Eija-Riitta Korhola

(HS-mielipideartikkelini 28.12.2015:)

Pariisin kokouksen jälkeen on esitetty, että Suomen ja EU:n olisi kiristettävä ilmastotavoitettaan. Esimerkiksi eduskunnassa vaikuttava energiaremonttiryhmä vaati päästövähennystavoitteen korottamista 50 prosenttiin. Oras Tynkkynen ja Antto Vihma (

HS Vieraskynä 16.12.) perustelivat tiukennusta sillä, että nyt koko maailma on saatu mukaan ilmastotalkoisiin. Pidän vaatimuksia ongelmallisina, sillä ne itse asiassa vaarantavat ilmastotavoitteen.

Tähän asti ilmastopolitiikan ongelmana on ollut päästövähennysten epätahtisuus. Varsinaisen lopputuloksen eli päästöjen kannalta satoja miljardeja euroja maksaneet ilmastotoimemme ovat valuneet osin hukkaan, koska samaan aikaan lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta on päästöiltään runsaampaa kuin päästövähennyksemme. Tämä käy ilmi kansainvälisen kaupan tilastoista.

Olemme siis Euroopan unionissa kasvattaneet päästöjä viime vuosina siitä huolimatta, että olemme leikanneet niitä määrätietoisesti. Asian ongelmallisuus on siinä, että tuotanto EU:n ulkopuolella on edelleen saastuttavampaa kuin Euroopassa keskimäärin.

Jos tilannetta kiristetään tiukalla ilmastopolitiikalla, lisäämme työttömyyttä juuri siellä, missä tuotanto olisi puhtainta. Sellainen työttömyys saastuttaa – muualla. Olisi ilmastoteko pyrkiä säilyttämään teollisuus Euroopassa.

Pariisin sopimus on vasta lähtölaukaus. Sopimus ei velvoita varsinaisiin päästövähennyksiin vaan vain raportoimaan päästöistä. Tavoitteet eivät ole tasapuolisia eikä sellaista ole edes yritetty. Kiina, Intia ja Venäjä saavat kasvattaa päästöjään nykytasosta, ja Yhdysvallat leikkaa vain alle puolet siitä, mihin EU on sitoutunut. EU on tavoitetasossaan aivan yksin.

Kokous oli menestys, mutta se tarkoittaa vain lupaavaa ilmapiiriä jatkotoimille. Vielä ei voi olettaa, että kaikki nyt kiristävät omia tavoitteitaan.

Ero lupausten ja asetetun tavoitteen (alle kahden tai jopa 1,5 asteen lämpeneminen) välillä on niin suuri, että se vie osittain uskottavuuden sovitulta. Jos kiirehdimme nyt tiukentamaan EU:n tavoitetta, menetämme sen pienenkin toivon tasaisemmasta kilpailutilanteesta.

Nyt kun elämme entistä enemmän eri uskontojen vuoropuhelussa, on ehkä hyvä nähdä oman kulttuurimmekin suuri kertomus uusin silmin.

Kirkkohistoria kertoo, että varhaisia kristittyjä syytettiin Rooman valtakunnassa ateisteiksi. Koska roomalaiset palvelivat useita jumaliaan, kristittyjen kieltäytyminen palvontamenoista herätti huomiota ja pahennusta. Kristinusko näyttäytyi ei-uskontona, koska se ei toiminut uskonnon tavoin. Sen täytyi olla hämmentävää. Kristityillä ei ollut uhreja, ei papistoa eikä temppeliä. Outous johti osaltaan kristittyjen vainoihin monijumalaisuuteen tottuneiden parissa.

Mutta yhtä lailla kristinuskon sisältö suututti myös siellä, missä palvottiin yhtä Jumalaa. Kristinuskon ajatus Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, on kristinuskon pöyristyttävä, jopa loukkaava piirre.

Kristinusko nojaa ajatukseen, että Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, rajoittuneisuuteen, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille.

Karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen toteaa, että ei-kristitylle tämä on skandaali. “Kristinusko väittää, että Jumala joka kannattelee maailmakaikkeutta ja jolle mikään nimi ei ole sopiva, koska hän ylittää kaiken mitä voimme kuvitella, että hän on identtinen ihmisen kanssa.”

