Blogi

Tänään oli semmonen päivä, et mikään ei oikeen toiminut -mul yleensä toimii kaikki aika hyvin.
Nyt tämä alkoi kuullostaa narkomaanin puheelta. Hyi vittu !

Tyttöystäväni tiuskii mulle puhelimeen, enkä tänäänkän viitti mennä "kotiin." Olen ulkoruokinnassa pienessä metsämökissä. Lähimmältä tieltä tänne on matkaa 4 kilometriä, ja tänne ei pääse kuin 2,3 kilometriä polkua kävellen. Joten kun täältä menee kaupunkiin käymään, sitä joko rakastuu tai saa hermoromahduksen -kummakkin on ihan kivoja. Silti maalla on edelleen mukavaa.

Ajatusteni kosmoksesta törmään reaaliaikaan; vastaantulijaan. Hänen terävästi minua tuijottavissa silmissään paistaa viha. Läpitunkevalla katseellaan hän paljastaa pahuuden voimat minusta ja sanoo rakastavansa minua kuin ainoata oikeaa. Minä putoan hänen katseeseensa kuin uhrilammas. Mitään vastaanpanematta syöksyn läpi pimeyden kohti lämpöisenä sykkivää kohtua - punaista rakkautta. Sulan kuumaan rakkaudenpunaiseen vereen, punaiseen viiniin ja olen osa hänen minuudestaan tuttuna ja turvassa -- olen saapunut kotiin!

Mutta minua tuijottavat silmät lasittuvat vieraiksi ja hämmentyneiksi -- päästävät minut ottestaan. Illuusioni haihtui ja vaihtui taas pettymyksen ruosteisiin nauloihin -- nauloihin, joita kertyy yhä enemmän naulaamaan ruumisarkkuni kantta kiinni tiiviimmin pysymään.

Tie tähtiin ei aina käy niin helposti, vaan on monta tapaa...

Voi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan -ja kaiken lisäk-

si se oikea ihminen olemaan siellä -vähän niin kuin lottovoitto

tai salamanisku. Sitten on mutkaisia polkuja, joita saa rämpiä

pitkään...on jyrkkää ja kaltevaa -sekä myös irtokiviä...kiivet siinä

sitten -aina voi tippua. Mutta sisukkuus, ja se palo sekä vahva

usko asiaansa/unelmiinsa auttavat jaksamaan sen kaiken pilkan,

paskan, kateuden sun muut vaikeudet.

Se tunne joka tulee kun on saapunut huipulle on ainutlaatuinen

mitä yksikään orgasmi tai sanat eivät pysty kuvailemaan -ja

vain sinä joka olet nyt huipulla tiedät sen....tiedät, että olet sen

tuskalla ja verellä ansainnut...huipulla on vaikea pysyä nahoissan,

ja halu jakaa tai kertoa tämä tunne kaikille on voimakas -kannattaa

olla varuillaan kelle kertoo, sillä kateus, kilpailu sun muu on ar-

motonta....pitää kestää.

Mutta jossain vaiheessa väistämättä sinut huomataan ja lumipallona

lähdet kierimään huipulta alas ottaen kiitoksia...pokaaleja....puita...

...metsiä.....glamouria...mainetta....taloja -olet lumivyöry syöden

kaiken eteen tulevan. Mitään ei ole tehtävissä -petyt...halusit ja

odotit jotain muuta, mutta sitä tuhoa jonka muut kustannuksellasi

saavat kärsiä on tuskallista seurata -voit liittyä greenpeacheen

ja pelastaa Amazonin viidakoita sun muuta, mutta mikään ei enää

riitä....talot tuhoutuvat....sähköt katkeavat....ihmisiä kuolee sinun

nimesi huulillaan.

Katastrofi ja kaaos olet saapunut kylään ja kaikki tulevat siitä si-

nua kiittämään, ja hurraamaan paparazien kuvatessa -itket, ja

sen syytä kukaan muu ei pysty ymmmärtämään kuin se joka

on myös käynyt huipulla.

Neiti Andrejev

Tämä tapahtui arvoisan herra Andrejevin tiluksilla Pietarin lähettyvillä. Vallankumous ei ollut vielä tullut ja koko tuntemani maailma oli vielä suloisen viaton. Olin 16- vuotias apupoika maaherra Andrejevin tiloilla. Hoidin päivittäin tilan neljää hevosta ja tein erilaisia askareita isännän perheen hyväksi.

