Moni suomalainen ilahtui viime vuonna, kun uusi hallitus lupasi ensitöikseen leikata tuulitukia. Kaikille lienee tullut selväksi, että kyseessä on älytön veronmaksajien rahojen haaskaus, johon ei voisi millään olla varaa, kun meillä riidellään todella satuttavistakin leikkauskohteista. Jos tuulisähkölle menee puoli miljoonaa tukea päivässä, ja parin vuoden päästä jopa miljoona päivässä, järjestely ei ansaitse kunnioitusta. Oli siis kohtuullista, että asia luvattiin korjata. Etenkin, kun Suomi on jo saavuttanut uusiutuvan energian tavoitteensa, eikä lisää tuulivoimaa tarvita ainakaan politiikan vuoksi.
Eikä tuulituen nipistäminen todellakaan olisi sattunut keneenkään, sillä kyse oli tulevista investoinneista. Moni ymmärtää, että tehtyjä sopimuksia on vaikea purkaa, mutta miksei tulevaa hulluutta lopetettu?
Lupauksia leikkauksesta ei pidetty. Alkoi tuulimiljonäärien hillitön kilpajuoksu viimeisten tuettujen hankevarausten pariin. Vastuullisten ministerien perustelu oli kummallinen, sillä niissä yhdistettiin perustuslaillinen omaisuudensuoja ja elinkeinovapaus ylisuuriin tukiin tavalla, joka ei kestä loogista tarkastelua. Pahoin pelkään, että tuulivoimabisneksellä rikastuvat juristit ovat syöttäneet ministereille pajunköyttä asia-argumenttien seassa. Omaisuudensuoja ei voi koskea tulevia, sopimattomia tuottoja, ja EU-tuomioistuin tuskin käsittelisi operaattorin haastetta menettää tuleva sijoitus, sillä päätös tuen tarkistamisesta oli kirjattu komission hyväksymään lakiin. Mutta missä viipyivät nyt toimittajat, jotka olisivat haastaneet ministerit kotiläksyjen huonosta osaamisesta?
Ylipäätään suomalaisten tuulivoimahankkeiden ongelma on siinä, että kun meillä alettiin rakentaa tuulivoimaa, kaikki hankeosaaminen puuttui. Järjestyksen sanelivat ne, jotka järjestelmästä hyötyivät.
Lakia valmisteltaessa ei juuri lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, että menettelyt tuulivoiman luvittamiseksi ja kaavoittamiseksi olivat lapsenkengissä. Nuo menettelyt luotiin vasta osana hankekehitystä. Samoin kaikki rajapinnat yhteiskunnan muiden toimintojen (puolustusvoimat, tieliikenne, meriliikenne, säätutkat, lentoliikenne, teleliikenne, linnustonsuojelu…) olivat epäselviä. Näiden vuoksi tuulivoima-alalle on ominaista se, että hankkeet ovat juristi- eikä insinöörivetoisia. Lakiasiantoimistot ovat jopa koko hankkeiden projektipäälliköitä. Tästä on seurannut myös sellainen juristien ylivalta, jonka kansalaiset kokevat ylikävelynä.
Syntyi myös kilpajuoksu luvitettaville paikoille. Samaten syntyi hankekehittäjien liiketoiminta, jossa ideana on kehittää hanke ja myydä se nopeasti eteenpäin. Koska valtaosa toiminnan edellytyksistä on kuntatason kaavoitusta ja luvitusta, on syntynyt mahdollisuus sille, että hankkeita ei ole edistetty yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta vaan osapuolten nopeaa rikastuttamista varten. Tilannetta on pahentanut se, että kriitikot on leimattu ympäristön vihollisiksi.
Saan nykyään lähes päivittäin palautetta kansalaisilta, jotka kokevat törmäävänsä tuulivoimahankkeissa korruption muuriin. Eikä ihme. Keskustaministeri, joka runnoi syöttötariffit läpi, istuu nyt maakuntavaltuustossa puheenjohtajana päättämässä kaavoituksesta sekä kunnanvaltuutettuna päättämässä sen täytäntöönpanosta, ja perheessä on useita tuulivoimastaa elantonsa saavia tai tuulivoimayhtiöiden hallintoneuvostossa vaikuttavia jäseniä. On vaikea nähdä, etteikö päättäjä olisi ollut pahasti jäävi.
Kritiikkini kohdistuu toki omaan puolueeseeni (vaikka alunperin olimmekin koko syöttötariffijärjestelmän vastustajia siinä hallituksessa, joka niistä päätti) ja vihreisiin. Tuulivoiman edistämisestä tuli ennusteiden pettäessä hyvin kallista valtiontaloudelle, eikä siihen reagoitu, vaikka lakiin oli kirjattu mahdollisuus tarkistaa tariffituen taso. Monet toimijat, mm. Energiateollisuus ja elinkeinoelämä peräänkuuluttivat kilpailutettuja menetelmiä, kuten huutokauppoja kustannusten pitämiseksi kohtuullisina. Tämäkin hylättiin, ja vaikka vihreät esiintyvät nyt jäljestäpäin ikään kuin koko huutokauppa-ajatuksen keksijänä, koko hallituskautensa ajan he ovat kiihkeästi puolustaneet ylimitoitettuja tukisummia ja estäneet tukitason korjaustoimia.
Suomen kohtuuttomiin tukiin liittyy sekin, että tuki on asetettu korkean pääoman tuottoprosentin mukaan. Se saattoi olla kohtuullisempi vuoden 2008-09 tilanteessa, mutta nyt maailma on pullollaan rahaa, joka etsii vähäistäkin tuottoa. Komissio oli nimenomaan hyväksynyt tuen tarkistamisen, jos investointien kustannukset alenisivat.
Tavoite kustannustehokkuudesta epäonnistui pahasti. Poliittisia, lakiin kirjoittamattomia tavoitteita työllistävyydestä tai vientiyritysten menestyksestä ei saavutettu. Kriittiseksi menestystekijäksi muodostui mahdollisimman nopea hankkeen luvitus ja sitä kautta ehtiminen korotettuun syöttötariffiin tai sittemmin koko järjestelmään. Menetelmä ei johtanut parhaiden ja kustannustehokkaimpien hankkeiden toteutumiseen, vaan nopeimpien hankkeiden toteutumiseen.
Murheellista on, ettei tämä ole pila. Kaipaisin Suomeen puolueetonta tutkimuslaitosta, joka alkaa varustaa poliitikkoja hintalapulla, ei heidän puheidensa vaan tekojensa perusteella. Se olisi aivan karmeaa katsottavaa – mutta opettavaista.
Ps. Kun nyt päivän aihe on budjetin leikkaukset, lainaan blogin lukijaa, joka toi aiheeseen mittakaavaa:
Hallituksen kehysriihen leikkaukset olivat 400 miljoonaa euroa. Samaan aikaan tuulivoimatoimijoille varaudutaan maksamaan vuodessa 300 meur.
Tuulivoiman parissa puuhastelevien kotimaisten ja ulkomaisten pääomasijoittajien verovaroilla rahoitettujen voittojen leikkaamisella voitaisiin perua esimerkiksi kaikki koulutusleikkaukset. Esimerkiksi TuuliWatti saa tänä vuonna 60 miljoonaa euroa tukea, yhtiöllä ei ole yhtän palkattua työntekijää ja yhteisöveroa se ei maksa euroakaan.
