Hyvyydelle kyllä, hymistelylle ei

Vuonna 2005 Pakistanissa oli maanjäristys. Pakistanilaisen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja 37-vuotias Shahbaz Bhatti kulki noin sadan vapaaehtoisen kanssa vuoristossa etsintäpartioina etsimässä henkiinjääneitä. He tulivat erään syrjäisen, korkein muurein eristetyn rakennuksen luo, ja löysivät pahoin loukkaantuneita, joita he alkoivat vapauttaa raunioista sitoakseen heidän haavojaan. Sekä auttajille että autetuille tilanne oli yllätys. Seinillä olevista iskulauseista ilmeni, että kyseessä oli radikaalien islamistien koulutuskeskus, jossa koulutettiin tappamaan kristittyjä. Nyt nämä viholliset olivat pelastamassa heidän henkensä.

Kun vierailin maassa 2 vuotta maanjäristyksen jälkeen, Bhatti näytti valokuvia tuosta vuoristokeskuksesta ja sanoi sen kokemuksen jälkeen uskovansa yhä vahvemmin hyvyyden vastustamattomuuteen, kasvotusten kohtaamiseen ja dialogiin uskontojen välillä.

Bhatti oli ystäväni. Tutustumisaikoihin APMAn, pakistanilaisia vähemmistöjä edustavan järjestön puheenjohtaja, myöhemmin maan ensimmäinen vähemmistöministeri ja Pakistanin historian ensimmäinen katolilainen ministeri. Teini-ikäisenä Bhatti oli aloittanut työn oman syrjityn ryhmänsä auttamiseksi, mutta huomasi pian muidenkin vähemmistöjen kärsivän vastaavista ongelmista ja perusti yhteisrintaman. APMA jakoi tietoa ihmisoikeuksista, toimitti rikosten uhreille oikeusapua, meni tarvittaessa paikalle auttamaan ja taisteli rikoksentekijät oikeuden eteen. Bhattia vastaan oli ollut useita murhayrityksiä siksi, että hän järjestöineen teki julkisesti kampanjaa blasfemialainsäädännön muuttamiseksi.

Hän halusi rajoittaa blasfemialain mielivaltaista käyttöä siten, että vain valtio voisi nostaa jumalanpilkkasyytteen yksilöä vastaan, ei toinen ihminen. Tuon lain varjolla kuka tahansa voi saada perusteettoman kuolematuomion, ja vaikka julkinen oikeus ei päätöstä toteuttaisikaan, pelkkä tuomio on jo niin sanottu fatwa: kuka vain hurskas muslimi saa murhata jumalanpilkkaan syyllistyneen, ja teko katsotaan hyväksi.

Olen tavannut Pakistanissa useita ihmisiä, joita kuolemantuomio tai vankila odottaa jumalanpilkan perusteella. Pohjimmainen syy saattaa olla kaikkea muuta kuin jumalanpilkkaan liittyvä; se voi esimerkiksi olla kateus tai halu raivata bisneskilpailija pois tieltä. Syytös jumalanpilkasta on raskauttava, eikä kunnon todisteita tarvita: liian usein riittää sana.

Kannustin Bhattia osallistumaan vaaleihin ja hakemaan muutosta poliittisin keinoin. Vuotta myöhemmin hän voitti vaalit, ja kun vuonna 2009 tulin Pakistaniin uudelleen, sain olla hallituksen vieraana. Samana vuonna Bhatti vieraili Suomessa, tavaten mm. silloisen ulkoministeri Alex Stubbin.

Ministeri Bhattin taistelu jumalanpilkkalakia vastaan herätti raivoa uskonnollisissa piireissä entistä enemmän. Häntä vastaan järjestettiin mielenosoituksia ja langetettiin kymmenkunta fatwaa. Vuonna 2011 ystäväni murhattiin ministeriautoonsa taistelunsa vuoksi. Samoin kuin murhattiin kuvernööri Salman Taseer ja moni muu.

Bhatti oli hyvin tietoinen siitä, että hänen taistelunsa johtaa todennäköisesti ennenaikaiseen kuolemaan; hän puhui siitä ystävilleen usein. “Tiedän että kuolen, mutta yritän sillä aikaa muuttaa lakeja oikeudenmukaisemmiksi niin paljon kuin ehdin. Minä kuolen, mutta laki jää, ja se pelastaa miljoonia henkiä.” Tapasin Bhattin Washingtonissa vain kuukausi ennen hänen kuolemaansa. Hän oli varautunut kaikkeen, ja antoi johtamalleni ihmisoikeusjärjestölle jopa valmiiksi videohaastattelun, joka julkaistaisiin hänen kuolinpäivänään, kuten mm. Al Jazeera ja BBC tekivätkin.

Minulle Bhatti on suurin sankari, uskottava yhdistelmä toivoa ja realismia. Hän rakasti muslimiystäviään samalla kun arvosteli poliittista ääri-islamia, joka riisti ihmisoikeuksia ja tappoi. Hänen unelmansa kasvotusten syntyvän ystävyyden ja ymmärryksen mahdollisuudesta ihmisten kesken ei kärsinyt silloinkaan, kun järjestelmä kuritti häntä ja uhkasi hänen henkeään. Maltilliset muslimit olivat hänen tärkeimpiä työtovereitaan suvaitsevamman Pakistanin puolesta. He haaveilivat maasta, jossa kristitty voisi mrnnä kirkkoon, juutalainen synagoogaan, hindu temppeliin ja muslimi moskeijaan, kenenkään tarvitsematta pelätä – kuten Bhattin esikuva Benazir Bhutto oli sen sanonut.

Blasfemiataistelu jatkui ilman Bhattia. Kevällä 2014 neuvottelin europarlamentissa päätöslauselmasta, jossa nostimme esiin tuoreita esimerkkejä Pakistanin tilanteesta: mm. eräs kristitty aviopari oli saanut kuolemantuomion, kun heiltä varastetusta kännykästä oli lähetetty profeetta Muhammedia pilkkaava tekstiviesti. Asiassa ei paljon painanut se, että varkaus oli tapahtunut ennen tekstiviestiä. Samoin sai kristitty kadunlakaisija kuolemantuomion epäilyistä, että hän olisi pilkannut Muhammedia – seurauksena mellakat, joissa kirkkoja poltettiin. Tuomiot ovat mielivaltaisia, eivätkä muslimitkaan olleet niiltä suojassa: jopa vääränlainen koraanin siteeraaminen voi johtaa hengen menetykseen.

Olen vuosia tehnyt ihmisoikeustyötä, ja yksi havaintoni on, että ihmisoikeuksien ongelmamaissa sorto perustuu usein rikoslain laajennettuun eli venytettyyn tulkintaan. Sellaiset laajennetut tulkinnat ovat ikään kuin ihmisoikeuksien musta aukko, johon saattaa solahtaa kuka tahansa. Eri mailla on omat mustat aukkonsa. Turkissa se on rikoslain artikla, joka kieltää turkkilaisuuden halventamisen, Kiinassa syytös kuulumisesta vahingolliseen kulttiin, evil cult. Venäjällä se on ollut tsaarinajoista lähtien yhteiskunnan vastainen toiminta ja useimmissa muslimimaissa nimenomaan blasfemia.

Neuvotteluissa hätkähdin, kun kuuntelin labour-brittikollegaa, joka vaati pehmennyksiä päätöslauselmaamme ja lopulta veti nimensä pois siitä kokonaan. Hän tunnusti pelkäävänsä kotikaupunkinsa muslimien reaktioita.

Minä koin hälyttäväksi sen, että eurooppalaisten poliitikkojen rohkeus nostaa esiin vakavia ihmisoikeusloukkauksia hiipuu hienotunteisuussyistä. Sillä on vääjäämättömät seuraukset kansainväliseen ihmisoikeustilanteeseen. Siksi haluan puhua hyssyttelyä vastaan.

Edellinen blogini on saanut valtaosin kiitosta mutta muutamat ovat lukeneet viestiäni siten, että moittisin suomalaisten auttamishalua. Niin en tekisi koskaan, olen siitä päinvastoin onnellinen. Eikä sille ole edes kestävää vaihtoehtoa. Hyvyys ei mene koskaan hukkaan, se sulattaa ennakkoluulot, se on vastustamaton maailmaa muuttava voima ja elämän tarkoitus.

Viestini oli suunnattu poliitikoille, jotta nämä eivät huonosti harkituilla päätöksillä tuhoaisi ihmisten auttamishalua. On löydettävä oikeat ja todelliset keinot auttaa. Asioita ei pidä kaunistella eikä kipukohtia väistellä. Poliitikkojen vastuulla on huolehtia tilanteen hallinnasta ja resurssien viisaasta priorisoinnista sekä röyhkeiden väärinkäytösten estämisestä. Kaikkein eniten apua tarvitsevia ei pidä jättää jalkoihin tilanteessa, jossa turvapaikkapolitiikan pelisääntöjä on muutettu siinä määrin, että on syntynyt vahvimpia ja nopeimpia suosiva juoksukilpailu. Järjestelmä palkitsee nyt niitäkin, jotka tulevat jonon ohi.

En ole ajatuksineni yksin. Saman viestin antoi keväällä sisäministeri Räsänen ehdottaessaan, että kiintiöpakolaiset tulisi panna turvapaikanhakijoiden etusijalle. Räsänen varoitti turvapaikkapolitiikan perussääntöjen muuttamisesta, koska se synnyttää vetovoimatekijän – ja ennusti aivan oikein. Kuluneella viikolla presidentti Sauli Niinistö esitti saman huolen, ja videohaastattelussa (kohdassa 06:30 alkaen) piti ratkaisuna YK:n pakolaisleireiltä tulevien määrän tuntuvaa nostamista ja turvapaikanhakijoiden liikehdinnän hillitsemistä. Tilannetta tervehdyttää se, että pakolaiskiintiöstä tulevien ihmisten taustat on tutkittu ja turvapaikan tarve valmiiksi todennettu.

Maailma muuttuu, emmekä me voi haikailla mennyttä ja katsoa taaksepäin – ratkaisu ei löydy sieltä. Itse kaipaan sydämellisen asenteen ja rehellisen puheen yhdistelmää. Hymistelyyn en usko mutta hyväntekemiseen aina.