Isäntä Andrejev oli ankara ja äkkipikainen mies ja kerran ollessani vielä poikanen läikytin teetä isännän työpöydälle. Hän raivostui, tarttui piiskaan ja löi minua yhä uudestaan ja uudestaan. Koko selkäni oli vereslihalla päiväkausia selkäsaunan jälkeenkin. Kuitenkin jos isännän tytär Ilja ei olisi tullut itkien huoneeseen ja saanut isäänsä lopettamaan piiskaamista olisin saattanut joutua sairaalaan.

Rakastuin Iljaan sinä päivänä ollessani 13 vuotias. Rakastuin hänen tummiin silmiinsä joiden katseen alla tunsin itseni niin pieneksi. Rakastuin hänen hiuksiinsa jotka olivat kuin jumalaiset mustat virrat jotka ryöppysivät alas hänen pienille rinnoilleen.

Isäntä huomasi tunteeni Iljaa kohtaan ja raivoissaan lähetti Iljan nunnaluostariin jonnekin Siperian rajamaille. Tunsin menettäneeni hänet ikuisuuksiksi. En nähnyt Iljaa kolmeen vuoteen.

Tuli päivä jona Ilja palasi valkeassa vaunussa jota veti valkea hevonen. Hän oli tullut siihen ikään missä tyttö lakkaa olemasta lapsi mutta ei aivan vielä ole nainen. Hän täytti 14 vuotta, mikä oli kaksi vuotta vähemmän kuin minulla sinä kohtalon kesänä. Hän näytti niin surulliselta istuessaan vaunussa, kuin koko maailman paino olisi hänen hartioillaan. Hän näki minut ja hänen silmänsä syttyivät. Hän astui alas vaunusta ja hyvä Jumala, hän oli kaunein tyttö maailmassa, tuntui kuin auringon alla ei olisi ollut ketään muuta kuin me kaksi.

Hetki ei kestänyt kau'aa sillä isäntä oli huomannut katseemme. "Sergei, heti siivoamaan huussi !", hän huusi pilkallisesti hymyillen. Myrtyneenä astelin huussin taakse ja avasin luukun. Vaikuttava pilvi kärpäsiä pöllähti rei'ästä typerryttävän hajun saattelemana. Aloin tyhjentää sontaa mietteissäni. En lainkaan huomannut että joku oli astunut koppiin ja pytyn kansi aukesi.Pidätin hengitystäni, se oli Neiti Andrejev, suloinen neiti Andrejev. Minä kapinen palveluspoika en olisi koskaan voinut edes kuvitella että kohdalleni olisi voinut käydä mitään tällaista.

Silmieni eteen aukesi kaunis maisema kuin suoraan runoilijoiden unista. Neidin takapuoli oli kuin täydellinen valkea kuu jonka jokin muinainen jumala oli lyönyt kahtia miekallaan. Hän pieraisi sievästi ja jostakin ylhäältä kuului hurmaava ähkäisy. Hänen pyllynreikänsä supisteli kuin jonkin kauniin eläimen silmä ja kakka pusertui ulos ylväästi kuin nahkaansa luova käärme. Henkäisin kiihkeästi sisään lämmintä tuoksua ja hiljainen humina pörisytti sieraimiani.

Neiti hyppäsi ylös kirkaisten: "Kuka kummassa !" Hän näki hölmistyneet kasvoni huussinreiässä ja naurahti: "Sergei, rakas hölmö ! Tule tänne, olen kunniallinen tyttö enkä voi antaa kaltaisesi palveluspojan tirkistellä minua tarpeillani. Tule heti tänne niin saat ansiosi mukaan."

Astuin polvet vetelänä huussin ovesta. Kasvojani kuumotti ja jalkovälini sykki pahaenteisesti salamoita vatsani läpi. Ilja istuutui takaisin reiän päälle, nojautui hieman eteenpäin, huokaisi mietteliäästi ja nosti kasvonsa minua kohti. Hänen silmänsä tuntuivat polttavan reiän minun päähäni ja luulin jo melkein kaatuvani kuolleena maahan. Hän sanoi: "Minä olen hieno lady, voitko antaa ikinä anteeksi että yllätit minut näin häpeällisestä tilasta ?" Hän painoi kasvonsa alas ja puristi huulensa yhteen kuin pahanteosta yllätetty lapsi. Minä sanoin: "Kyllä hienotkin ladyt käyvät kakalla ja sitäpaitsi se oli kauneinta mitä olen kuunaan nähnyt." Hänen silmänsä kirkastuivat: "Ihanko totta! Etkö sinä halveksukaan minua?". "Minäkö halveksuisin sinua ?",sanoin: "En ole koskaan rakastanut ketään niinkuin rakastan sinua. Rakastan sinua niinkuin kulkuri rakastaa kuuta tai janoinen koira vesiputousta, rakastan sinun silmiäsi, suutasi, peppureikääsi ja jokaista tuumaa ihollasi ja sielusi sinisiä meriä!"

Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään ja ainoat äänet olivat meidän hengityksemme ja hänen suoltensa toiminta. Hän katsoi minua ujosti ja kysyi halusinko pyyhkiä hänen takapuolensa. Sanoin tekeväni sen mielelläni. Hän nousi ylös, käänsi takapäänsä ja nosti pitsimekkoaan. Hänen pähkinäsilmänsä katsoivat minua hänen olkansa yli. "Minä olen likainen" ,hän sanoi. Pyyhkiessäni hän köyristi selkäänsä kuin jalosyntyinen kauris ja hieroi peräaukkoaan kättäni vasten. "Minä puhdistan sinut" sanoin ja painoin huuleni hänen täyteläisen pyöreiden pakaroidensa väliin ja suutelin hänen sopukkaansa. Hänen pyllynsä aukeni ja sulkeutui rytmikkäästi kuin henkeään haukkova kala. "Oi Sergei, kukaan ei ole rakastanut minua näin paljon!" ,hän huokasi.

Nuolin hänen peppureikäänsä kiihkeästi ja Iljan kakkamuruset sulivat kielelleni. Hän alkoi kiihkeästi kiskoa housujani pois ja kivikovaksi paisunut miehuuteni pullahti ulos. Neiti Andrejev veti pyllynsä pois suultani ja otti rakkauden miekkani suuhunsa. Samalla hetkellä koko kivesteni sisältö pursui kuin pato yli äyräittensä ja siemeneni valui hänen poskillaan kuin maito. Huudahdin nautinnosta. Ilja puristi minut syliinsä ja piti minua kauan. Tunsin itseni onnelliseksi, kokonaiseksi mieheksi.

"Ilja, kukaan ei ole rakastanut minua niinkuin sinä. Ei kukaan... Ikinä...En ole koskenut naista ennen." ,sanoin :"Toivottavasti annat anteeksi."

Hän katsoi minua pähkinäsilmillään, silitti poskeani ja kuiskasi : "Se oli taivaallista. Tule keskiyöllä ikkunani alla. Otamme Tuiskuharjan ja ratsastamme sypressipuiden alle kukkuloille ja rakastelemme vain tähdet kattonamme Jumalan silmien alla."

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
jatkuu.....
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Jatkuu....

Avasin silmäni levottoman unen keskellä. Varjo laskeutui päälleni. Silmänräpäyksen aikana mieleeni tuli kuva Neiti Andrejevistä ja minusta. Istuisimme vierekkäin kuistilla neljän lapsemme keskellä. Ja hän ottaisi minua kiinni kädestä ja katsoisi minua ruskeilla silmillään; sanoisi että rakastaa minua ikuisesti, ettei koskaan hylkäisi minua.

Sitten hikiset kourat puristuivat kaulani ympärille. Pystyin haistamaan kaiken ihmeellisen yksityiskohtaisesti. Miehen hien, valtavan määrän kölninvettä sekä ukon hengityksestä huokuvan konjakin, tupakan, sipulin, ientulehduksen ja kaikkien maailman katuojien löyhkän.

"Haluan että kuolet",hän huohotti korvaani "sinä olet häpäissyt minut!" Sylkipisarat roiskuivat kasvoilleni ja maistoin veren metallisen maun suussani. Hän istui hajareisin rintani päällä, käteni lukittuna hänen polviensa väliin. Kuun valossa hänen silmänsä näyttivät pääkallon silmäkuopilta, mielipuolisilta kuiluilta, joihin pelkäsin putoavani.

Yritin kiemurrella pakoon hänen altaan. Hän painoi rintaani yhä lujemmin kähisi löyhkäänsä naamalleni. Sormet löystyivät kaulallani. "Minä en ole mikään mies. En pysty edes tappamaan sinua", hän sanoi. ja hänen veltto, lihava kehonsa painoi minut syvälle patjan sisään.

