Eija-Riitta Korhola

Vuosi sitten Suomessa ja Euroopassa elettiin myllertävän muutoksen aikoja. Saksan maahanmuuttovirasto oli 25. elokuuta 2015 julkaissut Twitterissä viestin, jonka mukaan Syyriasta tulevien turvapaikanhakijoiden kohdalla Saksa ei enää soveltaisi Dublinin sopimuksen turvapaikkasääntöä. Dublin-asetuksen mukaan turvapaikanhakijan anomus olisi käsiteltävä siinä EU-maassa, johon hän ensimmäisenä saapuu. Brittilehti The Guardian arvioi viime viikolla, että juuri tämä viesti olisi laukaissut suuret joukot liikkeelle turvapaikan toivossa. Twiitin tarkoitus ei ilmeisesti ollut linjata uutta politiikkaa. Viraston sisäinen käytäntöjä koskeva muistio oli vain vuotanut lehdistölle, ja virasto sai painetta osakseen joutuen tarkentamaan viestiään. Viesti alkoi elää omaa elämäänsä, synnytti vetovoimatekijän ja loppu on historiaa. Uusi Suomi uutisoi twiitistä ensimmäisenä Suomessa.

Helsingin Sanomissa ulkomaantoimittaja Suvi Turtiainen tuo esiin toisen käänteen, joka tapahtui reilua viikkoa myöhemmin. Tuhansia turvapaikanhakijoita oli lähtenyt liikkeelle ja pysähtynyt Budapestin rautatieasemalle. Unkarin hallitus halusi noudattaa EU:n sääntöjä eikä Dublinin asetuksen nojalla katsonut voivansa päästää turvapaikanhakijoita eteenpäin. Iso joukko ratkaisi asian lähtemällä kävelemään kohti Itävallan rajaa. Neljäs syyskuuta kello 20.15 Merkel teki Itävallan liittokansleri Faymannin kanssa päätöksen, että kävelijät on päästettävä Itävallan kautta Saksaan. Ovet ovat auki, Merkel ottaa vastaan.

Seuraavana aamuna 5. syyskuuta pääministeri Juha Sipilä lupasi television Ykkösaamussa antaa Kempeleen-kotinsa parinkymmenen turvapaikanhakijan käyttöön, ja vahvisti lupauksensa Helsingin Sanomille. Sipilä peräänkuulutti vapaaehtoisia toimia mieluummin kuin komission kaavailemaa pakkojakamista.

Asunnon lupaaminen sai kiitosta vihreiden Ville Niinistöltä mutta muuten tuli moitetta. Niinistö katsoi Suomen jarruttavan EU:n yhteistä linjaa ja piti Dublinin sopimukseen vetoamista byrokraattisena.

Tuliko kaikki yllätyksenä ja puun takaa?

Ei tullut. Suomen kannalta oli epäonnekasta, että hallituksen vaihdos sattui niin kriittiseen aikaan ja ongelma putosi kokemattomiin käsiin. Se saattoi olla vahinko myös Euroopan kannalta. Päätös luopua siihenastisista käytännöistä tehtiin kaaoksessa, ja tuloksena oli lisää kaaosta.

Edellinen sisäministeri Päivi Räsänen oli varoittanut asiasta jo pitkään. Yksi esimerkki löytyy Radion Ykkösaamusta, jossa Räsänen arvosteli komission suunnitelmia muuttaa EU:n turvapaikkapolitiikan periaatteita turvapaikanhakijoiden pakkojakamisen suuntaan. Räsänen sanoi, että siihen asti jäsenmaiden kesken oli vallinnut hyvin selkeä linja, ettei pakkojakamiseen mentäisi: ”Koska sehän muodostaa vetovoimatekijän, jos jostakin maasta aletaan turvapaikanhakijoita jakamaan muihin maihin niin herkästi sitten siihen maahan kohdistuu vielä nykyistä kovempi paine esimerkiksi laittomaan ihmissalakuljetukseen.” Kysymyksessä on erittäin kannattava bisnes, josta kuluttajansuoja tyystin puuttuu. Räsänen korosti, että Suomi olisi hyvin voinut lisätä kiintiöpakolaisten määrää tuntuvasti. Tällöin olisi voitu varmistaa, että resurssit kohdennetaan paremmin.