Voimaton lapsi on Jumala. Jumala sai nimen, osoitteen ja ammatin. Ääretön suostuu äärelliseksi, rajaton rajalliseksi, näkymätön näkyväksi ja käsittämätön käsitettäväksi. Pyhä antautuu pilkattavaksi. ”Jumalan astuminen historian kynnyksen yli meidän olemistapaamme on täysin käsittämätöntä. Meille ei olisi tullut mieleenkään, että jokin sellainen on mahdollista. Jumalan inkarnaatio on kuitenkin kristinuskon keskeinen totuus.”

Samalla se on kristinuskon arvokkain aarre.

Ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat ymmärtäneet palvoa Luojan majesteettisuutta, saavuttamattomuutta ja korkeutta. Mutta Beetlehemin ja Getsemanen öiden jälkeen tuo ylittämätön osoittaa olevansa myös alittamaton. Maailmassa ei ole mitään niin vähäistä, etteikö se koskettaisi häntä.

Trappistimunkki Thomas Merton kuvasi Jumalan ihmiseksitulemista näin: Jumala ei ole natsi. Jumala suostui heikoksi, jotta ihmiset saisivat valita vapaasti, mitä tekevät. Filosofi Sören Kierkegaard taas ihmetteli, että sama Jumala ”joka voisi asettaa kätensä raskaana maan päälle, tekee kosketuksestaan niin keveän, että luotu olento saa itsenäisyyden.”

Fedor Dostojevski ylistää tätä taivaallista ujoutta Karamazovin veljeksissä “pidättyvyyden ihmeeksi”: Jumala pitää täysin kiinni ihmisen vapaudesta, ja kieltäytyy esittämästä musertavia todisteita, vaikka voisi tehdä niin koska tahansa.

Hän antaa meille vapauden elää ikään kuin häntä ei olisi olemassa koska haluaa vastarakkautemme, ei ylikäveltyjä ihmisiä. Jumala haluaa rakkauden ja hyvyyden kasvavan meissä sisällä – ulkoapäin sitä ei voi ihmiseen kaataa. Vapaus on ainoa mahdollinen kasvualusta sille hyvälle, jota Jumala tavoittelee.

Hyvää joulua. Nosta malja hyvyydelle ja vapaudelle.

(Musiikkiehdotus: https://www.youtube.com/watch?v=_ecIXyYRnoo&sns=em&app=desktop )

Suomen Afganistanin suurlähettiläs Anne Meskanen vieraili tänään Ylen Ykkösaamussa, ja tuli sanoneeksi ääneen sen, mikä Eurooppaan syntyneessä pakolaiskriisissä on vialla. EU:n antama apu ja turva ei kohdennu niihin, jotka eniten suojaa vainolta tarvitsisivat. ”Afganistanista ei suinkaan tule Suomeen ne köyhimmät ja heikoimmat, vaan pikemminkin osa hyvinkin koulutettua keskiluokkaa, jolloin tämä on vakava ongelma myöskin Afganistanille, koska hehän sitten kärsivät aivovuodosta. Tavallaan henkilöt, joiden pitäisi tehdä töitä oman maansa rakentamiseen, lähtevät puhtaasti paremman tulevaisuuden perään EU-Eurooppaan.” ”Eli elintasopakolaisiksi”, toimittaja kysyi. ”Nimenomaan”, vastasi Meskanen. Keskustelu jatkui kuvauksella maan vaihtelevasta turvallisuustilanteesta.

Kenenkään oikeutta tavoitella parempaa ja turvallisempaa elämää ei voi paheksua, se piirre on geeneissämme. Mutta on kokonaan eri asia, pitäisikö tämä kustantaa veronmaksajien rahalla ja pitääkö siihen liittää asyylioikeus.