Yhtäkkiä hän hellitti otteensa, kierähti yltäni ja vapisi: "Anna anteeksi, hyvä luoja, voitko antaa minulle anteeksi" Minä en saanut sanotuksi sanaakaan, haukoin henkeäni, tuijotin pahoinvoivasti tuota säälittävää pikku miestä. Hän nyyhkytti: "Minun pieni Iljani...Suloinen pieni Iljani. En halunnut koskaan satuttaa häntä." Veri alkoi kiertää päässäni. En kuullut muuta kuin suonteni huminaa, sietämätöntä valkoista melua; miten niin et halunnut satuttaa häntä. Mitä hän tarkoitti. Missä Ilja oli, minun suloinen Iljani.

Sysäsin ukon hajamielisesti syrjään ja kiiruhdin kylmään yöhön. Hevoset liikehtivät levottomasti tallissa ja ilma kihelmöi raskaana keuhkoissa. Matka ulkorakennuksen luota kartanon kuistille oli liian pitkä. Liian pitkä kun kaipuu poltti minun nuorissa polvissani. Lähdin juoksemaan kaikella sillä tarmolla jota minulla oli. Harpoin kuistin rappuset tuskin koskettamatta maata ja etsin tieni yläkertaan, missä Iljan huone oli.

Ovi oli raollaan. Kuulin hiljaista nyyhkytystä ja veden lorinaa. "Ilja, oletko kunnossa, Ilja rakas, kuuletko", huusin pimeästä. Hän ei vastannut ja astuin varovasti ovenraosta. Minun ihana Iljani, pieni nymfettini, kyykötti haarat levällään pesuvadin yllä repaleiset yöpuvun riekaleet vielä yllään, yksi polvisukka jalassa. Näin hänen 14-vuotiaan vatsansa jota lapsen untuvainen karva vielä peitti. Mustat hiukset roikkuivat sekavasti kasvoilla, silmät punaisina ja turvonneina itkemisestä, nenä räkää valuen. Pestessään veristä alapäätään hän ei ollut enää sama viaton pieni Ilja, joka aiemmin oli astunut hevosvaunuista kauniina kuin sysimusta tähtiyö, eläen lapsuutensa viimeistä, loputonta kesää.

Hänen häpykumpunsa oli tumman, tuuhean kiharan peitossa. Öljylampun valo heitti suloisia prismoja vesipisaroista, jotka kiilsivät kuin kaste hänen mättäällään. Hänen häpäistyt, loukatut häpyhuulensa pilkehtivät kirkkaanpunaisina, arvoituksellisina minun silmissäni. Sieluni silmissä Iljan herkin ja salaisin kohta kasvoi mittaamattoman suureksi, jumalaisen suureksi, suuremmaksi kuin elämä. Hänen pillunsa oli kaikkien pillujen prototyyppi: vittu, pimppi, tussu, salattu puutarha. Minä nostin hänet sängylle, otin hänet keskellä rikospaikkaa, veristen lakanoiden ja kärpäsenpaskan sokaiseman öljylampun valossa. Tahdoin hukkua häneen, tahdoin kuolla hänen syliinsä, kermanvalkeiden reisien puristuessa ympärilleni.

"Sergei, ole varovainen.", hän kuiskasi."Isä...hän satutti minua", tuskin kuuluvasti. Suutelin hänen kaareutuvia poskipäitään ja tulikuumaa kaulaa, jolle yksi ohut, sysimusta hiushiehkura levittäytyi. Hän oli minun nyt ja ikuisesti. Ei ollut tulevaisuutta, menneisyytä, toivoa pelastuksesta. Me palaisimme iloisesti intohimomme roviolla."Ilja pieni, älä pelkää. Minä pidän huolta sinusta.",sanoin ja painoin kyrpäni hänen huuliaan vasten. Hetken pelkäsin että en löytäisi hänen sisäänsä, mutta hän otti minua kalusta pienellä, pehmeällä kädellään. Tuntui kuin ihmeellinen, salattu maisema olisi levittäytynyt silmieni eteen. Painoin lanteeni syvemmälle hänen syliinsä. Minun sieluni hajosi kuin pieniksi rasvapisaroiksi jotka tihkuivat kyrpäni kärjestä hänen märkään vittuunsa ja sekoittuivat hänen vereensä. Jumala katseli meitä, vanha mielipuoli merimies.

