. Irtisanottu! Hän lysähti nojaamaan hissiä vastapäätä olevaan seinään valuen istuma-asentoon vasta kiilloitetulle mustalle graniittilattialle. Hän katseli ihmeissään kun kaksi muurahaista kohtasivat toisensa graniittilaattojen saumakohdassa.

Rambe oli kirjoittanut jäähyväiskirjeen entiselle heilalleen. Maailma musteni ja vähitellen harmaantui Ramben silmissä – hän oli puolikas vailla väriä ilman Minnaa. Kuin robotti hän sai parilla riuskalla nykäyksellä housuistaan mustan niittisen nahkavyönsä. Sitten hän kiristi vyön kaulaansa ja nousi pöydälle. Hän avasi ikkunan ja jäi katsomaan lämpöpatterista tulevaa putkea. Hän meni pöydälle makaamaan vatsapuoli alaspäin ja sitoi vyön toisen pään solmuun patterista tulevaan putkeen. Sitten hän rajusti kierräytti itsensä ikkunasta ulos jääden kieli paksu kieli ulkona suusta ja jalat sätkien roikkumaanhotellin ulkopuolelle. Hän virtsasi ja paskansi housuihinsa ennen viimeistä kuolonkorinaansa.

Armani pukuinen mies tuijotti kauhusta jähmettyneenä tietokoneensa näyttöruutua. Ruudussa olevat numerot osoittivat selkeästi Motorolan pahenevan alamäen, sitä ei enään voinut pysäyttää, sillä Motorolaan sijoittaneet myivät paniikin kasvaessa osakkeitaan viidesosalla. Romahdus oli tapahtunut ja Armani pukuisen miehen kädet alkoivat täristä rajusti. Ennen niin kylmän asiallinen keinottelija oli täydessä paniikissa liikkuen levottomasti huoneessaan silmät lasittuneina. Mies viimein rauhoittui ja astui rauhallisesti kirjoituspöydän päälle. Sitten hän räjähti nauramaan ja ponkaisi ikkunan läpi tyhjyyteen lasinsirujen helistessä ympäriinsä. Linda muisteli menneitä nuoruusvuosiaan. Aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen, eikä kolmekymmentä vuotta sitten. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotiaana kihlautunut komean, tumman ja pitkän Aarnon kanssa. He rakastelivat montakin kertaa päivässä mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Kerrankin heidät oli yllätetty kerrostalon rappukäytävässä. Mutta ajan hammas on armoton – mennyt ei palaa kuin vain muistoihin. Linda purskahti itkemään ja löysi vielä jotain kipulääkkeitä laukustaan ja alkoi niitä rouskuttamaan. Hän huomasi että vodkapullo oli tyhjä ja laahusti kullanvärisissä korkokengissään baarikaapille ja nappasi sieltä Southern Comfort-merkkisen viskipullon ottaen siitä ahnaasti huikkia. Hän laahusti samalla juodessaan parisängylle ja istahti sen reunalle tuijjottaen tylsistyneenä kullanvärisiä korkokenkiään. Hänen otteensa herpaantui viskipullosta ja se tipahti lattialle. Viiden sekunnin kuluttua myös linda lysähti lattialle viskipullon päälle nukahtaen ikiuneen. Murheet häipyivät.

Säde havahtui ja nousi ylös lattialta. Hän oli raivoissaan – r a i v o i s s a a n ihraiselle, pahanhajuiselle sikaarejaan polttavaaan. Hän oli Saatanan läskiperse! Hänen pitäisi jotenkin onnistua murhaamaan tuo hotellin huipulla asuva rikas paskiainen. Säde alkoi miettiä eri keinoja , kun huoneen 413 ovi avutui. Ovesta astui kaljupäinen Tike. Tike oli heroinisti, ja hänen juuri nappaamansa annos oli ollut liian pieni. Hän tarvitsi kipeästi rahaa ja ajatteli hotellin tallelokeroitten ryöstämistä. Häntä otti päähän se, ettei hänen narkkari-roudarikaverinsa Epe uskaltautunut hänen mukaansa, vaan jäi tutisemaan punkkaansa.