Voi kysyä, mihin yhdessä sovittu linja hävisi. Paineensietokyvyn puutteeseenko? Se ei olisi ihme some-politiikan aikana – mutta juuri some tekee politiikasta niin vaarallista, kuten kirjoitin vuosi sitten blogissa Jos edes puhuttaisiin oikeilla sanoilla: “Nyt pää kylmäksi poliitikot, jotka vietätte aikaanne somessa. Jos pitkällekantavia päätöksiä tehdään sosiaalisessa mediassa kiehuneiden tunteiden pohjalta, mitäs sitten kun tunne muuttuu ja yhden totuuden hetki on ohi ja vaihtunut toiseksi totuudeksi? “

Somen paineet sai niskaansa myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka suurlähettiläspäivillä 25.8.2015 totesi Euroopan vetävän puoleensa niin vainottuja kuin parempaa elämää etsiviä, ja näiden välillä olisi kyettävä tekemään ero. Hän toivoi päättäjiltä harkintaa ja kohautti myös mainitsemalla, että “Eurooppaan tulijoiden joukossa on myös valitettavasti joitain niitäkin, joilla on pahat mielessään. Tätäkään ei voi kiistää vain siksi, ettei joku kenties halua sitä kuulla.” Niinistö sai kritiikkiä pelottelusta, kylmyydestä ja huonosta arvojohtamisesta. Kehotan lukemaan koko puheen ja arvioimaan sitä kuluneen vuoden valossa. Luulen, että harva äänessä olleista kehtaa enää haukkua häntä.

Olisiko vaihtoehtoja ollut? Muutama ajatus tulee mieleen.

Nykytilanne osoittaa, että ilmeisesti olisi ollut. EU-maat ovat joutuneet ottamaan taka-askeleita ja tiukentumista on tapahtunut kautta linjan niin rajavalvonnassa kuin maastakarkoituksessa. Merkel on kannatuskriisissä, Faymann on joutunut eroamaan, Britannia sai huonosti hoidetusta kriisistä pontta Brexitiin. Meille alkoi hyvin pian selvitä, ettei valitulla strategialla apu välttämättä kohdennukaan niihin, jotka sitä olisivat eniten tarvinneet: Eurooppaan syntyi kallis ralli. Itse kannoin huolta siitä, ettei väärillä poliittisilla toimilla turhauteta sitä arvokasta auttamisen halua, joka suomalaisilla on. Se on arvokas pääoma, jota ei tulisi hukata. Kannoin myös huolta siitä, ettemme kulttuurien kohdatessa luovuttaisi pois sitä arvokasta, mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa Euroopassa saavuttaneet. Poliittisesta islamista, jihadismista on voitava niin ikään puhua, sillä se on vaarallinen totalitarismin muoto. Ihmisen uskonnollista vakaumusta ja oikeutta siihen tulee sen sijaan kunnioittaa.

Meillä ei olisi mitään hätää, jos maailma olisi sellainen paikka kuin vasemmistopoliitikot tai kirkonmiehet yleensä uskovat, rajaton resurssipankki ja ehtymätön runsaudensarvi. Korkea pohjoismainen sosiaaliturva ei ole mahdollinen kaikille, koska se perustui ideaan, jossa osallistujat myös maksavat sen. Kun resurssien rajallisuus on ankea tosiasia, siitä seuraa, että on tehtävä valintoja. On huolehdittava, suuntautuvatko niukat resurssit niille, jotka tarvitsevat apua eniten. On käsitettävä, ettei valtion ensisijainen tehtävä ole rakastaa – vaikka se onkin kaikkien meidän ihmisten tehtävä. Valtion tehtävä on suojella rauhaa, pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta sekä huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Minun on edelleen vaikea uskoa, että suomalaiset olisivat niin rasistisia kuin kuluneen vuoden aikana on ehditty syyttämään. Meitä on monia, jotka osaavat tehdä eron turvapaikanhakijan ja poliitikon välillä. Me olemme vihaisia politiikalle, emme kovia kokeneille ihmisille, jotka joutuvat huonon politiikan pelinappuloiksi. Siinä on iso ero.

On silti hyvä kysyä itseltään, mitä sisälleni kuuluu. Olenko päästänyt sydämeni kovettumaan uutisia lukiessa? Olenko luovuttanut oman vastuuni toisille? Ei ennakkoluuloille missään maailmassa ole mitään muuta vastalääkettä kuin kasvotusten kohtaaminen ja katsominen toisen silmin.