Syöksyn uhmakkaasti tavarataloon näpistelemään jotain

pientä taskuun sopivaa. Päivän pakonomaisuus näkyy ruo-

katunnin apaattisessa kaaoksessa. Adrealiinitasoni kohoaa

kohti huippuaan. Pian on saatava jotain mielihyvää tuot-

tavaa tavaraa. Silmäni iskeytyvät kullattuun Ronsson-merk-

kiseen savukkeen sytyttimeen -pakkoliike on jo suunniteltu.

Kuin huomaamatta käteni näppärästi noukkii lasivitriinistä

sytyttimen... ilmeenkään värähtämättä sujautan sytyttimen

vaivihkaa popliinitakkini taskuun - helppoa ! Kukaan ei tajun-

nut tapahtumasta mitään.

Siirryn tavaratalon vaateosastolle huokaisemaan nautinnosta

ja tasoittamaan kiivasta pulssiani -sillä varastamisennälkäni on

kasvamassa. Siirryn osastolta toiselle kahmien almanakkoja,

kyniä, lompakoita, , muistivihkoja, korvakoruja ja meik-

kitarvikkeita kunnes huomaan, että kaikki taskuni ja laukkuni

ovat vihjaavan täyteen ahdetut. Pahin himoni on laantumassa

ja astelen jännittyneenä tavaratalosta ulos odottaen kiihtyneenä,

että joku koputtaisi minun olkapäätäni ( minua myymäläetsivien

painajaista ) edes tänään. Mutta mitään ei taaskaan tapahtunut,

ja halveksin ihmisten rehellisyyttä ja sokeutta yhä enemmän.

Älä kastele tulppia saatana !
Diisselii pitää hekuttaa ekana !

On liian kiire sahata Ladalla
jakamassa hilsettä pusseissa
ympäri mancea, päästä pois Hervannasta !
Pahveille maalataan visioita
ja jaetaan hilseessä oppia.
Jumalauta se pälyily lopeta,
näytät helvetin skitsolta.
Ota rennosti asenenteella,
me ollaan yhteisön palvelijoita.
Mut asiakas ei oo oikeessa.
Muista; pienet puhutetaan, isot palautetaan.
Tää kuuluu vauhdin toimintaan
-ei tää voi olla stressaavaa.
Pitää muistaa vaihtaa autoja,
rekkareita viileempiin vaihdella.
Bensaa pitää olla kannussa,
Kato, vasaraa. Toi kikkari pitää kilauttaa
Kilikaliröökit nopeat vaihtuvat rahaan kuin geegulat.
Rahat vaihtuvat valtavirtaan, virtaan -voimaluutaan.
Hei ! Virkaltaa, voimaluuta antaa pampulla tunnustusta.
On kunnia-asia saada tuntea muutakin kuin halluja
Hallut tatuoi ihoa ja aivoja -puree kiviä kakolassa, eikä missään Hervannassa!
Yep, päästiin pois taajamasta ahtaasta isompana kuin koskaan.
Yep, mut ekana kollaataan ja perseestä hivakkaa kaivetaan.
Mua Hervanta saa pitkään odottaa,
kun on onneks paljon pohjia -saa olla kauan pois Hervannasta.
Ilman kirjoja, pamppuja, me oltais vasta Hervantaan muutamassa.
Mua Hervanta saa pitkään odottaa,
kun on onneks paljon pohjia -saa olla kauan pois Hervannasta.
Ilman kirjoja, pamppuja, me oltais vasta Hervantaan muutamassa.

Matti avasi silmänsä aamulla ja katsokaa! Hän ymmärsi! Hän oli päättänyt ajatella asian kerrankin loppuun, pakonomaisesti ja päättäväisesti, ilman että hänen ajattelunsa keskeytyisi tai jäisi johonkin vaatimattomaan mittasuhteeseen asiaan nähden. Ja näin Matti pohti...
" Miten saada looginen järjestys atomien ja sääntöjen määräämälle logiikalle? Miten me muka voisimme sitä kontrolloida? Voisiko tämä liittyä yksilöllisiin muutoksiin? Olisiko mahdollista etteivät kaikki asiat olisikaan loppupeleissä vain ihmisluonnon stereotypiointia, vai voisimmeko luoda itsemme?"
Mutta älkäämme antako hänen vajota pimeyteen, estäkäämme häntä! Vaikka hänen työnsä on tärkeää ja erittäin merkityksellistä ihmiskunnalle, emme saa antaa hänen vajota synkkyyteen. Sehän tekisi hänestä marttyyrin ihmiskunnan puolesta ja joutuisimme ehkä vetämään rajan ihmisten ja muka-ihmisten välille!
Matilla alkoi lähtemään hermot tekstin "muka-kaikkitietävän" kertojan kanssa ja hän päätti lähteä ulos...