Hotellinjohtaja nousi rottinkituolistaan ja asteli työhuoneen tietokoneen ääreen istumaan. Vähän aikaa näppäiltyään Linux-käyttöjärjestelmällä varustettua myllyään hän katsoi ruutuun voitonriemuisena. Hän oli taidokkaan manööverin avulla seitsemän ja puoli miljoonaa rikkaampi, ja kaiken kukkuraksi hänellä oli ostettuna Motorolan osakkeita pilkkahintaan. Hän päätti juhlistaa tilaisuutta shamppanjalla, ja nainen pitäisin olla myös jakamassa tätä iloa. Hän muisti, että neljännessä kerroksessa asusti hänen ikäisensä ilolintu. Mikäs sen nimi nyt olikaan? Joo se taisi asua huoneessa 403. Täytyy katsoa päätteeltä. Joo Linda Grönfors… ikä 49 ja punapäinen; siittä onkin kauan aikaa sen naikkosen kanssa. Täytyy soittaa sille.

Säde sai idean suunnitelman toteuttamiseksi katsoessaan tuota narkkarilta näyttävää kal- jupäätä. Säde kertoisi tuolle nuorelle miehelle sadun jossa hän on raiskauksen uhri – ja pomo olisi tietenkin raiskaaja. Säteellä oli käsilaukussaan tuhatkolmesataa euroa. Rahan piti olla uutta pesukonetta varten. Jospa nuorukainen suostuisi auttamaan häntä tällä summalla.

Tiken yllätykseksi ja harmiksi siivojaeukko nykäisi häntä hihasta sivummalle, mutta eukko kysyikin tarvitsiko hän rahaa. Juma! Onko toi eukko selvännäkijä? Tike oli todella säikähtänyt. Mutta rahaa hän tarvitsisi, joten sanoi tarvitsevansa. Hämmästyyneenä Tike kuunteli tarinaa siittä, että eukko oli tullut raiskatuksi siivouskomerossa. Kyllä hän aina pystyisi hoitelemaan jonkun läskisen pellen tuhannestakolmestasadasta. Eukon suunnitelmakin tuntui hyvältä.

Ei ole paikalla se Linda, totesi hotellinjohtaja harmissaan ja jätti kännykkänsä lasiselle pöydälle. Sitten hän meni isolle hyvin varustetulle baarikaapilleen valiten sieltä Meukov-konjakkipullon ja kristallisen snapsilasin. Hän kaatoi neljä senttilitraa tuota melkein kullanväristä nestettä lasiinsa. Sitten hän meni katsomaan televisiota musiikki- ja televisiohuoneeseensa.

Reijo hitsasi hotellin kellarikerroksessa sijait- sevassa autotallissa pomonsa Mercedes Benz-merkkisen auton bensatankissa olevaa reikää. Auto räjähti liekkeihin ja Reijo kuoli välittömästi. Autossa tuhoaan tekevät liekit nuolivat vaarallisen lähellä katon reunassa olevaa van- haa kuparista kaasuputkea.

Säde ja Tike ihmettelivät alhaalta kuuluvaa jyrähdystä. Koko hotelli alkoi täristä ja sortua uhkaavasti. Koko hotelli romahti yhdeksi valtavaksi kasaksi betonia, terästä, graniittia, lasia sekä muita ennen niin asianmukaisia materiaaleja. Kaikki hotellin asukit ja henkilökunta kuolivat hotellinjohtajaa lukuunottamatta. Hän tosin halvaantui kaularangasta alaspäin. Hotelli Jupiterin tontille rakennettiin myöhemmin uusi Motorolan pääkonttori.

