Kambodzan Phnom Penh. Kello on täällä 0:37 ja aurinko on laskenut ajat sitten. Ei ole enää niin kuuma. Pimeys ympäröi kaupunkia. Phnom Penhin vilinä on rauhoittunut iltaa kohden, tuktukeja ja skoottereita kulkee koko ajan harvemmin pervekkeemme alla. Toreilla ei myydä enää hedelmiä. Kerjäävät lapset poistuvat kaduilta vähitellen nukkumaan. Maksulliset naiset tulevat tilalle. Tekisi mieli kirjoittaa, että jostain kuuluu laukaus, koska se sopisi mielestäni tähän kohtaan, mutta ei kuullu. On rauhallista. Istun keittön pöydän ääressä ja kirjoittelen koneellani. Jostain kauempaa kuuluu vaimeaa musiikkia ja välillä kuuluu ihmisten naurua ja puhetta. Jossain haukkuu myös kulkukoira. Poikaystäväni on pelaamassa, joten olen yksin kotona. Vai olenko? Olen aiemmin kirjoittanut meidän "lemmikkiliskostamme" Topeliuksesta, joka kai vieläkin asuu täällä. Mutta Topelius on saannut ystävän. Liskon, joka on vähän Topeliusta isompi ja huomattavasti rohkeampi. Nimesimme tämän liskon Rudolfiksi. Näin Rudolfin ensimmäisen kerran muutama ilta sitten makuuhuoneemme seinällä. Hänellä oli kova hinku päästä meidän vaatekaappiin, mutta vähän kehittyneenä liskokuiskaajana sain Rudolfin poistumaan makuuhuonesta. En tosin nähnyt minne se meni, kunnes pari päivää sitten Rudolf oli keittiön seinällä ja matkasi siitä roskiskaappimme. Äsken Rudolf päätti tulla ulkoilemaan ja sain pienen sydänkohtauksen, kun se kiipesi keittiön kaappia pitkin. Nyt en enää tiedä sen olinpaikkaa, mutta aistin Rudolfin olevan ihan tässä jossain. Siksi olenkin vähän säikky ja vainoharhainen. Sain äsken slaagin, kun hiukseni valahti alas koskien selkää. Pelästyin, että Rudolf haluaa läheisyyttä. Siedän näitä meidän pikku lemmikejämme hyvin, mutta Rudolfia pelästyn aina. Hän ilmestyy paikalle kuin tyhjästä. Topelius sen sijaan on hengaillut vain meidän toisessa makuuhuoneessa, josta oikeastaan onkin tullut Topeliuksen huone. No, olen aina ollut sitä mieltä, että maassa maan tavalla, joten jos liskot kuuluvat sisutukseen, niin olkoot niin.