Eija-Riitta Korhola

(jatkoa edelliseen blogipostaukseeni:)

En ollut milloinkaan tiennyt kuinka yleistä ja hyväksyttyä rasismi oli amerikkalaisten kristittyjen parissa, ennen kuin luin Martin Luther Kingin elämäkertoja. Eri koulut, kirkot, ja puistot, eri käymälät, juomasuihkut, ja sisäänkäynnit busseissa, joissa laki vaati mustan luovuttamaan valkoiselle paikan. Museoissa oli erityiset päivät, jolloin mustat pääsivät sisään. Kun erään collegen professori haki rotunsa ensimmäisenä edustajana paikkaa arvostetusta yliopistosta, hänet toimitettiin mielisairaalaan: hakijan täytyi olla hullu.

Etelän valkoiset kirkot eivät asettuneet erottelua vastaan, kuvaa amerikkalainen kristitty kirjailija Philip Yancey. Ku Klux Klania pidettiin etelässä puhtaan kristillisyyden viimeisenä linnakkeena. Kun King nousi taistelemaan mustien kansalaisoikeuksien ja ihmisten veljeyden puolesta, kaikkein tyrmistyttävimpänä seikkana pidettiin sitä, että hän saarnasi kristillistä evankeliumia ja vetosi siihen. Oliko liberaali näkemys olisi myrkyttänyt hänen uskonsa? Kun sitten yhteiset koulut saatiin aikaan, muutamat seurakunnat perustivat yksityiskouluja valkoisten turvapaikaksi. Asenteelle haettiin myös teologisia perusteita: Nooan aikana kun Jumala päätti tuhota maailman, syynä oli rotujen sekoittuminen.

Kingiltä kysyttiin kerran, millaisia virheitä hän oli tehnyt. Yhdeksi suureksi erehdyksekseen hän mainitsi liian luottavaisuuden Etelän valkoisten pappien omaantuntoon. ”Virhe oli se usko, että koska asiamme on oikea – he nousisivat meidän tueksemme. – Jouduin tietenkin pettymään.” Kirkkojen anteeksipyyntö oman syntinsä ja sokeutensa vaalimisesta tuli vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Martin Luther Kingin taistelua kannusti usko siihen, että Jumala ei erottele ihmisiä. Tien muutokseen tuli olla ehdoton väkivallattomuus ja anteeksiantamus. Kingin itsensä oli paastottava ja rukoiltava vankilassa monta päivää saadakseen hengellisen voiman antaa anteeksi valkoisille väkivallantekijöille, perheensä uhkailijoille ja pommien räjäyttelijöille. Hän perusteli: ”Me emme rakasta ihmisiä siksi, että pidämme heistä, emmekä siksi, että heidän tapansa viehättävät meitä emmekä edes siksi, että heissä on jonkinlainen jumalallinen kipinä. Me rakastamme jokaista ihmistä siksi, että Jumala rakastaa häntä.”

Miten erilainen maailma olisi, jos Martin Luther King olisi kuuluisan puheensa ”I have a dream” sijasta puhunut ”I have a nightmare”. Kaikesta kokemastaan haavoittuneena ja katkeroituneena hän olisi aivan hyvin voinut tehdä sen. Aivan saman elämänkokemuksen pohjalta hän olisi voinut tyytyä uhkakuviin, eikä kukaan häntä siitä olisi voinut moittia – mutta sen tulos olisi ollut aivan toinen. Juuri tuo toivoa täynnä oleva puhe unelmasta muutti maailmaa. Se sytytti ihmisissä uskon hyvyyden voimaan ja yhdisti heitä. Tuo puhe esti kytevän väkivallan leimahtamisen.

Meillä suomalaisilla lienee geneettinen viehtymys uhkakuviin. Kun ajattelemme synkästi, emme pety. Siksi näen nyt suurimpana kansakuntaa uhkaavana asiana, että alamme itse toteuttaa painajaisiamme. Ihmisen kyky myötätuntoon on elämää ylläpitävä voima. Jos luovumme myötätunnosta, luovumme omasta tulevaisuudestamme. Olisi suuri virhe sallia kylmyys niitä kohtaan, jotka ovat paenneet vainoa Suomeen.

Se että vastustaa lähtökohtaa ”Minulla on painajainen”, niin kuin uskoni mukaan tulisi aina vastustaa, ei tarkoita että sulkisi silmänsä epäkohdilta. Mutta pitää myös nähdä mahdollisuudet ja toivo.

Listasin eilen asioita, mitä Euroopassa ei saa tehdä. Sanotaan se kuitenkin varmuuden vuoksi toisin päin, silloin se haastaa meidät itsemmekin: naiset saavat nauttia samoista oikeuksista kuin miehet, homot samoista kuin heterot, lasten kasvua ja koskemattomuutta suojellaan, meillä saa vapaasti vaihtaa uskontoa, lakimme turvaa ruumiillisen koskemattomuuden, ja rikoksen uhrin oikeusturvasta pidetään kiinni.

Tämä vetää nöyräksi, ja sen pitääkin tehdä niin.

