On hienoa, että tässä kylmässä maailmassa on vielä rakkautta. Mutta pitääkö onnen autuutta alleviivata hääspektaakkelilla, joka saa Sydneyn kesäolympialaisten avajaiset näyttämään Käpylän elomarkkinoilta?
Häistä on tullut nokituskisa, jossa kilpailevan sukuhaaran edelliskesän ennätykset on ylitettävä – hinnalla millä hyvänsä.
"Silloin ei säästellä, ko meirän tyttö astuu vihille!" uhoaa Mähösten dynastia voimansa tunnossa ja ostaa vain kalleinta, komeinta ja mauttominta mitä rahalla saa. Ja saahan sillä.
Kunnon ökyhäitä aletaan suunnitella vähintään kaksi vuotta ennen häähetkeä. Ja voi sitä onnetonta, joka joutuu kaasoksi tai bestmaniksi. Siinä ei Ranimexit paljon auta, kun jo polttariportfoliota väännetään mahahaavan partaalla. Stressi on sinänsä turhaa, sillä itse polttarit päättyvät joka tapauksessa känniseen kortsukaupusteluun Espalla.
Tyypilliset häät ovat yhdistelmä äitelän harrastelevaa kristillisyyttä ja vaivoin kätkettyä aggressiota: nykyään riisinheiton ja napakymppileikkien ohella erottamaton osa ohjelmaa ovat loppuyön parkkipaikkapainit, joissa uusperhesuhteita selvitellään rex alcoholicuksen myötävaikutuksella. Siinä saa morsiamen iskän pikkuvaimo kyytiä, kun ex-rouva purkaa hääpaineitaan.
Kesälauantaisin Suomen teillä risteilee tuhansia Himangan nuorisoseurantaloa kartalta tihrustavia autolastillisia, jotka deodorantit pettäneinä nahistelevat risteyksissä ilmansuunnista. Arabian astioita toivonut hääpari on autuaan tietämätön Nissanin takakonttiin kätkeytyvästä ylläristä. Siellä odottavat sellofaaniin käärityt, omistuskaiverretut pahkakupit eli kuksat. (Edustavatko edes lasidelfiinit helvetillisempää kitschiä?)
Häiden lähestyessä naisiin iskee ankara prinsessafiksaatio, jonka sumentamina moni morsmaikku haaskaa kahden kuukauden opintotuet pelkkiin koekampauksiin.
Sadan tonnin nokituskierros tuntuu perverssiltä kun muistaa, että hääparin rahat eivät arkena riitä edes Unicafen herkkulounaaseen.
Hyvät kyyhkyläiset, pieni voi olla kaunista. Häissäkin.