Herään ja tajuan välähdyksenomaisesti kaiken seitsenulottoisessa maailmassa. Näen visiona 2002 jälkeen kristuksen syntymän reaaliajassa todetakseni järkyttyneenä ihmisen naiivin monotonisuuden heidän kolmiulotteisessa maailmassaan. Voiko ihminen tosiaan lyhytnäköisesti, vailla suurempaa visiota, toimia keksimänsä aikakoneen (kellon) mukaan, kiertää ja toistaa samoja hieman eri väreihin naamioituja virheitä kuin jotain mandraa.

Ihmiset ovat täydellisesti psyyykattuja kirjoituksiin, uskomuksiin, tapoihin, moraaliin, ravintoon, keksimiinsä laitteisiin, kulttureihin, ääneen, hajuun, makuun, tuntoaistiin, omaan itseensä, järjestelmiin, ohjelmiin, tietoliikenteeseen sähköön, työhön, ihmettelemään olemassaoloaan… täydellinen psykoosi – liika tieto on liikaa ihmisaivoille.

Joku soitta ovikelloa. En jaksa muistaa enään kuin murto-osan siitä mitä juuri ajattelin – ajatukseni kiertävät kehää. Silti yritän muistaa kävellen edestakaisin huoneistossani. Minulla on paskahätä ja menen vessaan – mietin. Vessapaperia ei ole – ei näytä olevan mitään muutakaan asumisesta kielivää tavaraa. Hetkinen! Missä helvetin asunnossa minä olen?

Ovikello soi, ja tajuan istuvani vessanpytyllä. Olenkohan pyyhkinyt perseeni? Ai niin, vessapaperi! Pesen perseeni käsisuihkulla ja lähden vessasta kunnes tajuan, että housuni ovat nilkoissa estämässä etenemistäni kohti ulko-ovea. Vedän riepeästi housuni ylös ja juoksen ovelle. Avaan oven. Ei ketään, mutta näen vastasataneessa lumessa lenkkitossun jäljet – suunnilleen minun kokoani. Painan lumeen lenkkareistani aivan samanlaiset jäljet – en muista, että olisin käynyt ulkona. Tajuan, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Ulkona on kylmä. Huoneisto on keskimmäistä osaa rivitalossa jossa on seitsemän muuta huoneistoa. Vastapäätä ovesta katsoen on kaksikerroksinen rivitalo. Lumisade on loppunut ja katson kirkasta tähtitaivasta – olen yksin ja minua pelottaa. En voi uskoa tätä todeksi – enkä tiedä missä olen. Palaan sisälle.

Havahdun viikkolehti kädessäni, toisessa kädessä keltainen tussikynä , jolla olen värjännyt jonkin alkoholistinäyttelijän kertomuksesta kohdan; "ilman kiinnekohtia elämä on mahdotonta". Kiinnekohta, ajattelen. Ajattelen mitä ajattelen. Taidan seota ellen saa ammatti apua. Tiedän kuka olen, ja ainoat kiinnekohdat ovat päässäni kehää kiertävät ajatukseni.

Ovikello soi ja avaan oven täyden paniikin jähmettäessä minua. Se on taxikuski. Olenko tilannut taxin? Sitten huomaan, että minulla on kännykkä tiukassa otteessa kädessäni – käm meni ovat hikiset. Parasta mennä taxilla hoitamaan tämä psykoosi.

Olen mielisairaalan hoitohenkilökunnan käsissä – tuttua. Kiinnekohta on löytynyt ja tajuan, ettei minulla oikeastaan ole mitään hätää. Osastolla, jolle tulin, minua tervehtivät monet tutut kasvot. Nauran.

f a i r y a

fairya, fairya

-hellät kädet koskettavat.

fairya, fairya

-hellät kädet koskettaa saa.

MATTOPIISKAA, MATTO PIISKAA
JA KOVAT KÄDET !

fairya, fairya

hellän käden kosketus saa

minut hekumaan.