Koko pakolaiskeskustelun aikana minua on suuresti vaivannut se, että keskustelu on niin hermostunutta ja mustavalkoista. Asiallista kritiikkiä tehtyjä päätöksiä vastaan on vaikea esittää saamatta rasistin leimaa. Siihen haluaisin todeta, että alttius leimaamiseen ja nimittelyyn on luonteeltaan rasistista toimintaa. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, että haluan suomalaisten säilyvän myötätuntoisena ja vieraanvaraisena kansana, joka ottaa sydämellisesti vastaan hädänalaisen. Samalla käytän kansalaisen oikeuttani sanoa, että olen pettynyt päättäjiin pakolaiskriisin heikosta hoidosta ja huonosta kohdennuksesta, ja kannustan pikaisiin korjaustoimiin. Edellisen sisäministerin varoituksia olisi kannattanut kuunnella.

Ja nyt tilanne on todellakin ajautunut siihen, että on pakko kehua Päivi Räsästä. Usein kuulee sanottavan, ettei kukaan olisi tätä osannut odottaa. Se ei pidä paikkaansa, ministerineuvostossa tilanteesta keskusteltiin vuosia. Kuuntelin itse mm. viime toukokuussa radion Ykkösaamussa sisäministeri Räsästä, joka varoitti komission suunnitelmista muuttaa EU:n turvapaikkapolitiikan periaatteita turvapaikanhakijoiden pakkojakamisen suuntaan. EU teki politiikassaan ison muutoksen, kun se luopui periaatteesta, että kukin maa vastaa omien ulkorajojensa valvonnasta ja että turvapaikanhakijat tutkitaan siinä maassa, jonne he ensiksi tulevat. Hän varoitti tilanteen luovan vetovoimatekijän, joka tulisi ruokkimaan laitonta ihmissalakuljetusta ja lisäisi sitä voimakkaasti – kyseessähän on erittäin kannattava bisnes, jossa kuluttajansuoja käytännössä puuttuu.

Turvapaikanhakijoiden sijaan Räsänen olisi ollut valmis vaikkapa kymmenkertaistamaan kiintiöpakolaisten määrän. Tästä on puhunut myös presidentti Sauli Niinistö. Kaikkein hallituin tapa auttaa olisi ottaa pakolaiset maailman pakolaisleireiltä. Siinä valinta voi kohdistua eniten avun tarpeessa oleviin, Supo olisi prosessissa mukana tekemässä turvallisuuskartoituksia, kotoutuskoulutus tapahtuisi jo pakolaisleireillä ja pakolaiset sijoitettaisiin vastaanottokeskusten sijasta suoraan kuntiin.

Räsänen totesi, ettei neuvostossa yksikään maa kannattanut ajatusta turvapaikanhakijoiden sisäisistä siirroista toisiin jäsenmaihin. Toisin sanoen syntyneen tilanteen olisi voinut vielä estää. Suomen linja oli johdonmukainen, ja Suomella oli liittolaisia. Valitettava onnettomuus oli, että hallituksen vaihdos tapahtui niin kriittisessä vaiheessa, jolloin aivan inhimillinen osaamattomuus mahdollisti sen, että Saksa ja Ranska saivat tahtonsa läpi.

Voiko muka yksi ministeri vaikuttaa niin ratkaisevasti? Kyllä voi, sehän nähtiin silloin kun Räsänen torppasi Bulgarian ja Romanian Schengen-jäsenyyden. Jäsenyyttä vaativat Saksa ja Ranska, ja Räsästä haukuttiin voimakkaasti, myös hallituksen sisällä – kunnes tilanne muuttui Euroopassa muutamaa kuukautta myöhemmin. Kaikille alkoi tulla selväksi, että päätös oli EU:lle onneksi. Voi vain kuvitella, miten paha tilanne olisi nyt, jos myös Romania ja Bulgaria vuotaisivat, kun Kreikkakin on liikaa.

Turvapaikkapolitiikassamme on vikana nyt se, että suurimmassa hädässä olevat eivät saa turvaa. Heillä ei ole rahaa eikä monilla omantunnonsyiden vuoksi halujakaan turvautua laittomiin keinoihin ja asiakirjojen väärennyksiin.

Eurooppaan syntyi kallis ralli. Kuusikymmentäviisi prosenttia turvapaikanhakijoista palautetaan. Mutta siitä seuraa turhaa matkailua, kallis ylläpito, kallis kuljetus, ja paljon pettyneitä ihmisiä.

Maapallo lämpenee, se on totta.