...Kävellessään kadulla, näki Matti kuinka ihmiset tunkeilivat, toisistaan välittämättä ja toisia väheksimällä, ostoskeskuksiin, työpaikoille, kouluihin, ravintoloihin... Ja istahtaessaan alas penkille ja seuratessaan ihmisten outoa melua aiheuttavaa touhua hän ajatteli
"Hmm... Täytyy kyllä myöntää että tämä maa on kommunismille oikein sopiva, kaikki tekevät jo nyt työtä (ja sitä ainoastaan), kuin hullut. Kuinkakohan paljon rahaa menee työn ja kiireen aiheuttamaan stressiin vuosittain? Onkohan ihmisen luonnolle ominaista tuntea itsensä totaalisen vapaaksi vain silloin kun hänellä on rahaa, arvovaltaa tai hyvää ruokaa? Jos näin on, niin miksi? Miksi ihmiset tekevät tätä vapaaehtoisesti? Mitenköhän yksinhuoltajaäidit, -tuokin taitaa olla yksi semmoinen-, mitenköhän he pärjäävät? Mitäköhän nuo ihmiset ajattelevat toisistaan? Ajattelevatko he kenties että `ovatpa nuo muut tyhmiä kun tuolla tavalla kiirehtivät´ vai ´kun noillakin on kiire niin on minullakin pakko olla? "
Istuttuaan vähän aikaa paikoillaan, huomasi hän, kuinka yhtäkkiä suuri joukko ihmisiä juoksi ulos jostain sellaisesta ostos-super-hyper-mega-keskuksesta. Matti yritti saada selville mistä oli kyse, muttei onnistunut tavoitteessaan.
Myöhemmin hän sai selville mistä oli ollut kyse. Kaikki isossa ostoskeskuksessa olleet ihmiset olivat juosseet ulos kun joku nainen oli luullut paketissa olevaa kelloa pommiksi, ja kerrottuaan tästä ystävättärelleen oli hänen ystävättärensä lähtenyt juoksemaan ympäri ostoskeskusta huutaen lapsiensa nimiä. Tämä oli tietenkin aiheuttanut jonkintapaista hämmennystä muissa ihmisissä ja he olivat lähteneet hiljalleen kohti ulko-ovia. Kun muut ihmiset huomasivat suuren ihmisjoukon yhtäkkiä tungeksivan kohti ulko-ovia ajattelivat he loogisesti että on jotain hätänä. No, asiaa ei tietenkään parantanut se että, kun tämä nainen oli löytänyt miehensä ja lapsensa, oli hän kertonut miehelleen mistä hän epäili olevan kyse ja tämä oli sanonut sanan pommi kovaan ääneen. Lähellä olevat, jo muutenkin kohtuullisen hysteerisessä olotilassa olevat ihmiset olivat huutaneet sanan entistä kovemmin ilmoille ja seurauksena oli ollut totaalinen kaaos. Paikalle oltiin hälytetty ainakin palokunta, ambulanssi, poliisit ja pommiryhmä. Totaalista massahysteriaa...