Kovemmilla otteilla saat nopeempaa
-et ehdi huomata.

fairya, ollaan fairya
ja syvemmälle upotaan.
En oo huuveri, vaan delfiini
suloisessa vaahdossa
me saadaan enemmän
kuin toivotaan.

fairya, ollaan fairya
-keittiössä kotoisessa
hellät kädet mua liikuttavat.
fairya, fairya
ja lisää, lisää
fairya ja fairya.
Huuveri pehmeästi kehrää,
imee fairya
ja soittaa A-duurista.

SE IMEE KOVAA ! MEIDÄT OTTAA !
MEITÄ SATUTTAA !

fairya, fairya,

eikä mitään huuvereita

-ne ei oo koneita,
vaan eläviä klooneja.

Ne valloittavat aivoja
imeäkseen ne lopulta.
Ja ílman aivoja
mennään huuvereita ostamaan.
Ja me syödään fairy-kuplia
ja mennään ne ulos puhaltamaan.
Parvekkeelta kuplat leijuvat alas
ja kuplat unelmina poksahtavat, haihtuvat.
Lapsuuteeni haaveita mä puhallan
pois kauas toiseen maailmaan.

fairya, ollaan fairya
-ollaan ihan kaksistaan.
fairya, ollaan fairya
ja tajutaan,
että ollaan kuplia haihtuvia.
fairya, ollaan fairya
-maa täytyy piennistä kuplista.

Huomenia kaikille :) <3 tuli aamun kaurapuuro syötyä ja vietyä koira ulos kikkaileen. Taas kysytttiin minkä niminen ja rotunen koira on ja sitä rataa. Kysyttiin onx se koulutettu, sanoin et se opiskelee yliopistossa eikä viihdy siel yhtään -tullut isäntäänsä. Sit kyselyt loppu jostain kumman syystä. Eix ihmisillä oo huumorintajua siis kun ne vanhenee ja mä oon vanha ainaskin -vanhasielu ollut aina niinku citynaquaalin kuuluu ollakkin -täysin nuhteeton.

Herään ja tajuan välähdyksenomaisesti kaiken seitsenulottoisessa maailmassa. Näen visiona 2002 jälkeen kristuksen syntymän reaaliajassa todetakseni järkyttyneenä ihmisen naiivin monotonisuuden heidän kolmiulotteisessa maailmassaan. Voiko ihminen tosiaan lyhytnäköisesti, vailla suurempaa visiota, toimia keksimänsä aikakoneen (kellon) mukaan, kiertää ja toistaa samoja hieman eri väreihin naamioituja virheitä kuin jotain mandraa.

Ihmiset ovat täydellisesti psyyykattuja kirjoituksiin, uskomuksiin, tapoihin, moraaliin, ravintoon, keksimiinsä laitteisiin, kulttureihin, ääneen, hajuun, makuun, tuntoaistiin, omaan itseensä, järjestelmiin, ohjelmiin, tietoliikenteeseen sähköön, työhön, ihmettelemään olemassaoloaan… täydellinen psykoosi – liika tieto on liikaa ihmisaivoille.

Joku soitta ovikelloa. En jaksa muistaa enään kuin murto-osan siitä mitä juuri ajattelin – ajatukseni kiertävät kehää. Silti yritän muistaa kävellen edestakaisin huoneistossani. Minulla on paskahätä ja menen vessaan – mietin. Vessapaperia ei ole – ei näytä olevan mitään muutakaan asumisesta kielivää tavaraa. Hetkinen! Missä helvetin asunnossa minä olen?