Toivon, että tietoisesti varjelemme myötätunnon ja kunnioituksen ilmapiiriä. Se tekee ensinnäkin elämästä arvokkaan. Emmekä voi koskaan tietää, milloin me olemme niitä, jotka tarvitsevat apua ja suojaa.

Nyt pää kylmäksi poliitikot, jotka vietätte aikaanne somessa. Jos pitkällekantavia päätöksiä tehdään sosiaalisessa mediassa kiehuneiden tunteiden pohjalta, mitäs sitten kun tunne muuttuu ja yhden totuuden hetki on ohi ja vaihtunut toiseksi totuudeksi? Teidän pitää uskaltaa ajatella pitkäjänteisesti, perustellusti, itsenäisesti ja kirkkaasti.

Nyt turvapaikkapolitiikkaamme vaivaa sumeus, käsitteitä myöten.

Sanon nyt heti alkuun, että hädänalaista ihmistä tulee auttaa. Kun minusta tuli aikoinaan nuori äiti, jotain sydämessä repesi. Kaikkien lasten kohtalot kaikkialla maailmassa alkoivat kastella tyynyjäni, kun tajusin, mikä olento lapsi on. Siitä syystä halusin töihin avustusjärjestöön, auttamaan maailman kärsiviä.

Kokemus kehitysyhteistyöjärjestössä opetti nopeasti näkemään suuren eron eri tavoissa auttaa. Humanitaarinen apu oli katastrofeissa välttämätöntä ensiapua, mutta jokainen ammattilainen tajusi, että sillä ei ratkaista mitään. Siitä ei saa tulla järjestelmää, joka ruokkii olemassaoloaan. Pitää ennaltaehkäistä ongelmia; sitä tarkoittaa korkeatasoinen kehitysyhteistyö. Ihmisiä autetaan siellä missä he ovat, ja tavalla, joka nostaa autettavan omille jaloilleen tehden avun tarpeettomaksi. Olen ollut vuosikymmenten ajan tehokkaasti auttavien järjestöjen työn kannattaja. Esimerkiksi yhteisöllinen kummilapsityö on saanut luottamukseni. Apu menee perille eikä juutu korruption tai tehottomuuden rattaisiin. Itkuni vähenivät kummasti kun tiesin, että jotain järkevää voi tehdä. Unettomuuteni tai kyyneleeni ei auta, fiksut teot auttavat. Itse nostaisin välittömästi kehy-määrärahoja mutta samalla katsoisin hyvin tarkkaan, millainen apu tehoaa.

Olen seurannut huolestuneena nyt syntyvää tilannetta pakolaiskriisin kanssa. On viimeinen hetki ratkaista ongelmia ennen kuin ne ovat ratkaisemattomia. Mielessäni on monia kysymyksiä, tajutaanko nyt, mitä on tapahtumassa. Arvostan ihmisten sydämellisyyttä ottaa vastaan turvapaikanhakijoita, mutta yhtälö on tällä hetkellä pelottava. Tilanne on synnyttänyt vetovoimatekijän, ja ruokkii toivoa väärin perustein.

Tuo ihmisvirta ei lopu ennen olot ovat tasaantuneet niin, että tänne on syntynyt sama tilanne, jota paetaan. Älypuhelinten, parantuneen liikkuvuuden ja sosiaalisen median vuoksi elämme aivan erilaista aikaa kuin ennen. Tilannetta ei voi verrata aiempiin kansainvaelluksiin tai ylipäätään mihinkään. Somessa leviävä tieto ystävällisistä vastaanottajista käynnistää miljoonien ja miljoonien ihmisten muuttoliikkeen paremman sosiaaliturvan ja terveydenhuollon piiriin. Jos siihen sisältyy taustaoletus, että elämisen maksaa joku toinen, kyseessä on kestämätön väärinkäsitys.

Otan hirveän riskin kirjoittaessani tätä. Joku taatusti leimaa minut rasistiksi. Tiedän hyvin, etten ole. Yritän vain perätä hallittuja toimia, jotta ei kävisi niin, että vainoa pakenevat saavat vainoojat kannoilleen. On kysyttävä kysymyksiä, joihin päättäjien on vastattava ennen kuin on liian myöhäistä.

