Blogi

”Vi**n h**ra – mä hakkaan sut”

Sama uhkaus voi kaikua kodissa miehen suusta tai koulussa luokan tyttöjen suusta.

Suomessa pahoinpidellään joka päivä 250 näistä, eli joka kuudes minuutti. Nyt Kokoomusnaisten starttaama kampanja vaatii, että jokaiseen Suomen kuntaan luotaisiin perheväkivallan vastainen toimintaohjelma ja tämä tulee enemmänkin kuin tarpeeseen. Itse allekirjoitin Yksikin lyönti on liikaa- kansalaisadressiin viime viikolla. Adressi löytyy osoitteesta <http://www.aikapuhua.fi>;. Käythän sinäkin allekirjoittamassa?

Tämä kampanja nostaa oikealla tavalla keskustelun keskiöön väkivallan. Ja usein vielä vaietun, salatun ja pelätyn väkivallan. Lähisuhdeväkivallan. Perheväkivallan. Mutta nyrkit heiluvat liian usein myös kouluissa ja sana sivaltaa jo päiväkodissakin.

”Mä en leiki sun kanssa”

Hei, miettikää miltä Sannista – 5v – tuntuu tuo.

Istuin viime viikolla seuraamassa eduskunnassa seitsemännen kerran järjestetyn Nuorten Parlamentin kyselytuntia. Sali täynnä yhdeksäs- ja kahdeksasluokkalaisia ja eräs heistä nosti esille kouluväkivallan. Kiusaamisen.

Hän oli rohkea. Tyttö kertoi miten itse oli joutunut koulukiusaamisen uhriksi. Miten hän kärsi. Miten hän ei vielä nytkään ollut päässyt kaikesta yli. Hän kärsi edelleen. Mutta oli rohkea ja vahva, kaiken kokemansa jälkeen. Tilanne oli koskettava. Puhemies Sauli Niinistö ja koko sali ja täydet lehterit kuuntelivat tyttöä hiljaa.

Hän ihmetteli, että kadulla tapahtuva väkivalta on aina poliisiasia, mutta koulukiusaaminen – kouluväkivalta ei ole. Erittäin hyvä huomio. ”Miksi koulussa tapahtuma väkivalta on erilaisessa asemassa kuin väkivalta kauppakeskuksessa tai kadulla?”.

Niinpä. Väkivallalle on kouluissamme opetusministeri Henna Virkkusen käskyllä otettu nyt käyttöön nollatoleranssi. Kiusaamista ei kerta kaikkiaan saa sallia ja katsoa sormien läpi. Ei kukaan. Virkkunen on laajentanut KiVa-koulu – Kiusaamisesta vapaa – koulu -toimenpideohjelman koko maahan ja nyt keskustellaan jo siitä pitäisikö malli ottaa käyttöön myös päiväkodeissa ja toisaalta toisenkin asteen oppilaitoksissa. Valitettavasti pitäisi. Se on surullista.

Kyselytunnilla opetusministeri totesi aivan oikein, että välillä opettajien on vaikea havaita kaikkea kiusaamista. Siksi tarvitsemme myös toimintatapoja joilla kiusaaminen saadaan selville. Meidän tarvitsee rohkaista kaikkia kertomaan ja puuttumaan näkemäänsä ja kokemaansa. Epäilyihinkin.

Itse opettajana tein aika-ajoin kyselyn oppilaille kiusaamisesta ja meidän pelisäännöt lähtivät siitä, että kaikki se minkä toinen kokee kiusaamiseksi, on kiusaamista. Ja koulukiusaamiseksi se muuttuu jos toiminta ei sanomalla lopu. Aika hyvin pärjäsimme, mutta myönnän, että joskus aina koulukiusaamisenkin kanssa jouduimme kosketuksiin. Ne olivat rankkoja juttuja niin kiusatulle, kiusaajalle kuin myös perheille ja opettajallekin. Siksi olen iloinen opetusministerimme nollatoleranssi-linjasta ja toivon, että se on arkipäivää mahdollisimman pian ympäri maan. Onko se vain unelma – toivottavasti ei.