Ovikello soi, ja tajuan istuvani vessanpytyllä. Olenkohan pyyhkinyt perseeni? Ai niin, vessapaperi! Pesen perseeni käsisuihkulla ja lähden vessasta kunnes tajuan, että housuni ovat nilkoissa estämässä etenemistäni kohti ulko-ovea. Vedän riepeästi housuni ylös ja juoksen ovelle. Avaan oven. Ei ketään, mutta näen vastasataneessa lumessa lenkkitossun jäljet – suunnilleen minun kokoani. Painan lumeen lenkkareistani aivan samanlaiset jäljet – en muista, että olisin käynyt ulkona. Tajuan, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Ulkona on kylmä. Huoneisto on keskimmäistä osaa rivitalossa jossa on seitsemän muuta huoneistoa. Vastapäätä ovesta katsoen on kaksikerroksinen rivitalo. Lumisade on loppunut ja katson kirkasta tähtitaivasta – olen yksin ja minua pelottaa. En voi uskoa tätä todeksi – enkä tiedä missä olen. Palaan sisälle.

Havahdun viikkolehti kädessäni, toisessa kädessä keltainen tussikynä , jolla olen värjännyt jonkin alkoholistinäyttelijän kertomuksesta kohdan; "ilman kiinnekohtia elämä on mahdotonta". Kiinnekohta, ajattelen. Ajattelen mitä ajattelen. Taidan seota ellen saa ammatti apua. Tiedän kuka olen, ja ainoat kiinnekohdat ovat päässäni kehää kiertävät ajatukseni.

Ovikello soi ja avaan oven täyden paniikin jähmettäessä minua. Se on taxikuski. Olenko tilannut taxin? Sitten huomaan, että minulla on kännykkä tiukassa otteessa kädessäni – käm meni ovat hikiset. Parasta mennä taxilla hoitamaan tämä psykoosi.

Olen mielisairaalan hoitohenkilökunnan käsissä – tuttua. Kiinnekohta on löytynyt ja tajuan, ettei minulla oikeastaan ole mitään hätää. Osastolla, jolle tulin, minua tervehtivät monet tutut kasvot. Nauran.

Kun jotain kirjoittaa parantaakseen maailmaa,

se voi vaikuttaa propakandalta.

Se salataan tai ajatuksien virrassa tiedotetaan.

Aatteen, liikkeen vuoksi teen mitä tarvitaan

- en itseäni säästää haluakkaan.

On aika sanoja muuttuvia toteuttaa;

tajuta kuinka paljon vastuuta voikaan yksinään kantaa.

Ei aikaa kannata rahalla mitata

ja ajatuksiaan hukata peloillaan -häpeämme turhaan.

Ja on hävytön rajattomuus -se tulee aikanaan

hajottamaan suhteellisuuta ahneella vallanhimollaan.

Epäilen jatkuvasti itseäni ja kaikkea -mikä on todellisuuta.

Ja sitä asiaa on - pääsäni soittoaan jatkaa

Kaikki voi mahdollista olla, ja mun pitää osata elää sen kanssa

- en saa olla voimaton, vaan levoton.

Ja tajuan jonkun haluavan kuunnella kaikkea tätä mitä kannan

- en yksin ookaan, vaan osa joukkomme tajunnassa.

Ja sitä asiaa on -täytyy kirjoittaa.

Onko tämäkään mitään todellista, vai luulenko vaan.

Mun tarvii olla valveilla; oon osa liikettä,

joka voi Jumalalta muistuttaa -vai luulenko vaan.

Kuka saisi minut värään väriin uskomaan -pakko ei oo uskoa.

Voin olla uskomatta vailla toivoa

- elää sääliin sairastuneena.

Ja sitä toivoa saan jakaa joukossa,

pysyä nöyränä harmaassa massassa

tai uskoa tiedon julistaa, tatuoida aivoja toimimaan -tuntea vastuunsa,

ja osata se suhteuttaa -mitata tajunnan voimaa.

Ja sitä voimaa on, ja en saa liikaa huolestuttaa -leikkiä Jumalaa.

Siksi epäilen uskoani kasvavaa -turhaksi voi joku muuttua.

Elän ajan virrassa ja piirrän tulevaisuutta

- se ei koskaan loppunutkaan.

