Eija-Riitta Korhola

(HS-mielipideartikkelini 28.12.2015:)

Pariisin kokouksen jälkeen on esitetty, että Suomen ja EU:n olisi kiristettävä ilmastotavoitettaan. Esimerkiksi eduskunnassa vaikuttava energiaremonttiryhmä vaati päästövähennystavoitteen korottamista 50 prosenttiin. Oras Tynkkynen ja Antto Vihma (

HS Vieraskynä 16.12.) perustelivat tiukennusta sillä, että nyt koko maailma on saatu mukaan ilmastotalkoisiin. Pidän vaatimuksia ongelmallisina, sillä ne itse asiassa vaarantavat ilmastotavoitteen.

Tähän asti ilmastopolitiikan ongelmana on ollut päästövähennysten epätahtisuus. Varsinaisen lopputuloksen eli päästöjen kannalta satoja miljardeja euroja maksaneet ilmastotoimemme ovat valuneet osin hukkaan, koska samaan aikaan lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta on päästöiltään runsaampaa kuin päästövähennyksemme. Tämä käy ilmi kansainvälisen kaupan tilastoista.

Olemme siis Euroopan unionissa kasvattaneet päästöjä viime vuosina siitä huolimatta, että olemme leikanneet niitä määrätietoisesti. Asian ongelmallisuus on siinä, että tuotanto EU:n ulkopuolella on edelleen saastuttavampaa kuin Euroopassa keskimäärin.

Jos tilannetta kiristetään tiukalla ilmastopolitiikalla, lisäämme työttömyyttä juuri siellä, missä tuotanto olisi puhtainta. Sellainen työttömyys saastuttaa – muualla. Olisi ilmastoteko pyrkiä säilyttämään teollisuus Euroopassa.

Pariisin sopimus on vasta lähtölaukaus. Sopimus ei velvoita varsinaisiin päästövähennyksiin vaan vain raportoimaan päästöistä. Tavoitteet eivät ole tasapuolisia eikä sellaista ole edes yritetty. Kiina, Intia ja Venäjä saavat kasvattaa päästöjään nykytasosta, ja Yhdysvallat leikkaa vain alle puolet siitä, mihin EU on sitoutunut. EU on tavoitetasossaan aivan yksin.

Kokous oli menestys, mutta se tarkoittaa vain lupaavaa ilmapiiriä jatkotoimille. Vielä ei voi olettaa, että kaikki nyt kiristävät omia tavoitteitaan.

Ero lupausten ja asetetun tavoitteen (alle kahden tai jopa 1,5 asteen lämpeneminen) välillä on niin suuri, että se vie osittain uskottavuuden sovitulta. Jos kiirehdimme nyt tiukentamaan EU:n tavoitetta, menetämme sen pienenkin toivon tasaisemmasta kilpailutilanteesta.

Nyt kun elämme entistä enemmän eri uskontojen vuoropuhelussa, on ehkä hyvä nähdä oman kulttuurimmekin suuri kertomus uusin silmin.

Kirkkohistoria kertoo, että varhaisia kristittyjä syytettiin Rooman valtakunnassa ateisteiksi. Koska roomalaiset palvelivat useita jumaliaan, kristittyjen kieltäytyminen palvontamenoista herätti huomiota ja pahennusta. Kristinusko näyttäytyi ei-uskontona, koska se ei toiminut uskonnon tavoin. Sen täytyi olla hämmentävää. Kristityillä ei ollut uhreja, ei papistoa eikä temppeliä. Outous johti osaltaan kristittyjen vainoihin monijumalaisuuteen tottuneiden parissa.

Mutta yhtä lailla kristinuskon sisältö suututti myös siellä, missä palvottiin yhtä Jumalaa. Kristinuskon ajatus Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, on kristinuskon pöyristyttävä, jopa loukkaava piirre.

Kristinusko nojaa ajatukseen, että Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, rajoittuneisuuteen, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille.

Karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen toteaa, että ei-kristitylle tämä on skandaali. “Kristinusko väittää, että Jumala joka kannattelee maailmakaikkeutta ja jolle mikään nimi ei ole sopiva, koska hän ylittää kaiken mitä voimme kuvitella, että hän on identtinen ihmisen kanssa.”

Voimaton lapsi on Jumala. Jumala sai nimen, osoitteen ja ammatin. Ääretön suostuu äärelliseksi, rajaton rajalliseksi, näkymätön näkyväksi ja käsittämätön käsitettäväksi. Pyhä antautuu pilkattavaksi. ”Jumalan astuminen historian kynnyksen yli meidän olemistapaamme on täysin käsittämätöntä. Meille ei olisi tullut mieleenkään, että jokin sellainen on mahdollista. Jumalan inkarnaatio on kuitenkin kristinuskon keskeinen totuus.”

