Taivas+helvetti-blogi on samaa nimeä kantavan, Mika Mäkeläisen ja Terho Puustisen kirjoittaman, kirjan pohjalta luotu kirjoitusalusta yrittäjyydestä sekä omien unelmien sekä vahvuuksien etsimisestä ja toteuttamisesta. Blogissa esittelemme otteita kirjan 21 yrittäjän tarinoista, minkä toivomme herättävän keskustelua yrittämisestä ja työnteosta myös täällä Cityn blogimaailmassa. Tarinat voit lukea kokonaisuudessaan Taivas+helvetti-kirjasta.

Tämä kuudes osa on kertomus muuttopalveluyrittäjä Jude Njilan unelmista ja työfilosofiasta.

+ + + + + + + + + + + + + + + + +

”Minun mielestäni tuotteen toimitus on logistiikan tärkein vaihe. Insinöörinä voisin tietenkin ajatella, että olisin hyödyllisempi jossakin logistisen ketjun aikaisemmassa vaiheessa, kuten suunnittelussa, mutta ei tämä ole minulle mikään ongelma. Olen varajakaja. Pidän puhelimeni yöllä auki ja lähden jakamaan Hesaria puoli kahden aikaan, jos joku vakituisista jakajista on sairastunut tai nukkunut pommiin.

Olin luultavasti yksi Etelä-Helsingin ensimmäisistä mustista lehdenjakajista. Olen nyt tehnyt tätä työtä yli kymmenen vuotta. Saan tehdä sitä, koska olen luotettava. En petä. Olen hyvässä kunnossa ja pystyn jakamaan 300–600 lehteä 4–8 tunnissa. Suoritelisien ja kilometrikorvausten ansiosta voin ansaita jopa 120 euroa yössä.

Lehtien jakaminen on päätyöni, jonka rinnalle perustin oman yrityksen vuonna 2007. Yritykseni Muuttopalvelu on toiminimi. Sen liikeidea perustuu omiin kokemuksiini. Muutin itse 2000-luvun alussa monta kertaa ja huomasin, että kuljetukset olivat aina ongelma.

Okei, myönnetään, tämä ei ole hyvä bisnes. Tarjontaa on paljon ja kilpailu on kovaa. Kuukauden vaihteessa on enemmän kiirettä, ihmiset vaihtavat asuntoa.

Haluaisin kehittää nettiin varausjärjestelmän firmalle ja tehdä saitista helppokäyttöisemmän. Muuttopalvelu voisi kasvaa, jos saisin pitkäaikaisen tavaroiden jakelusopimuksen jonkun yrityksen kanssa. En kuitenkaan halua ottaa lainaa kasvun rahoittamiseksi. Tunnen Helsingin alueen hyvin, mutta ymmärrän, että kasvu vaatii luottamusta. Jostain täytyy kuitenkin aloittaa.

Minulla on iso pakettiauto, Volkswagen LT vuodelta 2000. Sillä on ajettu 263 000 kilometriä, se reagoi kaasuun hyvin ja kulkee tasaisesti. Muuttoja on noin kymmenen kuukaudessa. Hintani ovat hyvin halpoja, mutta asiakkaat, jotka ovat usein maahanmuuttajia, tinkivät silti. Joku saattaa soittaa minulle ja sanoa, että kilpailijasi lupasi 25 eurolla. Sanon niille, että olet soittanut väärään numeroon, täältä ei saa niin halvalla. Soita jonnekin muualle.

Asiakkaat ovat olleet minuun tyytyväisiä. Jotain voi tietysti aina tapahtua. Kerran autosta petti kytkin, eikä asiakas ymmärtänyt, miksi auto ei liikkunut mihinkään. Okei, mitä sitten – tilataan taksi.

Tämän takia pyrin pitämään auton aina huippukunnossa. Aikataulut ovat hyvin tärkeitä Suomessa: täällä ei tykätä yhtään siitä, jos myöhästyy.”

”Päässäni on nyt kamerunilainen perinteinen hattu choc. Choc symboloi ihmisen asemaa Kamerunissa, ja tämä hattu kuuluu merkittävälle ihmiselle, päällikölle. Kaikkein suurimpien päälliköiden hattujen tupsut on tehty kukkojen höyhenistä. Nämä ovat kuitenkin tavallista villaa.