Kun Matti palasi kotiin, päätti hän turvautua ainutlaatuiseen tilaisuuteen levätä ja rentoutua kaiken tuon kauhistelun jälkeen. Hän istahti nojatuoliin ja päätti avata TV;n, koska siitä oli lähes puoli vuotta kun Matti oli sen viimeksi avannut. Sitä ei kyllä Matin olisi kannattanut tehdä.... Sillä yhtäkkiä, kuin salaman iskusta, (olipas tuo vanhoillinen vertauskuva), Matti joutui keskelle armotonta informaatio tulvaa, kun uutiset ja mainokset kilpailivat katsojaluvuista. Aina väliin tuli noin 10 minuutin pätkä jotain epämääräistä, valmiiksi selitettyä, pureskeltua ja naurettua komediaa, josta Matin oli vaikea saada mitään irti. Ja taas Matti ajatteli....
"Apua mihin olen joutunut! Oloni tuntuu siltä kuin olisin keskellä jotain LSD höyryistä rave-luolaa, jossa savukone pauhaa ja joku mielisairaalasta karannut mies leikkii valojen kanssa. Ei ihme että ihmiset ovat niin outoja käyttäytymisensä kanssa kun tällaista katsovat. Huhhuh! Onkohän tämä syy siihen että ihmiset turhautuvat? Kun on näin paljon "mistä valita" ja kun kaikki tuotteet ovat "parhaita maanpäällä" ja "asiantuntijoiden suosittelemia"? Miksei televisio anna ihmisen ajatella mitään? Mistä johtuu se että kun vaihdan kanavaa niin sieltä tulee joko "kaikille mukavaa" jenkki komediaa tai "aidosti realistista" ja "koskettavaa" ja "helppokäsitteistä" saippuaoopperaa?"
Matti kyllästyi, kurkotti vaikeasti kaukosäätimeen ja sammutti telvevision, pyyhkien samalla väsyneenä hikeä otsaltaan. Hän päätti mennä nukkumaan, ja toisin kuin monet muut, hän päätti nukkua pitkään...

kun aika kiertää pienevää kehää syntyy retroilmiö ja kaikki jonka onneksi aika oli armahtanut "löydetään" ja siitä tulee sika ihQQ retroa. "Ei se transistorivahvistin oo, vaan retrotransistorivahvistin" -heti tän retron myötä soundi ei kuullostakkaan enään yhtään
ohuelta ja kovalta, vaan retroprogsessiiviselta
musiilta jota kukaan ei-retro ei halua kuunella, vaikka se onkin varmaan liian vaikeeta soittaa.

Retro on taantumuksen ääni, ja en käytä, tätä retro-sanaa puhekielessäni, koska se on idiootteja varten -askel taakse päin toimii ehkä jossain linkolamaisessa ajattelussa, mut nämä trendit ja mielukuvamarkikinat ovat haitaksi perheen pienemmille -vanhemmat ovat yleensä laiskoja ja mukavuudenhaluisia retrokosmonautteja joita perheen kissa holhoo ihan tarpeex.

Exä oli vienyt mun fillarin korjattavksi
pyöräliikkeeseen kysymättä multa asiasta, vaikka mulla on työkaluja joka lähtöön -niinku tuolla varastorakennuksessa oli erilaisia maastopyörän osia muutama kuutiollinen (se varasto on Treen seudun vanhin talo. jonkun Tsaarin rakentama 1500 jkr , jota wee ei saa korjata ennen kuin museonbyrokratialle sopii -ne suunnittelee kuinka se tulee entisöidä -tää kaikki on tietty aika hintavaakin...tiilikatto on romahtamispisteessä ja katto vuotaa, mut vaikka laittas pressun katonpääle tms. tulee palokunnan ukot, kulttuuri-ihmniset jne. ilmoittaan et nounou -talon ja siellä' olevien kamojen pelastaminen vesivahingoilta on kulttuurillisesti ruman näköistä puuhaa:)

Sama juttu tän fillarin kans, kaksviikkoo joutu odottaan, et sen sai sieltä liikkeestä kun siinä oli takarenkaan laakerit vaihdettava. Wittu, 100 euroo joutu maksaan siitä, et ne oli oikeestaan saanut pilattua mun maastopyörän -se ei ollut enää edes tasapainossa, ja eturenkagas oltiin saatu säädettyä soikeaksi. Sit jotain ovikelloja siihen oli laitettu ja heijastimia -et hirvet ja muut metsän eläimet ei jää alle kun sillä
ajelee metsässä -en pyöräile juurikaan ihmisten ilmoilla:)

Tossa pihassa on toissakesänä palanut saunarakennus -sekin oli historiaa kellotapuleineen. Se on kyllä aika ween rumannäköinen tolleen puolix palaneena
-tosin en tiedä, vaikka se alkuperäisesti olisikin ollut vartavasten tehty niinkuin joku
jenkkien filmauksiin tekemät kulissikylät.

5-wuoden kuluttua joku Tarantino on voinut jo
ehtiä kuvata Suomen Talvisodan rakennus sitten heti puretaan kaikien suureksi mielipahaksi öykkäröivien saunojien käyttöön -jokka eivät siivo jälkiänsä heti, koska saunassa on kaikenmaailman ihmisiä aina pikkutunneille asti.