Viime aikoina olen onnitellut itseäni siitä, ettei kannanottaminen ole varsinainen ammattini. En ole poliitikko enkä pääkirjoitustoimittaja, eikä minun ole tarvinnut altistua sille vaaralle, että alan tuottaa mielipiteitä ilman näkemystä – vain siksi että työ niin vaatii. Olen pelännyt mahdollisuutta, että menisin pahasti metsään ja veisin sinne mukanani koko joukon muita.
Mutta mikään ei takaa, että turvassa olisi sekään, joka miettii päänsä puhki. Aika on vaikea ja vastuu on suuri.
Olen katsellut Eurooppaa haikeana. Tuntuu kuin valoja sammuteltaisiin eri puolilta, yksi kerrallaan. Se mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa saavuttaneet, annetaan niin helposti vähin äänin pois törmätessämme toisenlaisiin arvoihin.
Eurooppaan tulijoille on tehtävä selväksi: meidän lakimme ei hyväksy naisten lyömistä, ei homojen sortamista, ei lapsimorsiamia eli lasten seksiorjuutta, ei uskontoa vaihtaneen ihmisen tappamista tai omaisuudenriistoa. Lakimme ei salli vapaudenriistoa tai silpomista. Meillä ei saa raiskata vähemmistöuskonnon edustajaa, meillä ei saa tuomita raiskattua viettelystä ja tuomita häntä siitä kuolemaan. Nämä kaikki Koraaniin perustuva sharia mahdollistaa.
Olen saanut vastaani väitteitä, että enkö tajua, että kaikkea pahaa tapahtuu myös meidän kulttuurissamme. Kyllä tajuan. Ihminen kykenee pahuuteen ja julmuuteen missä vain. Mutta siinä on valtava ero, salliiko käytössä oleva laki tuon julmuuden. Olennaista on, kenen puolelle laki ja oikeus asettuu.
Jokin aika sitten Husu Hussein kiitteli blogissaan, että Suomi on maailman islamilaisin valtio, koska se toteuttaa islamin arvoja. Hän myönsi, että samaan aikaan monet muslimimaat eivät sitä tee – mutta tästä ei hänen mukaansa pitäisi syyttää islamia vaan muslimeita. Husu Husseinin logiikassa on se hankaluus, ettei ihmisoikeuksia turvaavia muslimimaita ole yhtäkään. Kukaan vainoa pakeneva ei odota saavansa apua vaurailtakaan muslimimailta.
Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Suosittelen kuuntelemaan Ylen Horisontti-ohjelmaa alkaen kohdasta 26:10, jossa Lähi-itään erikoistunut konfliktintutkija Alan Salehzadeh kuvaa poliittisen islamin ongelmallisuutta. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen. Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.
Mitä me voimme tehdä? Emme voi sulkea rajojamme hätää kärsiviltä. On tärkeää muistaa, että monet pakolaisista ja turvapaikanhakijoista ovat saaneet tarpeekseen poliittisesta islamista. Jos me emme osoita rakkautta ja myötätuntoa, sanomme ei sille keskeiselle arvolle, joka pitää yhteiskuntaamme koossa.
Rakkauden ei tarvitse kuitenkaan olla naiivia. Velvollisuutemme on estää yhteiskunnallemme vihamielisen aineksen saapuminen. Tällä hetkellä on niin, että turvapaikanhakijat eivät joudu kirjoittamaan minkäänlaisia sitoumuksia. Olen miettinyt samaa kuin professori Timo Vihavainen, joka esitti aiheellisen huomion blogissaan. Hän kysyi, miksei vaadittaisi valaa, jossa jonkin riittävän pyhän asian nimessä kirottaisiin sellaiset uskontulkinnat, jotka hyväksyvät ihmisen tappamisen uskonnollisista syistä, ja jossa sitouduttaisiin kunnioittamaan maan lakeja. “Muussa tapauksessa, tai mikäli rikkomuksia havaitaan, välitön karkotus ja lasku jo saaduista palveluista, korot mukaan lukien kulloistakin tasoa vastaavasti. Itse asiassa epärehellisyydestä olisi määrättävä myös riittävän suuri uhkasakko ja koron korotus.”
Valoja voidaan toki aina rikkoa, mutta silloin on ainakin tehty selväksi, mikä maassamme on mahdollista, mikä ei, ja turvapaikkastatuksen saadessaan voidaan edellyttää, että tulija on siihen kunniansa kautta sitoutunut. Tämä olisi vainoa paenneiden turvapaikanhakijoiden ehdoton intressi. Kenenkään ei siitä pitäisi pillastua.
Paljon vainottuja tavanneena, konfliktien parissa työskennelleenä ja filosofinkoulutuksen saaneena tarjoan toki osaamistani valan sisällön laatimiseen, samoin kuin turvapaikanhakijoille suunnatun yhteiskuntaopin ja etiikan kurssin suunnitteluun ja toteutukseen.
Kymmenen vuotta sitten pohdiskelin kolumnissani maahanmuuttopolitiikan ongelmia eurooppalaisesta näkökulmasta. Viittasin filosofi Sirkku Hellsteniin, joka pahoitteli tärkeässä teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta nyky-yhteiskunnan arvokeskustelun köyhtymistä. Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut hänen mukaansa siihen, ettei enää ole asiaankuuluvaa puhua julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös historioitsija-filosofi Juha Sihvola totesi saman seikan liberalismin vaaraksi: aatteen olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden.