Ja se saa mut yhä uudestaan kuvittamaan tulevaisuuksia.

Mun on jatkettava matkaa.

En saa pelätä, en saa itseänikään pettää -tai muutun turhaksi.

Seison sanojeni takana tai jauhan paskaa, se velvoittaa mut tajuamaan,

että yksin saa kuolla ja joukossa teoksi asiat muuttuvat.

Mun on tajuttava, kanavoida patoja tai hajottaa -paremmin suoriutua

Tarvii kerätä voimaa, propakandaa kirjoittaa -saada muita uskomaan

kaiken olevan mahdollista -ei oo varaa aikaa tuhlata.

Täytyy delegoida; viisasti voimia ottaa ja antaa

- olla valittamatta tai kissa pöydälle nostaa

Rakastaa elämää ; tehdä kuolemalla oikealle silti tilaa

- ei ole varaa miellyttää tai olla epävarma.

Hetkensä on kaikilla -asioilla oma paikkansa.

Jos haluaa antaa; se jostain täytyy ottaa -turhuutta karsia.

Arvomaailma pitää olla kohdallaan joukossa suuressa;

elää osata arkea, maailman ääntä kuunnella,

olla nöyränä osa harmaassa massassa.

Mun tehtävä on liikuttaa ja toimia joukossa karttana.

En odotta maailmalta liikoja, vaan elän joukon voimasta.

Kolektiivinen tajunta on mulla kotina

- osata rakastaa ja vihata;

oikeeta haluta.

Mä tarvin toivoa kestää onnea; ja osata ottaa

jotain mulle oikeeta.

Sä oot mulle tärkeä ja kuljet joukon mukana

- mun oma osani.

Toista ei voi omistaa;

voin vain toivoa, että kestät mukana.

Me voidaan kuolla matkalla

- unelma onnesta voi kadota.

On matkaa jatkettava.

Riittien jälkeen asetun selin makuulle ja laitan silmät kiinni. Tunnistan niskassani kipukohdan ja hengitän sen kautta -kipu häviää ja kaikki on yhtä-äkkiä punaista. olen kissa joka leikkii tulipalloilla sekä hyppelee siroilla tassuillaan pianon koskettimilla soittaen omaa merellistä sonaattiaan… sinistä… meri.

Olen rakastunut ja saavun purjeveneelläni satamaan – satamakaupunkiin joka on vanhempi kuin tämä vuosisata, ja niin on myös aikakin vanha. Naiseni ja rakastettuni asuu jossain täällä, jossa lapset telmivät nauraen kapeilla ja sokkeloisilla kaduilla ja kujilla.

Satamassa haisee kala. Vanha satamahuora käveleeminua vastaan lemuten viiniltä.Nuoret rakastavaiset arasti hyväilevät ja suutelevat toisiaan puistojen varjoissa. Katukahviloissa ja viinituvissa miehet juovat viiniä ja heittävät noppaa.Heidän vaimonsa juoruilevat torilla toisilleen ja hankkivat eineksiä illallispöytään.

Kaksituntia on kulunut ja puhelin havahduttaa minut pois matkaltani – ehkä seuraavalla kerralla löydän hänet.

Julma hullu se nauraa Miles Davisin siivittämin tahdein saapuessaan luovuuden satamaan – kun on kynä ja paperi sitä alkaa viheltämään.

Liv Tylerin taloon on satamasta seitsemän kilometriä. Se sijaitsee kukkulalla jyrkän kallion päällä. Kukkula vihertää villiviinistä sekä coca-pensaista. Vanha kumarainen intiaani saapuu polulla minua vastaan astellessani kohti kukkulalla sijaitsevaa lapislatsullis-kivistä rakennettua linnaa. Kivinen linna säihkyy tummansinisenä kuin Livin silmät.