Mutta ei paljon, ei nopeasti, eikä viime aikoina. Vaikka tänäkin vuonna on puhuttu kuumimmasta vuodesta ikinä, maapallon keskilämpötila on sitkeästi pysytellyt kutakuinkin paikoillaan vuodesta 1997 lähtien. Joku voi loukkaantua tästä, mutta tieteellisille tosiasioille ei ole kovin järkevää loukkaantua. Ne voidaan tarkistaa.

Vielä seitsemänkymmentäluvulla varoiteltiin, että ilmasto viilenee, jollemme ryhdy toimiin sen ehkäisemiseksi. Vuonna 1978 New Yorkissa järjestetty ilmastotutkijoiden kansainvälinen tapaaminen päätyi pitkän yksityiskohdista käydyn kiistelyn jälkeen yksimieliseen johtopäätökseen siitä, että vaikka ilmastonmuutoksen suuruusluokassa, nopeudessa ja alueellisessa ilmentymässä on vielä runsaasti epäselvyyttä, ainakin yksi asia on varma: maapallon ilmasto on viilentymässä.

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa huoli viilenemisestä muuttui huoleksi lämpenemisestä. Taitekohtana pidetään Hansenin et al. julkaisemaa tutkimusta vuodelta 1981. Saman vuosikymmenen lopulla aloin itse huolestua aiheesta. Lontoossa asuessani havahduin siihen, että silloinen pääministeri Margaret Thatcher nosti asian esiin puheessaan 1989, ollen ensimmäisiä asiaan heränneitä poliitikkoja.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän oli myös ensimmäisiä, joka alkoi epäillä harjoitetun politiikan mielekkyyttä. Vuonna 2003 julkaisemassaan kirjassa hän varoitti tuomiopäivän saarnaajista, moitti Al Gorea kalliin ja taloudellisesti vahingollisen päästövähennyspolitiikan ajamisesta ja valitti myös sitä, että ilmastohuolessa keskityttiin liikaa hiilidioksidiin ja luontaiset tekijät kuten auringon säteilyn osuus jätettiin huomiotta. Thatcher huomautti, että maapallon kylmenemisen vaarat olisivat ihmiskunnalle huomattavasti vaarallisempia kuin lämpeneminen. Hän katsoi, että tiedettä käytettiin antikapitalistisen vasemmistolaisen politiikan ajamiseksi, ja seuraukset olisivat kohtalokkaat.

Kun lähdin vuonna 1999 politiikkaan, huoli ilmastonmuutoksesta oli tärkein syyni. Mutta hämmästykseni ja epäuskoni kasvoi sitä mukaa, kun näin millaista politiikkaa sen nimissä tehdään. Osallistuttuani useisiin ilmastokokouksiin oli yhä vaikeampaa keksiä selitystä sille, miksi juuri ne, jotka puhuvat eniten ilmastonmuutoksesta, ovat vähiten kiinnostuneita tehokkaista tuloksista. Energiapolitiikkamme ja ilmastopolitiikkamme ovat kiusallisten epäonnistumisten sarja.

EU on ikävä esimerkki: satoja miljardeja maksaneiden ilmastotoimiemme aikana olemme kasvattaneet päästöjämme, kun lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta otetaan huomioon. Oman teollisuutemme tiukoille laittava ilmastopolitiikka ei helpota tilannetta. Euroopan kurja taloustilanne on varsin looginen seuraus harjoitetusta politiikasta. Saman ongelman nosti esiin Björn Lomborg Helsingin Sanomien viikko sitten julkaisemassa artikkelissaan, jossa hän piti huolestuttavana sitä, että meneillään oleva Pariisin kokous jatkaa samalla linjalla.

Olen kirjoittanut useiden vuosien ajan ilmastopolitiikasta ja ilmastonmuutoksesta. Blogeissa joutuu kuitenkin yksinkertaistamaan monimutkaisen ilmiön viestiä kohtuuttomasti. Katsoin parhaaksi kirjoittaa aiheesta väitöskirjan, joka vuosi sitten hyväksyttiin erinomaisin arvosanoin Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan laitoksella. Jos kirja kiinnostaa, löydät sen täältä. Yksi kirjani tärkeimpiä viestejä on, että ilmastokysymys on niin sanottu ilkeä ongelma, wicked problem. Jos ongelman erityistä luonnetta monimutkaisena ongelmakimppuna ei tiedosteta, luultavasti vain pahennetaan tilannetta. Mielestäni tähän asti harjoitettu politiikka on siitä konkreettinen esimerkki.