Kamerun on länsiafrikkalainen tasavalta, jossa asuu 20 miljoonaa ihmistä. Maa on hyvin köyhä, mutta sillä on rikkaat luonnonvarat. Kamerun yhdistyi nykyiseen muotoonsa vuonna 1972, mutta vapaita ja reiluja vaaleja siellä ei ole pidetty koskaan. Yhteiskunnasta puuttuvat toimivat perusrakenteet. Siksi me kärsimme. Jokainen vain taistelee omasta elämästään.

Kamerunilaiset eivät voi oikein valittaa. Jos valitat, olet ongelma hallitukselle. Minusta on hyvä, että suomalaiset valittavat. Yhteiskunta voi kehittyä, kun se pitää ikkunan auki valittamiselle.
Mutta Kamerunissa paistaa aurinko, melkein aina.

Siksi olimme lapsena koko ajan ulkona. Pelasimme pelejä ja autoimme äitiä hänen viljelyksillään. Äiti kasvatti vihanneksia ja myi niitä markkinoilla. Hän heräsi aikaisin aamulla ja teki paljon töitä, jotta saisi vähän omaa rahaa.

Äiti oli oikeastaan yrittäjä, vaikka hän ei koskaan käyttänyt sellaista titteliä. Hän teki pientä ruokaan liittyvää bisnestä, esimerkiksi paistoi iltaisin papuja seuraavan aamun myyntiä varten. Opin äidiltä paljon, varsinkin myymisestä. Myynnissä tärkeintä on, että olet kiva asiakkaille, luotettava ja avoin.

Äitini oli yksi isän kolmesta vaimosta. Lapsia meidän perheessä oli yhteensä 25. Elämä oli onnellista, eikä meillä ei ollut isoja ongelmia, mitä nyt vaimot olivat vähän mustasukkaisia toisilleen, tietenkin. He tappelivat joskus, mutta isä pystyi pitämään kiistat kurissa. Hän oli isäntä talossa. Komentaja.

Isäni oli tulliupseeri, joten muutimme usein hänen työnsä takia. Isä menestyi hyvin, koska hän sai tippejä. Lahjontaa, kyllä. Se on yleistä, koska kamerunilaisten palkat ovat niin pieniä. Ei kukaan meistä syntynyt korruptoituneena, mutta ilman sitä on vaikea pärjätä niissä olosuhteissa. Se on keino selvitä, löytää parempi tapa elää. Kaikki haluavat tehdä Kamerunissa isoja asioita. Mutta se on hyvin vaikeaa, kun ihmisiin ei voi luottaa.

Isä ymmärsi ahkeran työnteon ja koulutuksen merkityksen. Hänen ansiostaan minäkin pääsin lukioon ja sieltä yliopistoon pääkaupunki Yaoundéen. Sain taloustieteen paperit Yaoundésta. Niinä vuosina olin aktiivinen opiskelijoiden kansainvälises-sä järjestössä AIESECissa, joka valitsi minut selvittämään opiskelijavaihdon mahdollisuuksia Pohjois-Euroopassa. Tätä kautta löysin tieni Vaasan ammattikorkeakouluun.

Tulin Suomeen opiskelijaksi kesäkuussa 1996. Minusta täällä oli todella kylmä. Se oli kuitenkin pieni asia, sillä näin heti, miten hyvin tämä maa on organisoitu. Talous on vahva ja ympäristö puhdas. Ihmiset ovat rehellisiä ja mutkattomia. Vaasassa pomotkin voivat ajaa polkupyörällä töihin, ja siellä minäkin sain omistukseeni ensimmäisen pyöräni.

Kamerunissa ajatellaan, että ihmisen täytyy olla todella köyhä, jos hän ajaa pyörällä.”

+ + + + + + + + + + + + + + + + + + +

Miten tarina jatkuu? Jude Njilan ja 20 muun suomalaisen yrittäjän tarinat löydät Taivas+helvetti-kirjasta.