Kiusaamista tapahtuu lisäksi niin monessa paikassa ja niin monella tavalla, että asia ei ole aivan yksinkertainen ratkottavaksi. Kun kyseessä on vielä jopa aivan pienet lapset, koululaiset ja kasvavat murrosikäiset nuoret niin homma on hyvin herkkää. Uusin paikka kiusaamiselle on netti ja se onkin yksi julmimmista.

Mutta olen iloinen, että Kokoomusnaiset nostavat nyt perheväkivallan aivan uuteen huomioon. Suomessa pahoinpidellään siis joka päivä 250 naista eli yksi nainen joka kuudes minuutti, henkistä väkivaltaa unohtamatta. Mutta pitää myös muistaa se, että väkivallan kohteena ovat usein myös lapset ja yhä useammin myös miehet – isät. Heillekin väkivalta kodissa on kova juttu. Autetaan heitäkin.

Viime viikkoina ja oikeastaan jo puolisen vuotta on käyty värikästä keskustelua Yleisradion rahoittamisesta. Mediamaksu, Ylemaksu, Ylevero, "rakkaalla" lapsella on monta nimeä. Viestintäministeri Suvi Linden teki minusta ainoan oikean ratkaisun sanoessaan ei suunnitellun kaltaiselle mediamaksulle. Kaikille pakollinen ja kaikille yhtä suuri, asuntoon perustuva mediamaksu sai osakseen ennennäkemättömän kovan arvostelun ja mielipidepalstat ja keskustelusivut täyttyivät.

Suurin vastarinta syntyi siitä ajatuksesta, että maksu olisi ollut kaikille sama, tilanteeseen katsomatta. Monet kokivat myös epäoikeudenmukaiseksi sen, että tuon maksun maksaisi jokainen suomalainen ottamatta huomioon sitä, käyttääkö Ylen palveluita ollenkaan.

Nyt sitten julkisuudessa kiistellään, että mitä nyt tehdään. On varmasti totta, että tv-maksu on aikansa elänyt, ja tarvitsemme uuden järjestelmän. Millä tavoin rahaa kerätään, keneltä ja kuinka paljon sitä pitäisi Ylen pussiin saada, jotta se riittäisi? Ja mihin sen pitäisi riittää? Siitä vallitsee varsin vahva yhteisymmärrys, että Ylen rahoitus tulee tulevaisuudessakin turvata, mutta oikeastaan muusta ei sitten enää yksituumaisia ollakaan.

Kansan radion ja tv:n, niin kuin Yle parhaimmillaan on, täytyy nauttia minusta vahvaa kansanluottamusta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että siitä maksettu maksu koetaan oikeudenmukaiseksi ja myös maksulla saatu ohjelmisto sen maksun arvoiseksi. Näin ei mediamaksun kanssa näyttänyt olleen, eikä välttämättä nykyisen tv-luvankaan kanssa.

Suunnitellusta ja jo kuopatusta mediamaksusta olisi tullut kaikille pakollinen välittämättä mm. siitä omistaako sitten tv:tä tai käyttääkö edes Ylen palveluita lainkaan. Suunniteltuun mediamaksuun etsittiinkin pitkään eri ministeriöiden johdolla erilaisia ratkaisumalleja joilla siitä olisi saatu oikeudenmukaisempi. Halusimme kompensaatiota mm. pienituloisille, opiskelijoille, yksin asuville ja joillekin erityisryhmille. Ymmärsimme myös sen, että tietyistä tehtävistä meidän kaikkien tulee kantaa vastuuta ja maksaa osamme. Tällaisia ovat mm. erityisryhmien ohjelmatarjonta, esimerkiksi viittomakieliset uutiset.