Viime aikoina olen onnitellut itseäni siitä, ettei kannanottaminen ole varsinainen ammattini. En ole poliitikko enkä pääkirjoitustoimittaja, eikä minun ole tarvinnut altistua sille vaaralle, että alan tuottaa mielipiteitä ilman näkemystä – vain siksi että työ niin vaatii. Olen pelännyt mahdollisuutta, että menisin pahasti metsään ja veisin sinne mukanani koko joukon muita.

Mutta mikään ei takaa, että turvassa olisi sekään, joka miettii päänsä puhki. Aika on vaikea ja vastuu on suuri.

Olen katsellut Eurooppaa haikeana. Tuntuu kuin valoja sammuteltaisiin eri puolilta, yksi kerrallaan. Se mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa saavuttaneet, annetaan niin helposti vähin äänin pois törmätessämme toisenlaisiin arvoihin.

Eurooppaan tulijoille on tehtävä selväksi: meidän lakimme ei hyväksy naisten lyömistä, ei homojen sortamista, ei lapsimorsiamia eli lasten seksiorjuutta, ei uskontoa vaihtaneen ihmisen tappamista tai omaisuudenriistoa. Lakimme ei salli vapaudenriistoa tai silpomista. Meillä ei saa raiskata vähemmistöuskonnon edustajaa, meillä ei saa tuomita raiskattua viettelystä ja tuomita häntä siitä kuolemaan. Nämä kaikki Koraaniin perustuva sharia mahdollistaa.

Olen saanut vastaani väitteitä, että enkö tajua, että kaikkea pahaa tapahtuu myös meidän kulttuurissamme. Kyllä tajuan. Ihminen kykenee pahuuteen ja julmuuteen missä vain. Mutta siinä on valtava ero, salliiko käytössä oleva laki tuon julmuuden. Olennaista on, kenen puolelle laki ja oikeus asettuu.

Jokin aika sitten Husu Hussein kiitteli blogissaan, että Suomi on maailman islamilaisin valtio, koska se toteuttaa islamin arvoja. Hän myönsi, että samaan aikaan monet muslimimaat eivät sitä tee – mutta tästä ei hänen mukaansa pitäisi syyttää islamia vaan muslimeita. Husu Husseinin logiikassa on se hankaluus, ettei ihmisoikeuksia turvaavia muslimimaita ole yhtäkään. Kukaan vainoa pakeneva ei odota saavansa apua vaurailtakaan muslimimailta.

Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Suosittelen kuuntelemaan Ylen Horisontti-ohjelmaa alkaen kohdasta 26:10, jossa Lähi-itään erikoistunut konfliktintutkija Alan Salehzadeh kuvaa poliittisen islamin ongelmallisuutta. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen. Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.

Mitä me voimme tehdä? Emme voi sulkea rajojamme hätää kärsiviltä. On tärkeää muistaa, että monet pakolaisista ja turvapaikanhakijoista ovat saaneet tarpeekseen poliittisesta islamista. Jos me emme osoita rakkautta ja myötätuntoa, sanomme ei sille keskeiselle arvolle, joka pitää yhteiskuntaamme koossa.

Rakkauden ei tarvitse kuitenkaan olla naiivia. Velvollisuutemme on estää yhteiskunnallemme vihamielisen aineksen saapuminen. Tällä hetkellä on niin, että turvapaikanhakijat eivät joudu kirjoittamaan minkäänlaisia sitoumuksia. Olen miettinyt samaa kuin professori Timo Vihavainen, joka esitti aiheellisen huomion blogissaan. Hän kysyi, miksei vaadittaisi valaa, jossa jonkin riittävän pyhän asian nimessä kirottaisiin sellaiset uskontulkinnat, jotka hyväksyvät ihmisen tappamisen uskonnollisista syistä, ja jossa sitouduttaisiin kunnioittamaan maan lakeja. “Muussa tapauksessa, tai mikäli rikkomuksia havaitaan, välitön karkotus ja lasku jo saaduista palveluista, korot mukaan lukien kulloistakin tasoa vastaavasti. Itse asiassa epärehellisyydestä olisi määrättävä myös riittävän suuri uhkasakko ja koron korotus.”

Valoja voidaan toki aina rikkoa, mutta silloin on ainakin tehty selväksi, mikä maassamme on mahdollista, mikä ei, ja turvapaikkastatuksen saadessaan voidaan edellyttää, että tulija on siihen kunniansa kautta sitoutunut. Tämä olisi vainoa paenneiden turvapaikanhakijoiden ehdoton intressi. Kenenkään ei siitä pitäisi pillastua.

Paljon vainottuja tavanneena, konfliktien parissa työskennelleenä ja filosofinkoulutuksen saaneena tarjoan toki osaamistani valan sisällön laatimiseen, samoin kuin turvapaikanhakijoille suunnatun yhteiskuntaopin ja etiikan kurssin suunnitteluun ja toteutukseen.

Kymmenen vuotta sitten pohdiskelin kolumnissani maahanmuuttopolitiikan ongelmia eurooppalaisesta näkökulmasta. Viittasin filosofi Sirkku Hellsteniin, joka pahoitteli tärkeässä teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta nyky-yhteiskunnan arvokeskustelun köyhtymistä. Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut hänen mukaansa siihen, ettei enää ole asiaankuuluvaa puhua julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös historioitsija-filosofi Juha Sihvola totesi saman seikan liberalismin vaaraksi: aatteen olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden.