Eija-Riitta Korhola

Luulitko, että jos kannatat ihmisoikeuksia, sinun tulee kannattaa myös suurmoskeijaa Helsinkiin? Luulit väärin.

Suomessa on useita moskeijoita, ja se on ihan oikein. Maassamme vallitsee uskonnonvapaus, ja kaikilla kansalaisillamme on oikeus harjoittaa uskontoaan. Toivoisimme toki saman toteutuvan islamin maissa, mutta vaikka näin ei ole, näissä maissa tapahtuva sorto ei oikeuta vastaavaan sortoon täällä. Ihmisoikeuksia ei voi pitää sillä tavalla vastavuoroisina, että oikeuksien leikkaaminen tulisi tällä perusteella kyseeseen.

Tästä ei kuitenkaan seuraa mitä tahansa.

Suurmoskeijalla, joka olisi pinta-alaltaan kaiken kaikkiaan 12 kertaa suurempi rakennuskompleksi kuin Helsingin tuomiokirkko, ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien tai uskonnonvapauden kanssa. Siinä on kokonaan kyse valtataistelusta mielikuvissamme. Se on merkittävä symbolinen hanke. Hanke liittyy islamin valtapyrkimyksiin, poliittiseen islamisaatioon, ja vieläpä yhden islamin suunnan toimesta.

Islam on alistumista mutta islamisaatio on alistamista.

Siihen alistamispyrkimykseen ei pidä suostua heikoin taustatiedoin eikä sille hankkeelle tule tehdä kunniaa kaupunkikuvassa. Olemme yhteiskuntana sitoutuneet länsimaiseen demokratiaan ja ihmiskäsitykseen, ja arvovalinnoissamme tämä täytyy myös näkyä. Jos esimerkiksi annamme periksi sharia-laille, meidän tulisi käsittää, mitä sharia opettaa vaikkapa vaimon lyömisestä ja raiskauksen uhrin syyllisyydestä tapahtuneeseen.

Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Maailmalla ihmisoikeustyössä olen nähnyt siitä liikaa karmaisevia esimerkkejä, samoin työssäni europarlamentin ihmisoikeustyöryhmässä, joka vastasi kiireellisistä päätöslauselmista. Olen niistä vuosien mittaan kertonut lukuisia esimerkkejä. Suosittelen lukemaan.

Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen.

Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.

Tähän alueeseen liittyy valtava käsitesekaannus. Siitä on hyvä esimerkki vihreiden paikoin kiihkeä asenne suurmoskeijan puolesta. Islamisaatioon erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh mainitsi Twitterissä, että narinkkatorilla vihreiden edustaja haukkui häntä fasistiksi, koska tiesi hänen kantansa suurmoskeijan vastaiseksi. Lopputulos on tragikoominen: ihmisoikeuksien edistämisen nimissä tuetaan pyrkimyksiä, jotka toteutuessaan leikkaavat vihreiden edistämät oikeudet vuorenvarmasti.

Näin hukassa olemme. Panen toivoni siihen, että Jan Vapaavuori pitää sanansa, koska useat äänestäjät luottavat häneen juuri siksi, että hän sanoi suurmoskeijalle ei.

Kirjoittaja on uskonnonvapauskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuneen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja ja europarlamentin ihmisoikeusvaliokunnan ja työryhmän monivuotinen jäsen.

Juha Sipilä teki selvityksen Vielä kerran omistuksista, jossa hän kävi kertaalleen läpi ministerien sidonnaisuuksia koskevan lain ja omat vastauksensa siihen. On helppo ymmärtää Sipilän turhautumista. Enkä ihmettele sitäkään, jos menee vähän ihon alle, etenkin kun politiikan hautomojen ulkopuolelta tulleen ihmisen nahka ei ole ehkä ehtinyt muuttua tefloniksi viidessä vuodessa. Broilerit ovat asia erikseen.

Selvitystä lukiessa minulle tuli tunne, että keskustelua omistuksista käydään lasten ehdoilla, leikkikehässä, jossa ei ole koskaan pohdittu, mitä oikein pyydetään.

Mitä siis tämä ärhäkkä somekansa tahtoo?

Meillä tahdotaan ilmeisesti poliitikkoja, joilla ei ole ollut tuloja, elinkeinotoimintaa, sijoitusosaamista, omistusta eikä sukulaisia, ei mielellään kavereitakaan. Yksinäiset perijät rahat tuottamattomalla pankkitilillä jäävät jäljelle.

Vaaleissa pitäisi silti päästä läpi. Apuun voisivat tulla sellaiset tahot, vaikkapa järjestöt tai yritykset, jotka arvostavat ehdokkaan näkemyksiä ja uskovat, että tämä edistäisi työssään niitä. Mutta ei, sehän tarkoittaisi, että ehdokas on ilmiselvästi alun alkaenkin myynyt näkemyksensä rahasta. Niin ei tietenkään saisi olla. Meillä selvästi halutaan maailmaa, jossa ydinvoimayhtiö tukee Satu Hassia, että tämä kampittaisi heidän projektejaan, ja tuulivoimateollisuus Eija-Riitta Korholaa, jotta tämä toisi jatkossakin esiin yhteiskunnan tarpeettomia tukiaisia.

No apuun voisi tulla julkisuus ja tv-näkyvyys. Mutta ei, sehän nimittäin saattaa tarkoittaa, että näillä ihmisillä on hyvä ulkonäkö. Eli selvästikin tyhmiä ihmisiä. Mitä me sellaisilla teemme?

No mutta onhan meillä urheilijoita, jotka saavat julkisuutta huohottaessaan vastausta kysymykseen, miltä nyt tuntuu. Kunhan eivät menesty liian hyvin ja tule rikkaiksi ja kadehdituiksi.

On tähän yksi ratkaisu. Liittykää kaikki politiikasta haaveilevat ammattiyhdistykseen. Sieltä saatte vaalirahaa, joka ei mainettanne vaaranna. Samalla pääsette paheksumaan muita ilmaiseksi. Homma menee esimerkiksi näin, että sosiaalisen asumisen tuotot voidaan kohdentaa vaalitukeen ja yhteisten asioiden ajamiseen, ”ilman sidoksia”. Siellä tahkotaan rahaa ja isoja voittoja yhteiskunnan maksaman asumistuen avulla, mutta osingot ohjautuvat yleishyödyllisyyden nimissä poliittiseen toimintaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen – mikä epäilemättä varmistaa sen, että homma saa jatkua.

Onko Suomessa siis verottomia osinkoja, kun Sipilä ei niistä selvästikään nauti? On. Ammattiyhdistysliikkeellä, mutta se ei taas ketään kiinnosta.

Ei ihme, jos Suomi on jumissa.

Jos silmäilet lähinnä lehtien otsikoita etkä tiedä energiasta sen enempää, voisit helposti saada käsityksen, että uusiutuva energia on yksinkertainen ratkaisu maailman energiantarpeeseen. On syytä todeta, että sinua viilataan linssiin. Mutta et ole yksin. Myös poliitikkoja huijataan, ja seuraukset näkyvät.

Viime viikolla The Financial Times uutisoi: ”Uusiutuvat ohittavat hiilen maailman suurimpana voimanlähteenä” ja jatkoi alaotsikolla: ”Noin 500 000 aurinkopaneelia päivässä asennettiin viime vuonna vihreän energian jyrkässä nousussa.” Kun kuvituskin koski aurinkoenergiaa, viesti oli vahva.

Tällä viikolla uutista on sentään korjattu, luultavasti asiantuntijoiden vaatimuksesta. Nyt alaotsikko kuuluu ”Vaikka hiili tuottaa edelleen enemmän sähköä, tuuli ja aurinko lyövät ennätyksiä”.

Mielikuvatehtailu ei ole uutta. Siitä hyötyvät erityisesti julkisten tukien saajat. Olen aiemmin käsitellyt blogissani Mielikuvaenergiaa otsikkoa, jonka saksalaissivusto repäisi aurinkovoimasta vuonna 2014: ”Saksa tuottaa puolet energiastaan aurinkovoimalla”.

Otsikko ruokki juuri niitä mielikuvia, joita ympäristöjärjestöt mielellään luovat. Kyseessä oli kuitenkin kuvaus vain yhdestä tunnista, ja silloinkin oli kyse sähköntuotannosta, ei energiankulutuksesta. Eräänä aurinkoisena päivänä aurinkoenergia todellakin ylsi 50,6 prosenttiin sähköntuotannosta – yhden tunnin ajaksi. Kyse oli kansallisesta vapaapäivästä, jolloin sähkönkulutus oli tavallista vähäisempää, sekä siitä, että lain mukaan tuulen ja auringon tuotantoa on suosittava maksimiinsa ennen kuin fossiilisia käytetään. Olennaisin virhe tapahtui kuitenkin otsikkotasolla energian- ja sähköntuotannon sekoittamisessa. Vaikka aurinkovoiman osuus on vahvassa kasvussa, epämukava totuus on, että Saksa tuottaa yhä noin 1,5 prosenttia energiastaan aurinkovoimalla.

Globaalisti sama luku tuulen ja aurinkovoiman kohdalla yhteensä on yksi prosenttia. Uusiutuvien varsinaisesta suorituspanoksesta vastaavat vesivoima 3% ja biomassa 10%. (Ja juuri näitä ympäristöliike väheksyy mutta ne kelpaavat vielä tilastoja kaunistamaan).

Valitettavaa kuitenkin on, että kokonaisuuden hahmotus voi jäädä otsikoiden varaan. Jos suomalainen poliitikko lukee lehtiä huolimattomasti, hän voi päätellä, että on aika satsata aurinkoon ja kieltää kivihiili lailla. Tämä vahva mielikuvamuokkaus on kuitenkin vaarallista, sillä se johtaa maailmaan, jossa luotettava energiansaanti vaarantuu. Sellaiseen politiikkaan ei ole varaa. Hallituksen keskiviikkona uutisoitu veto ei ole yhtään enempää kuin populistisen julkisuustempauksen tasoa, kuten Energiateollisuuden johtaja Jukka Leskelä on perustellut tiedotteessaan.

Uusiutuva energia on tulevaisuuden ratkaisu, mutta yksinkertainen se ei ole. Siitä hyvä esimerkki on Saksa, joka ydinvoimaa alasajaessaan ja uusiutuvia lisätessään on ikävä kyllä lisännyt myös energiantuotannon päästöjä. Suomalaispoliitikkojen valitsema linja lähteä tukemaan tehotonta uusiutuvaa isolla rahalla ja samalla kieltää yksi tehokas energiamuoto ja säätövoiman lähde lailla on katastrofi. Juuri ylimitoitetut tuet lukitsevat uusiutuvan energian kehittymättömälle tasolle ja tuhoavat niiden kehitystä. Uusiutuvan energian osuutta on syytä kasvattaa ja fossiilisista pyrkiä eroon, mutta se tulee tehdä luonnon, ihmisten ja talouden kannalta kestävällä tavalla. Niin kauan kuin emme ole keksineet järkevää ja ympäristöystävällistä ratkaisua sähkön varastoimiseksi, tuulen ja auringon kasvulla on myös rajat. Vaihtelulle alttiiden energiamuotojen liian suuri osuus on yhteiskunnalle kestämätön, sillä se altistaa sekä sähköverkkojen häiriöille että sähkökatkoksille. Me tarvitsemme kehitystyötä, joka ratkaisee juuri nämä ongelmat.

Yhä kasvava osuus energiasta tulee olemaan sähköä. Bill Gates on hyvin kiteyttänyt tuolle sähköenergialle asetettavat vaatimukset. Sen on oltava a) jatkuvasti käytettävissä olevaa, b) luotettavaa, c) turvallista, d) kulutuksen mukaan säädettävää ja e) halpaa. Hän kutsuu sitä energiaihmeksi. Tuohon suuntaan kehitystyön ja julkisen rahan pitäisi ohjautua, ei markkinoiden sotkemiseen ja hämmentämiseen tukijärjestelmillä.

Asiaa vaikeuttaa se, että lehdistö nukkuu. Kun esimerkiksi meillä professorit usuttavat satsaamaan uusiutuvaan, olisi hyvä tiedostaa, että siinä edistetään usein myös henkilökohtaista bisnestä tieteen viitta yllä. Olisi reilua listata professorien omistukset uusiutuvan energian firmoissa ja vasta sitten arvioida, miksi he vaativat veronmaksajien tukea uusiutuville.

Leskelä toi blogissaan esiin tärkeän näkökohdan: Energiamaailma on murroksessa ja julkisuustemppujen sijasta Suomen olisi käytettävä liikenevät resurssinsa siihen, miten Suomi saa osansa globaalien energiatrendien valtavista liiketoimintamahdollisuuksista esimerkiksi älykkäissä energiaverkoissa ja sähköisessä liikenteessä. Suomen tulisi edistää innovaatioita, tuotekehitystä ja yritysten uusien teknologioiden ja palvelujen kokeiluja. Sen sijaan hallitus on edelleen päätymässä jatkamaan sähkön tuotantotukijärjestelmiä verovaroin vielä nykyisten järjestelmien lisäksi. Leskelän mukaan energiantuottajat eivät näitä tukia halua eikä niille ole perusteita hallituksen omien tai EU:ssa sovittujen tavoitteiden näkökulmasta.

Olen vähitellen luovuttamassa toivoani suomalaisen politiikanteon suhteen. Niinpä kun Intian energiaministeri vierailee maassamme tällä viikolla, olen mukana, mutta en suomalaisten vaan intialaisten delegaatiossa. Marrakeshin ilmastokokoukseen lähden, en Suomen tai europarlamentin vaan Japanin hallituksen kutsusta. Ja Pekingin Tsinghua-yliopiston vierailevana tutkijana olen tehnyt havainnon, että kun Kiinassa huomataan politiikkavirheitä, niitä pyritään korjaamaan pikavauhtia. Meillä tehdään niitä vain lisää.

Vuosi sitten Suomessa ja Euroopassa elettiin myllertävän muutoksen aikoja. Saksan maahanmuuttovirasto oli 25. elokuuta 2015 julkaissut Twitterissä viestin, jonka mukaan Syyriasta tulevien turvapaikanhakijoiden kohdalla Saksa ei enää soveltaisi Dublinin sopimuksen turvapaikkasääntöä. Dublin-asetuksen mukaan turvapaikanhakijan anomus olisi käsiteltävä siinä EU-maassa, johon hän ensimmäisenä saapuu. Brittilehti The Guardian arvioi viime viikolla, että juuri tämä viesti olisi laukaissut suuret joukot liikkeelle turvapaikan toivossa. Twiitin tarkoitus ei ilmeisesti ollut linjata uutta politiikkaa. Viraston sisäinen käytäntöjä koskeva muistio oli vain vuotanut lehdistölle, ja virasto sai painetta osakseen joutuen tarkentamaan viestiään. Viesti alkoi elää omaa elämäänsä, synnytti vetovoimatekijän ja loppu on historiaa. Uusi Suomi uutisoi twiitistä ensimmäisenä Suomessa.

Helsingin Sanomissa ulkomaantoimittaja Suvi Turtiainen tuo esiin toisen käänteen, joka tapahtui reilua viikkoa myöhemmin. Tuhansia turvapaikanhakijoita oli lähtenyt liikkeelle ja pysähtynyt Budapestin rautatieasemalle. Unkarin hallitus halusi noudattaa EU:n sääntöjä eikä Dublinin asetuksen nojalla katsonut voivansa päästää turvapaikanhakijoita eteenpäin. Iso joukko ratkaisi asian lähtemällä kävelemään kohti Itävallan rajaa. Neljäs syyskuuta kello 20.15 Merkel teki Itävallan liittokansleri Faymannin kanssa päätöksen, että kävelijät on päästettävä Itävallan kautta Saksaan. Ovet ovat auki, Merkel ottaa vastaan.

Seuraavana aamuna 5. syyskuuta pääministeri Juha Sipilä lupasi television Ykkösaamussa antaa Kempeleen-kotinsa parinkymmenen turvapaikanhakijan käyttöön, ja vahvisti lupauksensa Helsingin Sanomille. Sipilä peräänkuulutti vapaaehtoisia toimia mieluummin kuin komission kaavailemaa pakkojakamista.

Asunnon lupaaminen sai kiitosta vihreiden Ville Niinistöltä mutta muuten tuli moitetta. Niinistö katsoi Suomen jarruttavan EU:n yhteistä linjaa ja piti Dublinin sopimukseen vetoamista byrokraattisena.

Tuliko kaikki yllätyksenä ja puun takaa?

Ei tullut. Suomen kannalta oli epäonnekasta, että hallituksen vaihdos sattui niin kriittiseen aikaan ja ongelma putosi kokemattomiin käsiin. Se saattoi olla vahinko myös Euroopan kannalta. Päätös luopua siihenastisista käytännöistä tehtiin kaaoksessa, ja tuloksena oli lisää kaaosta.

Edellinen sisäministeri Päivi Räsänen oli varoittanut asiasta jo pitkään. Yksi esimerkki löytyy Radion Ykkösaamusta, jossa Räsänen arvosteli komission suunnitelmia muuttaa EU:n turvapaikkapolitiikan periaatteita turvapaikanhakijoiden pakkojakamisen suuntaan. Räsänen sanoi, että siihen asti jäsenmaiden kesken oli vallinnut hyvin selkeä linja, ettei pakkojakamiseen mentäisi: ”Koska sehän muodostaa vetovoimatekijän, jos jostakin maasta aletaan turvapaikanhakijoita jakamaan muihin maihin niin herkästi sitten siihen maahan kohdistuu vielä nykyistä kovempi paine esimerkiksi laittomaan ihmissalakuljetukseen.” Kysymyksessä on erittäin kannattava bisnes, josta kuluttajansuoja tyystin puuttuu. Räsänen korosti, että Suomi olisi hyvin voinut lisätä kiintiöpakolaisten määrää tuntuvasti. Tällöin olisi voitu varmistaa, että resurssit kohdennetaan paremmin.

Voi kysyä, mihin yhdessä sovittu linja hävisi. Paineensietokyvyn puutteeseenko? Se ei olisi ihme some-politiikan aikana – mutta juuri some tekee politiikasta niin vaarallista, kuten kirjoitin vuosi sitten blogissa Jos edes puhuttaisiin oikeilla sanoilla: “Nyt pää kylmäksi poliitikot, jotka vietätte aikaanne somessa. Jos pitkällekantavia päätöksiä tehdään sosiaalisessa mediassa kiehuneiden tunteiden pohjalta, mitäs sitten kun tunne muuttuu ja yhden totuuden hetki on ohi ja vaihtunut toiseksi totuudeksi? “

Somen paineet sai niskaansa myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka suurlähettiläspäivillä 25.8.2015 totesi Euroopan vetävän puoleensa niin vainottuja kuin parempaa elämää etsiviä, ja näiden välillä olisi kyettävä tekemään ero. Hän toivoi päättäjiltä harkintaa ja kohautti myös mainitsemalla, että “Eurooppaan tulijoiden joukossa on myös valitettavasti joitain niitäkin, joilla on pahat mielessään. Tätäkään ei voi kiistää vain siksi, ettei joku kenties halua sitä kuulla.” Niinistö sai kritiikkiä pelottelusta, kylmyydestä ja huonosta arvojohtamisesta. Kehotan lukemaan koko puheen ja arvioimaan sitä kuluneen vuoden valossa. Luulen, että harva äänessä olleista kehtaa enää haukkua häntä.

Olisiko vaihtoehtoja ollut? Muutama ajatus tulee mieleen.

Nykytilanne osoittaa, että ilmeisesti olisi ollut. EU-maat ovat joutuneet ottamaan taka-askeleita ja tiukentumista on tapahtunut kautta linjan niin rajavalvonnassa kuin maastakarkoituksessa. Merkel on kannatuskriisissä, Faymann on joutunut eroamaan, Britannia sai huonosti hoidetusta kriisistä pontta Brexitiin. Meille alkoi hyvin pian selvitä, ettei valitulla strategialla apu välttämättä kohdennukaan niihin, jotka sitä olisivat eniten tarvinneet: Eurooppaan syntyi kallis ralli. Itse kannoin huolta siitä, ettei väärillä poliittisilla toimilla turhauteta sitä arvokasta auttamisen halua, joka suomalaisilla on. Se on arvokas pääoma, jota ei tulisi hukata. Kannoin myös huolta siitä, ettemme kulttuurien kohdatessa luovuttaisi pois sitä arvokasta, mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa Euroopassa saavuttaneet. Poliittisesta islamista, jihadismista on voitava niin ikään puhua, sillä se on vaarallinen totalitarismin muoto. Ihmisen uskonnollista vakaumusta ja oikeutta siihen tulee sen sijaan kunnioittaa.

Meillä ei olisi mitään hätää, jos maailma olisi sellainen paikka kuin vasemmistopoliitikot tai kirkonmiehet yleensä uskovat, rajaton resurssipankki ja ehtymätön runsaudensarvi. Korkea pohjoismainen sosiaaliturva ei ole mahdollinen kaikille, koska se perustui ideaan, jossa osallistujat myös maksavat sen. Kun resurssien rajallisuus on ankea tosiasia, siitä seuraa, että on tehtävä valintoja. On huolehdittava, suuntautuvatko niukat resurssit niille, jotka tarvitsevat apua eniten. On käsitettävä, ettei valtion ensisijainen tehtävä ole rakastaa – vaikka se onkin kaikkien meidän ihmisten tehtävä. Valtion tehtävä on suojella rauhaa, pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta sekä huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Minun on edelleen vaikea uskoa, että suomalaiset olisivat niin rasistisia kuin kuluneen vuoden aikana on ehditty syyttämään. Meitä on monia, jotka osaavat tehdä eron turvapaikanhakijan ja poliitikon välillä. Me olemme vihaisia politiikalle, emme kovia kokeneille ihmisille, jotka joutuvat huonon politiikan pelinappuloiksi. Siinä on iso ero.

On silti hyvä kysyä itseltään, mitä sisälleni kuuluu. Olenko päästänyt sydämeni kovettumaan uutisia lukiessa? Olenko luovuttanut oman vastuuni toisille? Ei ennakkoluuloille missään maailmassa ole mitään muuta vastalääkettä kuin kasvotusten kohtaaminen ja katsominen toisen silmin.

Toivon, että tietoisesti varjelemme myötätunnon ja kunnioituksen ilmapiiriä. Se tekee ensinnäkin elämästä arvokkaan. Emmekä voi koskaan tietää, milloin me olemme niitä, jotka tarvitsevat apua ja suojaa.

Moni suomalainen ilahtui viime vuonna, kun uusi hallitus lupasi ensitöikseen leikata tuulitukia. Kaikille lienee tullut selväksi, että kyseessä on älytön veronmaksajien rahojen haaskaus, johon ei voisi millään olla varaa, kun meillä riidellään todella satuttavistakin leikkauskohteista. Jos tuulisähkölle menee puoli miljoonaa tukea päivässä, ja parin vuoden päästä jopa miljoona päivässä, järjestely ei ansaitse kunnioitusta. Oli siis kohtuullista, että asia luvattiin korjata. Etenkin, kun Suomi on jo saavuttanut uusiutuvan energian tavoitteensa, eikä lisää tuulivoimaa tarvita ainakaan politiikan vuoksi.

Eikä tuulituen nipistäminen todellakaan olisi sattunut keneenkään, sillä kyse oli tulevista investoinneista. Moni ymmärtää, että tehtyjä sopimuksia on vaikea purkaa, mutta miksei tulevaa hulluutta lopetettu?

Lupauksia leikkauksesta ei pidetty. Alkoi tuulimiljonäärien hillitön kilpajuoksu viimeisten tuettujen hankevarausten pariin. Vastuullisten ministerien perustelu oli kummallinen, sillä niissä yhdistettiin perustuslaillinen omaisuudensuoja ja elinkeinovapaus ylisuuriin tukiin tavalla, joka ei kestä loogista tarkastelua. Pahoin pelkään, että tuulivoimabisneksellä rikastuvat juristit ovat syöttäneet ministereille pajunköyttä asia-argumenttien seassa. Omaisuudensuoja ei voi koskea tulevia, sopimattomia tuottoja, ja EU-tuomioistuin tuskin käsittelisi operaattorin haastetta menettää tuleva sijoitus, sillä päätös tuen tarkistamisesta oli kirjattu komission hyväksymään lakiin. Mutta missä viipyivät nyt toimittajat, jotka olisivat haastaneet ministerit kotiläksyjen huonosta osaamisesta?

Ylipäätään suomalaisten tuulivoimahankkeiden ongelma on siinä, että kun meillä alettiin rakentaa tuulivoimaa, kaikki hankeosaaminen puuttui. Järjestyksen sanelivat ne, jotka järjestelmästä hyötyivät.

Lakia valmisteltaessa ei juuri lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, että menettelyt tuulivoiman luvittamiseksi ja kaavoittamiseksi olivat lapsenkengissä. Nuo menettelyt luotiin vasta osana hankekehitystä. Samoin kaikki rajapinnat yhteiskunnan muiden toimintojen (puolustusvoimat, tieliikenne, meriliikenne, säätutkat, lentoliikenne, teleliikenne, linnustonsuojelu…) olivat epäselviä. Näiden vuoksi tuulivoima-alalle on ominaista se, että hankkeet ovat juristi- eikä insinöörivetoisia. Lakiasiantoimistot ovat jopa koko hankkeiden projektipäälliköitä. Tästä on seurannut myös sellainen juristien ylivalta, jonka kansalaiset kokevat ylikävelynä.

Syntyi myös kilpajuoksu luvitettaville paikoille. Samaten syntyi hankekehittäjien liiketoiminta, jossa ideana on kehittää hanke ja myydä se nopeasti eteenpäin. Koska valtaosa toiminnan edellytyksistä on kuntatason kaavoitusta ja luvitusta, on syntynyt mahdollisuus sille, että hankkeita ei ole edistetty yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta vaan osapuolten nopeaa rikastuttamista varten. Tilannetta on pahentanut se, että kriitikot on leimattu ympäristön vihollisiksi.

Saan nykyään lähes päivittäin palautetta kansalaisilta, jotka kokevat törmäävänsä tuulivoimahankkeissa korruption muuriin. Eikä ihme. Keskustaministeri, joka runnoi syöttötariffit läpi, istuu nyt maakuntavaltuustossa puheenjohtajana päättämässä kaavoituksesta sekä kunnanvaltuutettuna päättämässä sen täytäntöönpanosta, ja perheessä on useita tuulivoimastaa elantonsa saavia tai tuulivoimayhtiöiden hallintoneuvostossa vaikuttavia jäseniä. On vaikea nähdä, etteikö päättäjä olisi ollut pahasti jäävi.

Kritiikkini kohdistuu toki omaan puolueeseeni (vaikka alunperin olimmekin koko syöttötariffijärjestelmän vastustajia siinä hallituksessa, joka niistä päätti) ja vihreisiin. Tuulivoiman edistämisestä tuli ennusteiden pettäessä hyvin kallista valtiontaloudelle, eikä siihen reagoitu, vaikka lakiin oli kirjattu mahdollisuus tarkistaa tariffituen taso. Monet toimijat, mm. Energiateollisuus ja elinkeinoelämä peräänkuuluttivat kilpailutettuja menetelmiä, kuten huutokauppoja kustannusten pitämiseksi kohtuullisina. Tämäkin hylättiin, ja vaikka vihreät esiintyvät nyt jäljestäpäin ikään kuin koko huutokauppa-ajatuksen keksijänä, koko hallituskautensa ajan he ovat kiihkeästi puolustaneet ylimitoitettuja tukisummia ja estäneet tukitason korjaustoimia.

Suomen kohtuuttomiin tukiin liittyy sekin, että tuki on asetettu korkean pääoman tuottoprosentin mukaan. Se saattoi olla kohtuullisempi vuoden 2008-09 tilanteessa, mutta nyt maailma on pullollaan rahaa, joka etsii vähäistäkin tuottoa. Komissio oli nimenomaan hyväksynyt tuen tarkistamisen, jos investointien kustannukset alenisivat.

Tavoite kustannustehokkuudesta epäonnistui pahasti. Poliittisia, lakiin kirjoittamattomia tavoitteita työllistävyydestä tai vientiyritysten menestyksestä ei saavutettu. Kriittiseksi menestystekijäksi muodostui mahdollisimman nopea hankkeen luvitus ja sitä kautta ehtiminen korotettuun syöttötariffiin tai sittemmin koko järjestelmään. Menetelmä ei johtanut parhaiden ja kustannustehokkaimpien hankkeiden toteutumiseen, vaan nopeimpien hankkeiden toteutumiseen.

Murheellista on, ettei tämä ole pila. Kaipaisin Suomeen puolueetonta tutkimuslaitosta, joka alkaa varustaa poliitikkoja hintalapulla, ei heidän puheidensa vaan tekojensa perusteella. Se olisi aivan karmeaa katsottavaa – mutta opettavaista.

Ps. Kun nyt päivän aihe on budjetin leikkaukset, lainaan blogin lukijaa, joka toi aiheeseen mittakaavaa:

Hallituksen kehysriihen leikkaukset olivat 400 miljoonaa euroa. Samaan aikaan tuulivoimatoimijoille varaudutaan maksamaan vuodessa 300 meur.

Tuulivoiman parissa puuhastelevien kotimaisten ja ulkomaisten pääomasijoittajien verovaroilla rahoitettujen voittojen leikkaamisella voitaisiin perua esimerkiksi kaikki koulutusleikkaukset. Esimerkiksi TuuliWatti saa tänä vuonna 60 miljoonaa euroa tukea, yhtiöllä ei ole yhtän palkattua työntekijää ja yhteisöveroa se ei maksa euroakaan.

Kuluneella viikolla on seurattu yhteiskunnallista vaikuttajaa ja julkisuuden henkilöä, jonka ura lähti äkilliseen alamäkeen. Viikko ennen kriisiä kukaan ei olisi uskonut, että tuon ihmisen kurssi heilahtaa laidasta laitaan. Edellisenä viikonloppuna hän saapui pääkaupunkiin suosionosoitusten saattelemana. Tulo sai aikaan iloisen kaaoksen. Ihmiset tungeksivat voidakseen koskettaa häntä ja päästä juttusille.

Sitten jokin meni pieleen. Joku mokasi, ja näkökulmasta riippuu, oliko se tyyppi itse, hänen kumppaninsa ja faninsa, vaiko hänen kadehtijansa ja kilpailijansa. Joka tapauksessa sosiaalisessa mediassa homma riistäytyi käsistä täysin. Ihmiset alkoivat kilpailla pilkatakseen häntä osuvimmin. Hyvät kaverit poistivat hänet ystävistään. Myötätuntoisetkin hiljenivät, pelosta tai epämukavuudesta. Luuserin seurassa tulee helposti leimatuksi.

Torstaina hän vielä illasti ystäviensä kanssa ja aavisti pahaa: sanoi viimeisiä sanoja ja pyysi muistamaan tärkeimmät pointit. Yön hän kelasi kohtaloaan, vuoroin toivoi, vuoroin pelkäsi, mutta päätti kestää. Perjantaina hänet tapettiin.

Hän oli osannut ennakoida vaikeuksia ja puhui niistä lähipiirilleen. Ystävät varoittivat, pyysivät miettimään kertaalleen. Mutta hän tiesi mitä teki ja vastasi: “Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman mutta saisi sielullensa vahingon? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?”

Juuri tuon ja samantapaisten ajatustensa kanssa mies joutui suuriin vaikeuksiin.

Olen ennen aina ihmetellyt, miten yhdessä viikossa tuuli voi kääntyä niin perusteellisesti. Olivatko juutalaiset jonkin sortin tunteella reagoivia kuumakalleja, kun käänsivät peukalonsa alas nasaretilaisen suhteen?

Enää en ihmettele. Sosiaalisessa mediassa, Twitterissä ja Facebookissa näkee, miten se tapahtuu kuin myrskynä, joka lyö yli. Se on tykätkää minusta –maailma, jossa hyväksyntä haetaan paheksumalla muita.

Ajatuksen sielun vahingoittumisesta pitäisi järkyttää jokaista poliitikkoa, vallankäyttäjää, kynänkäyttäjää, twitter-kurkoa, pappia ja virkamiestä. Erityisesti siksi, että kysymys ei ole sielun vahingosta vain jossakin kaukaisessa ikuisuudessa vaan jo tässä hetkessä. Rangaistuskin on jo täällä. Järkyttävintä siinä on itsekunnioituksen menettäminen. Sitten on enää vain ajan kysymys, milloin muut sen huomaavat.

Sama mies puhui myös ihmisten tuomitsemisesta ja teilaamisesta. Hän toivoi, että hänen ystävänsä olisivat erityisen pidättyväisiä tässä harrastuksessa – hyvästä syystä. Hän ajatteli heidän omaa etuaan.

“Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan.” ”Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

Joka näin sanoi, osoitti tuntevansa hyvin ihmismielen. Ja aivan kuin hän olisi myös nähnyt, miten internet tulee toimimaan. Ei ihmisten tuomitsemiseen tarvittaisi auktoriteetiksi edes taivaallista lakikokoelmaa. Riittävän kauhistuttavaa olisi, kun omat sanomisemme ja tekemisemme pantaisiin rinta rinnan. Hävettäisiin tekojamme, jotka olemme itse ehtineet toisten kohdalla joskus tuomita. Aineistoa riittäisi, sivukaupalla. Minunkin kohdallani.

Miserere mei.

(Uusinta kolmen vuoden takaa. Kolumni on ilmestynyt Nykypäivä-lehden pääsiäisnumerossa ja IL-blogissa 28.03.2013 )

Olen tänään istunut Tuulivoima-kansalaisyhdistyksen seminaarissa, jossa käsiteltiin tuulivoiman melua ja sen aiheuttaman infraäänen terveysvaikutuksia. Seminaarissa esiintynyt fyysikko esitti rajun väitteen siitä, millaiset alueet Suomessa tulevat olemaan asuinkelvottomia sitten kun ensimmäinen syöttötariifikausi on saatetttu päätökseen. Uudenlaiset suuret tuulivoimalat aiheuttavat ongelmia, joista ei ennen tiedetty. Tutkimuksissa on raportoitu unihäiriöitä, tärykalvomuutoksia, verenpaineen yllättävää nousua, rytmihäiriöitä, huimausta, tasapainohäiriöitä. Oireille on tyypillistä, että ne helpottuvat kun asukkaat muuttavat pois voimaloiden tuntumasta. Useita perheitä Suomessa on jo joutunut jättämään kotinsa.

Kirjoitin samasta aiheesta aiemmin blogin ja yleisönosastokirjoituksia. Sain siihen myös runsaasti palautetta.

Suomen Tuulivoimayhdistyksen (STY) Anna Tiihonen vastasi mielipidekirjoitukseeni tuulivoiman terveyshaitoista korostamalla, ettei tuulivoiman aiheuttaman infraäänen vaikutuksia ole tieteellisesti todistettu. Vastaus lähti epärealistisesta ja populistisesta käsityksestä siitä, miten tiede toimii ja mihin sitä voidaan käyttää.

”On tieteellisesti todistettu” ja ”ei ole tieteellisesti todistettu” väittämiä heitetään usein keveästi käsittämättä, että tieteen olemukseen kuuluu epävarmuus ja keskeneräisyys; juuri siksihän tiede edistyy. Tiede ilmentää ihmisjärjen mainiota kykyä korjata itseään, ja se ei olisi itseään korjaava prosessi, jos sen nimissä torjuttaisiin vastaantulevat ongelmat sanomalla, ettei niiden olemassaoloa ole tieteellisesti todistettu.

Torjumisen sijasta onkin kysyttävä, ovatko metodimme tieteelliset ja asenteemme tieteellinen, kun pyrimme selvittämään esiintulevia kysymyksiä. Tieteelliseen asenteeseen kuuluu objektiivisuus, kriittisyys, riippumattomuus (mm. taloudellisista seikoista) sekä edistyvyys. Näin tiede toimii itseään korjaavasti hylkäämällä virheellisiksi osoittautuvia hypoteeseja ja korvaamalla ne paremmilla tai ainakin vähemmän virheellisillä.

Tiihonen kirjoittaa: ”Infraääni on kuten mikä tahansa muukin ääni: jos sen taso on riittävän kova, on se kuultavissa.” On syytä epäillä, että Anna Tiihonen ei tiedä mitä infraääni on. Matalataajuinen ääni ei määritelmällisesti ole korvin kuultavissa, vaikka äänenpaine kasvaisi niin kovaksi, että se todistettavasti aiheuttaa haittaa sen kokijassa.

Maailmalla löytyy vertaisarvioitua tutkimusta, joka puhuu sen puolesta, että infraäänillä on terveysvaikutuksia. Melu- ja infraääniongelmat olivat tiedossa jo 80-luvulla. Ympäri maailmaa raportoidaan uusien suurikokoisten tuulivoimaloiden yhteydessä esiintyvistä terveysongelmista, ja tähän keskittyviä kansalaisjärjestöjä on jo tuhansia. Ihmisten huoli on aiheellinen, ja on ikävää huomata, että Tuulivoimayhdistys turvautuu tupakkateollisuudesta tuttuihin keinoihin vedoten puuttuvaan näyttöön. Tätä ei voi jatkaa loputtomiin.

Tuulivoiman terveyshaitoista huolestuneet pyytävät, että asia tutkitaan huolellisesti ja puolueettomasti ennen kuin lisärakentamisessa edetään. Tutkimus ei saa olla tuulivoimayhtiön rahoittamaa, mikä on ongelmana Salon tutkimuksessa, johon Tiihonen viittasi. Kyse on TuuliWatin maksamasta tutkimuksesta, jonka TTL on tehnyt tilauksesta. Silti sekin osoittaa, että 30% lähialueen asukkaista häiriintyy tuulivoimamelusta ainakin ajoittain, 10% kärsii uni- ja nukahtamisvaikeuksista ja 50% tuntee epäluottamusta tuulivoimatoimijaa ja kunnallisia viranomaisia kohtaan.

Tämä kaikki tehdään veronmaksajien rahalla. Vastuu on poliitikkojen. Onko meillä siihen varaa?

Leimaisitko homeallergikon luulosairaaksi? Vielä 1990-luvulla oireilevia ei uskottu, sillä homeen vaikutuksesta ei katsottu olevan riittävää ja aukotonta tieteellistä näyttöä. Moni terveytensä menettänyt joutui kestämään vaivojensa lisäksi sen vähättelyn, että kaikki johtuu korvien välistä. Vieläkään homeen kaikkia vaikutusmekanismeja ei tunneta, mutta sen aiheuttamia haittoja ei ole enää varaa kieltää. Ymmärrämme jo, että olisi rikollista pakottaa vaikkapa lapset käymään homekoulua, sillä se voi altistaa elinikäiselle sairaudelle. Silti emme tiedä, miksi joku sairastuu ja toinen ei.

Samankaltaista taistelua joudutaan nyt käymään tuulivoimaloiden aiheuttamien terveyshaittojen kohdalla. Paitsi että kaikki on vielä vaikeampaa, sillä tuulivoima on ideologista vihreää maailmanparannussähköä, jota ei saa arvostella.

Jokin aika sitten minuun otti yhteyttä perheenisä, joka on joutunut jättämään kotinsa ja asettumaan vuokralle kymmenhenkisen perheensä kanssa. Sen jälkeen kun puolentoista kilometrin päähän pystytettiin 140 metrin korkuiset 3,3 MW voimalat viime kesänä, fyysisiä oireita kuten pahoinvointia, päänsärkyä, tajuttomuutta, unihäiriöitä, pulssin ja verenpaineen nousua, korvakipuja ja huimausta alkoi tulla kaikille perheenjäsenille. Nyt naapurustosta on muuttanut pois jo neljä perhettä samanlaisten oireiden vuoksi. Eikä vain naapurustosta: kun hän alkoi muutaman fyysikkokaverinsa kanssa tutkia asiaa, vastaan tuli satoja tapauksia. Joka viikko tulee yhteydenottoja, ja mies sanoo, että kyseessä on aikapommi. Suomeen rakennetaan tänä vuonna noin 1000 megawattia tuulivoimaa lisää, yhteiskunnan kalliisti tukemana. Hän uskoo, että se tietää uusia sairastumisia ja lisää koteja, joissa ei voi elää.

Tämä perheenisä sanoi, että jos hän olisi ollut fiksusti itsekäs, hän olisi myynyt talonsa vähin äänin ja muuttanut pois kertomatta syytä. Mutta omatunto ei antanut periksi ajatukselle, että joku toinen saisi osakseen samat kärsimykset. Hän alkoi tutkia, etsiä tietoa tuulivoiman infraäänistä ja taistella oikeuksistaan arvaten, että häntä pidettäisiin tuulivoimapiireissä hulluna.

Sitä hän ei arvannut, että oikeutta ei saa mistään. Hän koki törmäävänsä korruption muuriin. Poliitikot eivät uskalla reagoida ja virkamiehet edellyttävät aukotonta näyttöä, ennen kuin mihinkään toimiin ollaan valmiit. Mutta saammeko me aukotonta näyttöä ajoissa? Homeongelmasta sitä ei ole vieläkään. Voiko aukotonta näyttöä ihmisterveyden ollessa kyseessä edes saada, sillä olemme erilaisia ja reagoimme ympäristöön eri tavoin?

Eniten olen ihmetellyt sitä kaksinaismoralismia, joka on vallannut ympäristöväen. Juuri he lanseerasivat ympäristöpolitiikkaan käsitteen “varovaisuusperiaate”, jonka mukaan täyttä tieteellistä varmuutta ei tarvitse edellyttää, jotta ympäristöä ja terveyttä suojeleviin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä. Mieluummin siis piti jarruttaa hankkeet kuin vaarantaa terveys tai ympäristön tila. Mutta nyt, kun kyseessä on vihreiden suosikkienergia, tämä periaate on heitetty romukoppaan. Taloudelliset intressit ovat niin ilmeiset niissäkin piireissä. Tuulivoimalobbyn epäpyhää allianssia ei jostain syystä nosteta esiin. Yritysjohtajat ovat liittoutuneet poliitikkojen ja tutkijoiden kylkeen vaatimaan nopeita toimia ilmaston lämpenemistä vastaan. Tällainen lobbaus ei totisesti ole intressejä vailla, varsinkaan tapauksissa, joissa poliitikoilla ja professoreilla itsellään on omistusosuus uusiutuvan energian yhtiöistä. Ei pitäisi hämmästyä siitä, että ne jotka saavat eniten voittoa, ovat juuri niitä, jotka kovimpaan ääneen vaativat poliitikoilta toimia uusiutuvien lisäämisessä.

En ole koskaan ennen kirjoittanut tuulivoiman terveysvaikutuksista, sillä en ole asiantuntija alalla. Olen kirjoittanut tuon energiamuodon taloudellisesta järjettömyydestä, sen haitallisuudesta energiamarkkinoihin, sen kokonaispäästöjä lisäävästä vaikutuksesta säätövoiman tarpeen vuoksi ja sen tehottomuudesta. Mutta nyt en voi olla nostamatta tätä esiin, kun minulta on pyydetty apua ja kun yhä kasvava määrä suomalaisia kokee, että maassamme ei enää saa oikeutta. Pienen joukon taloudellinen hyöty koetaan tärkeämmäksi kuin ihmisten huoli terveydestään.

Kun nyt olen alkanut lukea aiheesta, huomaan, että maailmalla on runsaasti vertaisarvioitua tutkimusta tuulivoiman aiheuttamista äänistä ja niiden vaikutuksista ihmisiin ja eläimiin. Riittävän paljon, jotta hankkeita olisi syytä jarruttaa varovaisuusperiaatteen nojalla ja odottaa, kunnes asiaa on riittävästi tutkittu.

Jos kyseessä olisi jokin toinen energiamuoto, kansalaisten oikeuksia ja luontoarvoja olisivat puolustamassa myös ympäristöjärjestöt, ja pari Greenpeacen hyvin palkattua stunttiakin olisi kai jo ehtinyt järjestää jonkin performanssin.

Mutta eihän tämä normaali energiamuoto olekaan. Tämä on ideologista, maailmankatsomuksellista sähköä. Kun haitat joskus tulevat ilmeisemmiksi, nykyiset kannattajat ovat ehtineet kääntää takkinsa ja niin sanotusti tajunneet, etteivät itse asiassa koskaan tuulivoimaa kannattaneetkaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Berliinissä sijaitseva Hohenschönhausenin tutkintavankila kuvaa hyvin koko 44 vuotta kestänyttä kommunistidiktatuurin historiaa Itä-Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen Hohenshönhausen palveli neuvostovallan päävankilana. Viisikymmentäluvulla Itä-Saksan salainen poliisi otti tilat haltuunsa, ja vuoteen 1990 asti se oli Itä-Saksan valtion turvallisuusministeriön Stasin päävankila ja kattavan valvontajärjestelmän komentokeskus.

Stasi, kommunistipuolueen ”miekka ja kilpi”, totisesti valvoi. Sillä oli 91 000 täysiaikaista työntekijää ja 189 000 epävirallista yhteyshenkilöä ja 17 vankilaa, joita johdettiin Hohenschönhausenista käsin.

Neuvostoaikaan laitos, joka oli aiemmin toiminut ruokavarastona, oli kuuluisa huonoista olosuhteistaan. Vankeja pidettiin ahtaissa oloissa, kellarimaisia tehdastiloja ei lämmitetty, ruokaa oli riittämättömästi ja hygienia olematonta.

Stasin valvonnassa fyysinen kidutus muuttui psykologiseksi. Nyt vankeja ei piinattu ahtaudella, ja kuivaa leipääkin sai syödä rajoituksetta. Rangaistus perustui täydelliseen eristämiseen muusta maailmasta, kertoi oppaamme, joka oli viettänyt nuorena miehenä Hohenschönhausenissa 7 vuotta, rikoksena ”maailmanrauhan vastainen toiminta”. Nyt hän oli eläkkeellä oleva psykologi, joka analysoi havainnollisesti miltä eristäminen tuntui.

Se alkoi jo pidätyksen yhteydessä. Vangit kuljetettiin paikalle autoissa, jotka oli usein naamioitu elintarvikekuljetukseksi. Autossa oli erillisiä lokeroita, joihin vangit pantiin silmät sidottuina, puhua ei saanut, eikä tietoa määräpaikasta ollut. Itse asiassa ketään toista vankia ei koskaan voinut nähdä, vain kuulustelijat ja vanginvartijat.

Sellissä oltiin yksin, ja koskaan vankia ei puhuteltu nimeltä. Vartija saattoi sanoa ”Warten Sie hier” (odottakaa tässä) tai ”Schlafen Sie nicht” (älkää nukkuko), mutta mitään keskusteluja ei saanut käydä. Kun vankia kuljetettiin käytävällä, pidettiin huolta ettei muita vankeja ollut näkyvillä. Sama koski ulkoilua, joka tapahtui noin 4-6 neliön muurein rajatussa tilassa, josta näkyi vain taivas ja tornissa tarkkaileva aseistettu vartija.

Oppaamme kertoi, että yksinäisyys oli piinallista. Sellissä ei ollut mitään. Henkilökohtaisia tavaroita ei saanut pitää, kuvia tai kirjoja ei ollut, ei myöskään paperia tai kynää. Ainoa tehtävä oli istua sängyllä, seinään nojaaminen oli ankarasti kielletty. Laulaa tai puhua ei saanut. Hän käytti kuukaudet ja vuodet matemaattisten ongelmien ratkaisuun sekä Shakespearen sonettien muisteluun.

Yksinäisyys oli lopulta niin suuri, että vanki kertoi alkaneensa haaveilla fyysisestä väkivallasta: kun joku edes löisi, ja saisi tuntea toisen ihmisen kosketuksen, merkin inhimillisyydestä.

Kun hänet monen kuukauden odotuksen – ”vai olivatko ne vuosia, mehän kadotimme ajantajun” – jälkeen noudettiin kuulusteltavaksi, hän alkoi itkeä kuullessaan nimensä sanottavan ääneen: ”Minulla oli nimi, jolla minua puhuteltiin! Minulla oli identiteetti. Minä olin joku!”

Kirjoitan tämän siksi, että tämä järkyttävä kuvaus yksinäisyydestä ei sittenkään ole vain pahamaineisen Stasin luoma helvetti. Moni ihminen lähellämme on lähes yhtä yksin, ja niin on vain päässyt tapahtumaan. Sellaisen yksinäisyyden vankilan muurit voidaan kuitenkin murtaa.

Ajattelen vaikkapa HelsinkiMission työtä, jolla on monta rohkaisevaa tarinaa siitä, mitä pienellä avulla voi saada aikaan. Ajattelen Yhteisvastuukeräystä, tai vaikkapa niitä kahta nuorta naista, jotka harrastuksenaan haluavat auttaa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan. Ja monia monia muita.

Kun kiinnitämme huomiota epäkohtiin, meiltä uhkaa unohtua, miten paljon hyvää voisimme tehdä juuri nyt. Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa mutta yksi ihminen voi muuttaa toisen ihmisen koko maailman. Se ei ole vähän.

On erittäin terveellistä, että Pariisin kokouksen jälkeen putosimme pakkastalven todellisuuteen. Se tarkoittaa, että mitä päästörajoista ja energiatrendeistä päätetäänkin, se ei saa perustua poliitikkojen mielikuviin vaan realismiin. Ei ole kohtuullista, että humanistipolitiikot johtavat meidät päätöksillään maailmaan, jossa lähes 30 % sähköntuotannosta jää ulkomaisen tuonnin varaan talven kylmimpinä päivinä. Sen verran järkeä tulisi tukanpohjasta löytyä.

Energian tuotanto on vakava ja konkreettinen asia, eikä siinä voi harrastaa huijausta tai poliittista peliä. Pitkän aikavälin energiapolitiikka edellyttää tilanteen tajuamista, jotta emme synnytä kasvavaa kuilua lupausten ja keinojen välillä.

Energiaa on oltava käytettävissä silloin, kun sitä tarvitaan. Tämä koskee niin sähköä, lämpöä kuin liikenteen tarvitsemaa energiaa. Siksi sen tuotannossa on turvauduttava sellaisiin menetelmiin, jotka ovat mahdollisimman vähän riippuvaisia sekä säännöllisistä, pitkäaikaisista että satunnaisesti vaihtelevista luonnonolosuhteista, luonnonkatastrofit mukaan lukien. Tämän ehdon täyttävät ydinvoima, hiili ja toistaiseksi myös öljy ja maakaasu sekä tietyin varauksin vesivoima siellä, missä sitä on saatavissa. Näistä ensimmäiseksi ovat ehtymässä öljy ja maakaasu. Myös uusien, vielä löytämättömien energiamuotojen kannattaisi täyttää sama ehto eli välttää keskeytymiskustannukset.

Maailma on yhä riippuvaisempi sähköstä, ja sen osuus energian kokonaiskulutuksesta kasvaa jatkuvasti. Tällöin kasvavat myös vaatimukset tuotannon luotettavuudesta ja turvallisuudesta sekä mukautumisesta kulutuksen vaihteluihin. Uusien energian tuotantotapojen on myös oltava halpoja, sillä toivon mukaan tavoittelemme yhä köyhyyden poistamista maailmasta tällä vuosisadalla.

Nykyisin maailman vuotuinen energiantuotanto on noin 160 000 TWh, josta sähkön osuus on noin 23 000 TWh eli 14,6 %. Auringon ja tuulen osuus siitä lienee noin 4 prosenttia, Suomessa on alle 2,8% Energiantuotanto on viime aikoina kasvanut noin 2 % ja sähköntuotanto 2,4 % vuodessa. Vaikka tulevaisuuden kehityksestä ei koskaan tiedä, niin jonkinlaisen suuruusluokka-arvion voisi pitkäaikaisesta muutoksesta tämän perusteella tehdä. En ole insinööri mutta osaan aina kääntyä sellaisen puoleen. Suosittelisin sitä muillekin entisille tai nykyisille poliitikoille.

Sellaisen keskustelun jälkeen selviää paljon. Jos energian tuotannon nykyinen kasvuvauhdin trendi 2 %/vuosi jatkuisi seuraavat 85 vuotta, 2100 tarvittaisiin energiaa noin 272 000 TWh. Silloin päivittäin vaadittava tuotantoteho olisi keskimäärin 31 TW eli 31 000 GW. Jos meillä olisi tänään käytettävissä uudet energian tuotantotavat, joihin alettaisiin siirtyä välittömästi, niin 85 vuodessa eli 85 x 365 = 31 025 päivässä niihin olisi siirryttävä yhden gigawatin päivävauhdilla, jotta vuonna 2100 fossiilisia ei enää tarvittaisi. Tämä on luonnollisesti vain suuruusluokka-arvio, joka antaa kuvan urakan mittasuhteista. Toivon toki, että opimme säästämään yhä enemmän ja enemmän energiaa, mutta sähkönkulutuksen kasvu lienee silti realiteetti.

Esimerkiksi Loviisan ydinvoimalan teho on noin 1 GW ja suunnitteilla olevan Fennovoiman laitoksen noin 1,2 GW. Vuonna 2100 kaikki tuotettu energia ei varmaan kuitenkaan olisi sähköä, mutta kun nykyisin öljyn (31 %), hiilen (29 %) ja kaasun (22 %) osuus on yhteensä 82 % kaikesta energiasta, niin kohtuullinen arvaus saattaisi olla, että noin 80 % energiasta olisi sähköä v. 2100.

Siinä vaiheessa, kun fossiilisten polttoainelähteiden taloudelliseen hyödyntämiseen kuluu käytännössä enemmän energiaa kuin niillä pystyttäisiin sitä tuottamaan, niitä on pidettävä ehtyneinä. Tämä ehtyminen ei ole edessä lähitulevaisuudessa, mutta olisi perusteltua varautua siihen, että ainakin osa fossiilisista polttoaineista kävisi vähiin jo ensi vuosisadan alkupuolella.

Tämän päivän teknologialla urakka näyttää mahdottomalta toteuttaa kuluvan vuosisadan aikana. Tekniikan historia kuitenkin kertoo, että mahdottomiltakin näyttävistä haasteista on selvitty, kunhan tehtäviin on panostettu riittävästi. Tämän on ymmärtänyt myös vaikkapa Bill Gates, joka on lähtenyt rahoittamaan erilaisten uusien sähkön tuotantotapojen kehittämistä. Hän kutsuu tuota tavoitetta ”energiaihmeeksi”, joka siis ilmeisesti vaatii vuosikymmenien työn.

Poliitikot sen sijaan tuntuvat olevan pahasti pihalla. Ilmastopoliittisessa keskustelussa on sivuutettu kokonaan fossiilisten polttoaineiden ehtymisen mittakaava, ja meneillään oleva tuuli- ja aurinkovoimaan panostaminen johtaa umpikujaan sekä merkitsee resurssien virheellistä suuntaamista.

Toivottavasti se jollakin lailla havainnollistuu, kun meillä on tuskaa pakkasella.

Mitä pidemmälle tulevaisuuteen siirretään vahva ja laaja panostus kehitystyöhön, sitä kiireellisemmäksi ja raskaammaksi urakka aikoinaan muodostuu. Suomen, jonka sähkönkulutus henkeä kohti on EU:n korkein ja joka on yksi niistä maista, joilla ei ole omia fossiilisia varantoja, tulisi olla aktiivisesti mukana tässä kehitystyössä, jos aiomme yleensä säilyä kehittyneenä maana.

Siinä vaiheessa kun vakavat merkit öljyn ja maakaasun ehtymisestä alkavat nousta esiin, on myös suuri vaara valtioiden välisen kilpajuoksun jäljellä olevista fossiilisista energiavaroista kiihtyvän ja johtavan vakaviin konflikteihin. Siksi uusien energian tuotantotapojen kehittäminen olisi pitänyt aloittaa jo parikymmentä vuotta sitten. Juna ei kuitenkaan ehkä ole ehtinyt mennä, jos kehitystyö aloitetaan ripeästi.