Tasasuuri ja kaikille pakollinen mediamaksu sai osakseen siis erittäinkin kovaa kritiikkiä eduskunnassa ja sen läpimeno lopullisessa päätökseteossa oli jopa kyseenalaistettu. Kuten jo aiemmin sanoin, olen tyytyväinen, että asiassa otettiin aikalisä ja valmistelua jatketaan. Tämäkään ei tietenkään kaikkia miellytä, mutta on minun mielestäni se paras vaihtoehto tällä hetkellä.

Uutta oikeudenmukaista rahoitusmallia etsitäänkin jo. On rahoitusmalli tulevaisuudessa Ylelle mikä tahansa, niin sillä tulee olla minusta vahva kansalaisten hyväksyntä, jotta kansan tuki Ylelle ja arvostus Yleä kohtaan säilyy. Muuten Yle ja sen rahoitus olisivat jatkuvasti kovan kritiikin kohteena.

Tekniikka on kuitenkin ajanut ohi nykyisestä tv-luvasta. Ylen palvelut tavoittavat jopa 98 prosenttia suomalaisista eri kanavien ja mm. internetin kautta. Nykyinen tv-lupa ei siis ole tätä päivää ja tarvitsemmekin filosofian muutoksen laitepohjaisesta maksusta johonkin muuhun.

Ylellä on laissa määritelty julkisen palvelun tehtävä, hallinto ja rahoitusmalli. Näistä mikään ei ole raukeamassa ja Ylen rahoitus voidaan siis hyvin turvata lähivuosiksi myös nykyisellä televisiomaksulla. Mutta ei pitkäksi aikaa. Viestintäministeri Suvi Lindén totesikin, että työ tehdään ja Ylen rahoituksesta valmistellaan erilaisia malleja. Nyt on oikea aika käydä keskustelua siitä millaiseksi me suomalaiset kansan tv:n ja radiomme haluamme. Mitä haluamme Yleisradion tekevän ja tarjoavan?

Minullekin Yle on tärkeä. Sen tulee tarjota jatkossakin laadukkasta suomalaista draamaa, ajankohtaisohjelmia ja uutistarjontaa, lastenohjelmia, urheilua ja viihdettä unohtamatta edellä mainitsemiani erityisryhmien ohjelmia. Myös maakuntaradioiden ohjelmat ovat osa Ylen julkisen palvelun tehtävää.

Pohtia pitää kuitenkin sitä minkälaista viihdettä tai urheilua Ylen kuuluu tarjota. Kuuluuko Formula 1:set tai jääkiekon SM-liiga julkiseen palveluun ja kaikkien yhdessä maksettavaksi vai maksukortin taakse? Tätä kannattaa pohtia.

Yleisradiolain mukaan Ylen pitää tarjota monipuolista ohjelmaa, mutta aiheellinen kysymys on, onko Yle viime vuosina kasvanut liikaa? Mitä kaikkea pakollisella maksulla sitten tulevaisuudessa voitaisiin rahoittaa? Mikä ihme on tämä paljon puhuttu julkinen palvelu, josta me maksamme, ja kuka sen määrittelee?

Tätä pitää pohtia jo siksi, että niin moni suomalainen lintsaa tv-maksun maksamisesta. Televisiolupien määrä on jatkanut edelleen laskua. Viime vuoden lopussa lupia oli 1,9 miljoonaa eli noin 15 000 vähemmän kuin vuotta aiemmin. Edellisvuonna lupien määrä laski 31 000 luvalla. Vuonna 2003 tv-lupien määrä oli huipussaan yli 2 miljoonassa. Eli noista ajoista määrä on pudonnut yli 100 000:lla, mikä tarkoittaa Ylen kannalta reilusti yli 20 miljoonaa euroa vähemmän tuloja. Lasku on ollut siis hurjaa.

Onko syy tähän se, että tv-lupa on helppo jättää maksamatta ja katsoa ohjelmia ilman lupaa tai periaatteessa luvallisesti tietokoneella? Vai onko kyseessä kapina ohjelmatarjontaan kohtaan? Vastaus tähänkin pitää etsiä. Eikä ratkaisuksi kansan tv:ltä ja radiolta riitä suunnitellun kaltainen pakko – pakkomaksu.