eilen kun löin pään tynyyn iski paniikki. Itsesuojelus-paniikki.Suorastaan pakokauhu. Vaikka olikin aavistellut tykkäävänsä jostakusta, sen myöntäminen olikin kovampi pala. Niin kauan kun on ollut immuuni kundeille, tavanomaisia ihastuksia lukuunottamatta ( jotka meikäläisellä syttyy ja sammuu hyvinkin nopeasti, ja jonka osaa erottaa tykkäämisestä), että nyt on olo suhteellisen järkkynyt. Ensi reaktio oli onnellisuus, seuraava silmitön pakokauhu ja halu työntää tunne pois kauas, repiä itsestä ja olla taas huolettoman välittämätön.
eilen yöllä olin varma ettei ole muita vaihtoehtoja kuin repiä tunne pois. Se on äärimmäisen vaikeaa ja sattuu helvetisti, mutta onnistuu kyllä. Ja miksi niin tekisin??
parikertaa saanut pahasti siipeensä tämä otus. Hempukan isä harrasti muhun pari vuotta henkistä pahoinpitelyä. Jatkuvaa, päivittäistä. Ja kun pääsin viimein irti ja karkuun olin kolmannella kuukaudella raskaana ja henkisesti riekaleina. Itsetunto nollassa. Ja se paskianen yritti jatkaa mun hajottamista senkin jälkeen. Pari vuotta sitten vasta tajusi etten ota siltä vastaan enää epäasiallisia puheita, ja lopetti. Oli kova työ kasata itsensä, ja saada itsetunto kuntoon. Tein sen ja vannoin etten anna itseni joutua enää tilanteeseen missä mua voiidaan satuttaa ja loukata. Ja jos välittää/ rakastaa, on suojaton pahoja sanoja vastaan.
kaksi vuotta sitten aloin seurustella, vaikka ottikin koville luottaa, ja kuinkas kävi. Siipeeni sain taas. Nyt ei tekisi mieli ottaa ohjuksesta kolmatta kertaa.
nyt aamulla tuntuu hieman rauhallisemmalta, en taas tiedä mitä tekisin. ehkä annan itselleni aikaa ajatella asia perinpohjin ja teen sitten tarvittavat päätökset...duuni kutsuu...