Saavutuani aukinaisen portin kautta keskelle linnan sisäpihaan hän saapuu punaiseen mekkoon sonnustautuneena minua vastaan ja hymyilee sanoen lopulta: "Well". Vastaan hänen silmiinsä uppoutuneena: "Hi, you look like my girl… like an angel. Let me say… the total power rules over me, your boyfriend i wanna be."

Hän hymyilee, mutta vakavoituu nopeasti ja lausuu linnunäänellään: "Now i lay me down to sleep. Pray the lord my soul to keep. If i die before i wake, pray the lord my soul to take."

Nyökkään ja kävelemme käsikkäin sisälle linnaan.Olen samalla onnellinen sekä surullinen.

[IMG undefined]Ei ole muuta kuin hiljaisuus jota me aloimme rikkomaan jo aikaa sitten, takaisin päin. kaikki on niin yksinkertaista, ei ole mitään yllätyksiä lihassa, vain kuola valuu, kumarra sitä jos mieli tekee, mutta se ei ole minun mieli, sillä jos se olisi, olisi se sama kuin nuolisi mattotelinettä talvella. kirjaimet erottavat totuuden, niiden henki elää tästä, kahdesta, viisas ymmärtää tämän hyvin. ja mitä vielä viimeinen sana kuolemasta, miten paljon olet valmis ja tässä sen kaiken ottamaan vastaan, sitä lähempänä olet mitä haet. tähän on monia johdatuksia. kaikki on niin yksinkertaista, mutta sitä vaikea. mutta ei kärsimys ikuinen, vain sen kysyjän asema on ja se kutittaa etsijöitä. nauratko sinä?

Jos on vain hiljaa, ne tulevat ja mitä enemmän on, sitä kovemmin korvaan huutaa yksi nimi, miksi en vain osaa kirjoittaa sitä, miksi väistän itseäni? teinkö sittenkin liian ison numeron madon päälle astua vesisateella, ääneen rukoilla rahaa, mammonan edessä puhuin absoluutista, vain hampaat lihaani manasin, mitä pyysin, tiedän sen nyt. mutta enään ei pää käänny vasemmalle, lehteen kirjoita lihasta, pikkuisista merkityksistä linna rakennu, edessä minua vie. saat sie kummastella, kattoa, mutta minä en palaa ja minua enään kutsu, minua ole enään, ellet varjossani tahdo tanssia, ilosta hyppiä ilmaan, pilkkana, en välitä siitä. mutta lehti on käännetty, älä epäile.

Kuin ei olisi dualismi itsessään sanasta jo kakanut itsensä näihin myös kirjaimiin, mitä selittää, näkee "vanhana" niiden olemuksen, niiden varjot, jotka "viekkaina" pyrkivät päämäärään. Mitä vain, ja sillä ilman, kirjoittavat ne kaipaukset, joita emme näe, elävät hämärästä, hengittävät siitä. Mutta miten vain tahtoo, kuolleitahan kävelee vastaan tuon tuostakin, siinä mitään uutta ole, päinvastoin. Ja se odotus vain kirjoittaa nimillä ja ne nimet itsessään ovat odotuksen kirjaimia, turhaan totuutta etsiä sanoista, ellei elä niitä ensin. Ja monien elämyksetkin myös hivelevät korkeintaan kikkelin päätä, mikä on muuttunut, voisi vastata, hyvin vähän. Mutta liikkeellä vain oltava, merkityksiä luotava, Omassa maailmassa elettävä, kuollut piru parka, huutaa omaa tuhoaan, jopa pyytää sitä. kun on kävellyt askeleen, ei voi kääntyä enään takaisin, jotkut tahtovat jäädä, toiset ne ohittavat, mistä kaikki puhe, on matkalta kuultua, tasoissa mitoitettavaa. vain miten pitkällä, seuraa seinän eteen ja tämä on se, miksi minä kysyin nyt, ennen minun kuolemaa, pikkuista hyttysen ininän loppua, Mutta, Jos heräänkin, en ole enään sama. Ja minä tiedän tämän.