Samalla se on kristinuskon arvokkain aarre.

Ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat ymmärtäneet palvoa Luojan majesteettisuutta, saavuttamattomuutta ja korkeutta. Mutta Beetlehemin ja Getsemanen öiden jälkeen tuo ylittämätön osoittaa olevansa myös alittamaton. Maailmassa ei ole mitään niin vähäistä, etteikö se koskettaisi häntä.

Trappistimunkki Thomas Merton kuvasi Jumalan ihmiseksitulemista näin: Jumala ei ole natsi. Jumala suostui heikoksi, jotta ihmiset saisivat valita vapaasti, mitä tekevät. Filosofi Sören Kierkegaard taas ihmetteli, että sama Jumala ”joka voisi asettaa kätensä raskaana maan päälle, tekee kosketuksestaan niin keveän, että luotu olento saa itsenäisyyden.”

Fedor Dostojevski ylistää tätä taivaallista ujoutta Karamazovin veljeksissä “pidättyvyyden ihmeeksi”: Jumala pitää täysin kiinni ihmisen vapaudesta, ja kieltäytyy esittämästä musertavia todisteita, vaikka voisi tehdä niin koska tahansa.

Hän antaa meille vapauden elää ikään kuin häntä ei olisi olemassa koska haluaa vastarakkautemme, ei ylikäveltyjä ihmisiä. Jumala haluaa rakkauden ja hyvyyden kasvavan meissä sisällä – ulkoapäin sitä ei voi ihmiseen kaataa. Vapaus on ainoa mahdollinen kasvualusta sille hyvälle, jota Jumala tavoittelee.

Hyvää joulua. Nosta malja hyvyydelle ja vapaudelle.

(Musiikkiehdotus: https://www.youtube.com/watch?v=_ecIXyYRnoo&sns=em&app=desktop )

Suomen Afganistanin suurlähettiläs Anne Meskanen vieraili tänään Ylen Ykkösaamussa, ja tuli sanoneeksi ääneen sen, mikä Eurooppaan syntyneessä pakolaiskriisissä on vialla. EU:n antama apu ja turva ei kohdennu niihin, jotka eniten suojaa vainolta tarvitsisivat. ”Afganistanista ei suinkaan tule Suomeen ne köyhimmät ja heikoimmat, vaan pikemminkin osa hyvinkin koulutettua keskiluokkaa, jolloin tämä on vakava ongelma myöskin Afganistanille, koska hehän sitten kärsivät aivovuodosta. Tavallaan henkilöt, joiden pitäisi tehdä töitä oman maansa rakentamiseen, lähtevät puhtaasti paremman tulevaisuuden perään EU-Eurooppaan.” ”Eli elintasopakolaisiksi”, toimittaja kysyi. ”Nimenomaan”, vastasi Meskanen. Keskustelu jatkui kuvauksella maan vaihtelevasta turvallisuustilanteesta.

Kenenkään oikeutta tavoitella parempaa ja turvallisempaa elämää ei voi paheksua, se piirre on geeneissämme. Mutta on kokonaan eri asia, pitäisikö tämä kustantaa veronmaksajien rahalla ja pitääkö siihen liittää asyylioikeus.

Koko pakolaiskeskustelun aikana minua on suuresti vaivannut se, että keskustelu on niin hermostunutta ja mustavalkoista. Asiallista kritiikkiä tehtyjä päätöksiä vastaan on vaikea esittää saamatta rasistin leimaa. Siihen haluaisin todeta, että alttius leimaamiseen ja nimittelyyn on luonteeltaan rasistista toimintaa. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, että haluan suomalaisten säilyvän myötätuntoisena ja vieraanvaraisena kansana, joka ottaa sydämellisesti vastaan hädänalaisen. Samalla käytän kansalaisen oikeuttani sanoa, että olen pettynyt päättäjiin pakolaiskriisin heikosta hoidosta ja huonosta kohdennuksesta, ja kannustan pikaisiin korjaustoimiin. Edellisen sisäministerin varoituksia olisi kannattanut kuunnella.

Ja nyt tilanne on todellakin ajautunut siihen, että on pakko kehua Päivi Räsästä. Usein kuulee sanottavan, ettei kukaan olisi tätä osannut odottaa. Se ei pidä paikkaansa, ministerineuvostossa tilanteesta keskusteltiin vuosia. Kuuntelin itse mm. viime toukokuussa radion Ykkösaamussa sisäministeri Räsästä, joka varoitti komission suunnitelmista muuttaa EU:n turvapaikkapolitiikan periaatteita turvapaikanhakijoiden pakkojakamisen suuntaan. EU teki politiikassaan ison muutoksen, kun se luopui periaatteesta, että kukin maa vastaa omien ulkorajojensa valvonnasta ja että turvapaikanhakijat tutkitaan siinä maassa, jonne he ensiksi tulevat. Hän varoitti tilanteen luovan vetovoimatekijän, joka tulisi ruokkimaan laitonta ihmissalakuljetusta ja lisäisi sitä voimakkaasti – kyseessähän on erittäin kannattava bisnes, jossa kuluttajansuoja käytännössä puuttuu.