Yksi sellainen kysymys on, miten voimme varmistaa, ettemme ota taka-askeleita ihmisoikeuksissa? Yhteiskuntamme suojelee lasten ja naisten oikeuksia, eikä niistä voi tinkiä. Meillä ei voi muodostaa yhteisöjä, jossa vaikkapa sharia-laki nousee maamme lakia korkeammaksi. Olen itse pitänyt sylissäni lasta, joka on raiskattu uskonnollisin perustein, halannut naista, joka on saanut kuolemantuomion jumalanpilkan perusteella, tavannut naisen, joka on saanut tuomion raiskatuksi tulosta ja alaikäisen, joka on pakotettu naimisiin, kuunnellut muslimiveljeskunnan jäsentä, joka puolusti ajatusta vaimon lyömisestä kunhan sen tekee ulkoisia vaurioita aiheuttamatta.

Uskon, että olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämä ei saa tapahtua Suomessa. Moni on tullut Eurooppaan pakoon näitä käytäntöjä. Nyt ei saa tapahtua niin, että nämä käytännöt tulevat perässä vain siksi, että tilanne on hallitsematon ja että tilanteen kyseenlaistaminen saa ison joukon heiluttamaan rasismi-korttia. Muuten Eurooppaa ja eurooppalaisia arvoja ei ole.

Viime keväänä silloinen sisäministeri Päivi Räsänen puhui pontevasti sitä vastaan, että EU lähtisi kiintiöimään ja jakamaan turvapaikanhakijoita eri jäsenmaille. Räsänen perusteli, että yksikään jäsenmaa ei kannata ideaa. Hän sanoi, että systeemi syrjii niitä, jotka ovat hädänalaisimmassa asemassa, eli YK:n luokittelemia kiintiöpakolaisia, joiden hätä on arvioitu. Kolmanneksi se luo vetovoimatekijän, joka palkitsee turvapaikanhakijoiden ympärillä olevaa rikollista toimintaa ja räjäyttää turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun. Hän ennusti oikein.

No onko tuo ongelma? On, jos tässä tunnelmassa ja syntyneissä paineissa ei ole enää lupa toimia harkitusti.

Nyt kukaan ei yksinkertaisesti ehdi pitää huolta laillisuudesta. Kun jäsenmaat ovat alkanet rikkoa kansainvälisen oikeuden turvapaikanhakijoita koskevia periaatteita, ja kun turvapaikanhakijan kriteereistä on tingitty laillisuuden kustannuksella, on astuttu arvaamattomaan maailmaan.

Professori Timo Vihavainen totesi taannoisessa blogissaan, että on syntynyt tilanne, jossa “asyylioikeutta käytetään maahanmuuton välineenä, mikä ei tietenkään ole sen tarkoitus. Pakolaisia vastaanotettaessa ei edes yritetä sitouttaa heitä palaamaan sinne, mistä olivat lähteneet sitten kun se on turvallista. Nykyään sellaista kai pidettäisiin aivan sopimattomana. Pakolaisuus on yksinkertaisesti muuttunut siirtolaisuudeksi ja potentiaalisia tulijoita on enemmän kuin koko läntinen maailma koskaan pystyisi vastaanottamaan, vai mitä on sanottava siitä, että pelkästään Afrikan väkiluvun ennustetaan kasvavan neljään miljardiin.”

Jos meillä olisi käytössämme edes oikeat nimitykset, järkevä käytös olisi huomattavasti helpompaa. Siirtolaisia ei tule kutsua pakolaisiksi. Siirtolaisuutta ei tule tuomita, mutta meidän tulee päättää, onko meillä varaa ja onko meillä velvollisuus antaa siirtolaisille uusi kotimaa ja maksaa heidän elinkustannuksensa. Ne jotka haluavat tätä, niiden tulee maksaa se itse eikä sälyttää asiaa lastemme maksettavaksi lisävelanotolla. Pahinta on, että tästä hallitsemattomasta tilanteesta kärsivät ne oikeat pakolaiset, jotka täyttävät pakolaisuuden kriteerit ja ovat oikeutettuja suojaan. Nyt on tullut esiin esimerkiksi, että rikolliset myyvät Syyrian passeja ihmisille, jotka eivät ole koskaan olleet Syyriassa.

Kristillinen lähimmäisenrakkaus on hyvän elämän perusta. Näkemäni auttamisenhalu herättää paljon toivoa. Muukalaista ja orpoa tulee auttaa, kärsivää armahtaa. Valtion vastuu on kuitenkin ennen muuta oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden ja laillisuuden takaaminen. On poliitikkojen tehtävä pitää huolta, ettei sitä nykytoimin murenneta.