Turvapaikanhakijoiden sijaan Räsänen olisi ollut valmis vaikkapa kymmenkertaistamaan kiintiöpakolaisten määrän. Tästä on puhunut myös presidentti Sauli Niinistö. Kaikkein hallituin tapa auttaa olisi ottaa pakolaiset maailman pakolaisleireiltä. Siinä valinta voi kohdistua eniten avun tarpeessa oleviin, Supo olisi prosessissa mukana tekemässä turvallisuuskartoituksia, kotoutuskoulutus tapahtuisi jo pakolaisleireillä ja pakolaiset sijoitettaisiin vastaanottokeskusten sijasta suoraan kuntiin.

Räsänen totesi, ettei neuvostossa yksikään maa kannattanut ajatusta turvapaikanhakijoiden sisäisistä siirroista toisiin jäsenmaihin. Toisin sanoen syntyneen tilanteen olisi voinut vielä estää. Suomen linja oli johdonmukainen, ja Suomella oli liittolaisia. Valitettava onnettomuus oli, että hallituksen vaihdos tapahtui niin kriittisessä vaiheessa, jolloin aivan inhimillinen osaamattomuus mahdollisti sen, että Saksa ja Ranska saivat tahtonsa läpi.

Voiko muka yksi ministeri vaikuttaa niin ratkaisevasti? Kyllä voi, sehän nähtiin silloin kun Räsänen torppasi Bulgarian ja Romanian Schengen-jäsenyyden. Jäsenyyttä vaativat Saksa ja Ranska, ja Räsästä haukuttiin voimakkaasti, myös hallituksen sisällä – kunnes tilanne muuttui Euroopassa muutamaa kuukautta myöhemmin. Kaikille alkoi tulla selväksi, että päätös oli EU:lle onneksi. Voi vain kuvitella, miten paha tilanne olisi nyt, jos myös Romania ja Bulgaria vuotaisivat, kun Kreikkakin on liikaa.

Turvapaikkapolitiikassamme on vikana nyt se, että suurimmassa hädässä olevat eivät saa turvaa. Heillä ei ole rahaa eikä monilla omantunnonsyiden vuoksi halujakaan turvautua laittomiin keinoihin ja asiakirjojen väärennyksiin.

Eurooppaan syntyi kallis ralli. Kuusikymmentäviisi prosenttia turvapaikanhakijoista palautetaan. Mutta siitä seuraa turhaa matkailua, kallis ylläpito, kallis kuljetus, ja paljon pettyneitä ihmisiä.

Maapallo lämpenee, se on totta.

Mutta ei paljon, ei nopeasti, eikä viime aikoina. Vaikka tänäkin vuonna on puhuttu kuumimmasta vuodesta ikinä, maapallon keskilämpötila on sitkeästi pysytellyt kutakuinkin paikoillaan vuodesta 1997 lähtien. Joku voi loukkaantua tästä, mutta tieteellisille tosiasioille ei ole kovin järkevää loukkaantua. Ne voidaan tarkistaa.

Vielä seitsemänkymmentäluvulla varoiteltiin, että ilmasto viilenee, jollemme ryhdy toimiin sen ehkäisemiseksi. Vuonna 1978 New Yorkissa järjestetty ilmastotutkijoiden kansainvälinen tapaaminen päätyi pitkän yksityiskohdista käydyn kiistelyn jälkeen yksimieliseen johtopäätökseen siitä, että vaikka ilmastonmuutoksen suuruusluokassa, nopeudessa ja alueellisessa ilmentymässä on vielä runsaasti epäselvyyttä, ainakin yksi asia on varma: maapallon ilmasto on viilentymässä.

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa huoli viilenemisestä muuttui huoleksi lämpenemisestä. Taitekohtana pidetään Hansenin et al. julkaisemaa tutkimusta vuodelta 1981. Saman vuosikymmenen lopulla aloin itse huolestua aiheesta. Lontoossa asuessani havahduin siihen, että silloinen pääministeri Margaret Thatcher nosti asian esiin puheessaan 1989, ollen ensimmäisiä asiaan heränneitä poliitikkoja.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän oli myös ensimmäisiä, joka alkoi epäillä harjoitetun politiikan mielekkyyttä. Vuonna 2003 julkaisemassaan kirjassa hän varoitti tuomiopäivän saarnaajista, moitti Al Gorea kalliin ja taloudellisesti vahingollisen päästövähennyspolitiikan ajamisesta ja valitti myös sitä, että ilmastohuolessa keskityttiin liikaa hiilidioksidiin ja luontaiset tekijät kuten auringon säteilyn osuus jätettiin huomiotta. Thatcher huomautti, että maapallon kylmenemisen vaarat olisivat ihmiskunnalle huomattavasti vaarallisempia kuin lämpeneminen. Hän katsoi, että tiedettä käytettiin antikapitalistisen vasemmistolaisen politiikan ajamiseksi, ja seuraukset olisivat kohtalokkaat.

Kun lähdin vuonna 1999 politiikkaan, huoli ilmastonmuutoksesta oli tärkein syyni. Mutta hämmästykseni ja epäuskoni kasvoi sitä mukaa, kun näin millaista politiikkaa sen nimissä tehdään. Osallistuttuani useisiin ilmastokokouksiin oli yhä vaikeampaa keksiä selitystä sille, miksi juuri ne, jotka puhuvat eniten ilmastonmuutoksesta, ovat vähiten kiinnostuneita tehokkaista tuloksista. Energiapolitiikkamme ja ilmastopolitiikkamme ovat kiusallisten epäonnistumisten sarja.

EU on ikävä esimerkki: satoja miljardeja maksaneiden ilmastotoimiemme aikana olemme kasvattaneet päästöjämme, kun lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta otetaan huomioon. Oman teollisuutemme tiukoille laittava ilmastopolitiikka ei helpota tilannetta. Euroopan kurja taloustilanne on varsin looginen seuraus harjoitetusta politiikasta. Saman ongelman nosti esiin Björn Lomborg Helsingin Sanomien viikko sitten julkaisemassa artikkelissaan, jossa hän piti huolestuttavana sitä, että meneillään oleva Pariisin kokous jatkaa samalla linjalla.

Olen kirjoittanut useiden vuosien ajan ilmastopolitiikasta ja ilmastonmuutoksesta. Blogeissa joutuu kuitenkin yksinkertaistamaan monimutkaisen ilmiön viestiä kohtuuttomasti. Katsoin parhaaksi kirjoittaa aiheesta väitöskirjan, joka vuosi sitten hyväksyttiin erinomaisin arvosanoin Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan laitoksella. Jos kirja kiinnostaa, löydät sen täältä. Yksi kirjani tärkeimpiä viestejä on, että ilmastokysymys on niin sanottu ilkeä ongelma, wicked problem. Jos ongelman erityistä luonnetta monimutkaisena ongelmakimppuna ei tiedosteta, luultavasti vain pahennetaan tilannetta. Mielestäni tähän asti harjoitettu politiikka on siitä konkreettinen esimerkki.

Pariisin kokouksesta kantautuu uutisia, joiden mukaan Ranska ja Saksa ovat alkaneet kannattaa ajatusta 1,5 asteen rajasta ilmastotavoitteena ennen usein mainitun kahden asteen sijasta. Hankaluus on siinä, mistä tämä 1,5 tai 2 astetta lasketaan. Referenssinä mainitaan esiteollinen aika, mutta silloinkaan ei lämpötila ole ollut vakio vaan vaihdellut huomattavasti. Onko siis lähtökohtana hyvin kylmä 1690-luku, joka heijastui Suomessa kuolonvuosina, lämmin 1730-luku tai1850-luku, vai 1880-luvulla tapahtunut sukellus? Ainakaan luonnon vaihtelua vastaan ei poliitikkojen kannattaisi ryhtyä taistelemaan. Toistaiseksi emme tiedä, mikä viime vuosisadalla tapahtuneessa lämpötilan nousussa on ollut luonnon osuus ja mikä ihmisen osuus. Ilmeisen moni poliitikko on kuitenkin siinä harhassa, että vain ihminen aiheuttaa toimillaan lämpötilan nousua ja että muuten maailman keskilämpötila olisi vakio.

Päästöjen vähentäminen on joka tapauksessa viisasta, ja erityisen välttämätöntä on synnyttää taloutta, joka suosii mahdollisimman puhdasta tuotantoa. On myös tärkeää seurata tiedettä ja toivoa samalla, että tiede säilyttää riippumattomuutensa ja lahjomattomuutensa valtavista poliittisista paineista huolimatta. Olennainen kysymys on kuitenkin: miten vähennämme viisaasti. Nyt me olemme käyttäneet EU:ssa tähän satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojeluprojekteihin välillä 1995-2014 yhteensä, ja lopputulos on silti karmea. Olisi korkea aika keskustella kalliin ilmastopolitiikkamme virheistä ilman, että heikoista tuloksista huolestunut saa häirikön leiman.