Pariisin kokouksesta kantautuu uutisia, joiden mukaan Ranska ja Saksa ovat alkaneet kannattaa ajatusta 1,5 asteen rajasta ilmastotavoitteena ennen usein mainitun kahden asteen sijasta. Hankaluus on siinä, mistä tämä 1,5 tai 2 astetta lasketaan. Referenssinä mainitaan esiteollinen aika, mutta silloinkaan ei lämpötila ole ollut vakio vaan vaihdellut huomattavasti. Onko siis lähtökohtana hyvin kylmä 1690-luku, joka heijastui Suomessa kuolonvuosina, lämmin 1730-luku tai1850-luku, vai 1880-luvulla tapahtunut sukellus? Ainakaan luonnon vaihtelua vastaan ei poliitikkojen kannattaisi ryhtyä taistelemaan. Toistaiseksi emme tiedä, mikä viime vuosisadalla tapahtuneessa lämpötilan nousussa on ollut luonnon osuus ja mikä ihmisen osuus. Ilmeisen moni poliitikko on kuitenkin siinä harhassa, että vain ihminen aiheuttaa toimillaan lämpötilan nousua ja että muuten maailman keskilämpötila olisi vakio.

Päästöjen vähentäminen on joka tapauksessa viisasta, ja erityisen välttämätöntä on synnyttää taloutta, joka suosii mahdollisimman puhdasta tuotantoa. On myös tärkeää seurata tiedettä ja toivoa samalla, että tiede säilyttää riippumattomuutensa ja lahjomattomuutensa valtavista poliittisista paineista huolimatta. Olennainen kysymys on kuitenkin: miten vähennämme viisaasti. Nyt me olemme käyttäneet EU:ssa tähän satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojeluprojekteihin välillä 1995-2014 yhteensä, ja lopputulos on silti karmea. Olisi korkea aika keskustella kalliin ilmastopolitiikkamme virheistä ilman, että heikoista tuloksista huolestunut saa häirikön leiman.

(jatkoa edelliseen blogipostaukseeni:)

En ollut milloinkaan tiennyt kuinka yleistä ja hyväksyttyä rasismi oli amerikkalaisten kristittyjen parissa, ennen kuin luin Martin Luther Kingin elämäkertoja. Eri koulut, kirkot, ja puistot, eri käymälät, juomasuihkut, ja sisäänkäynnit busseissa, joissa laki vaati mustan luovuttamaan valkoiselle paikan. Museoissa oli erityiset päivät, jolloin mustat pääsivät sisään. Kun erään collegen professori haki rotunsa ensimmäisenä edustajana paikkaa arvostetusta yliopistosta, hänet toimitettiin mielisairaalaan: hakijan täytyi olla hullu.

Etelän valkoiset kirkot eivät asettuneet erottelua vastaan, kuvaa amerikkalainen kristitty kirjailija Philip Yancey. Ku Klux Klania pidettiin etelässä puhtaan kristillisyyden viimeisenä linnakkeena. Kun King nousi taistelemaan mustien kansalaisoikeuksien ja ihmisten veljeyden puolesta, kaikkein tyrmistyttävimpänä seikkana pidettiin sitä, että hän saarnasi kristillistä evankeliumia ja vetosi siihen. Oliko liberaali näkemys olisi myrkyttänyt hänen uskonsa? Kun sitten yhteiset koulut saatiin aikaan, muutamat seurakunnat perustivat yksityiskouluja valkoisten turvapaikaksi. Asenteelle haettiin myös teologisia perusteita: Nooan aikana kun Jumala päätti tuhota maailman, syynä oli rotujen sekoittuminen.

Kingiltä kysyttiin kerran, millaisia virheitä hän oli tehnyt. Yhdeksi suureksi erehdyksekseen hän mainitsi liian luottavaisuuden Etelän valkoisten pappien omaantuntoon. ”Virhe oli se usko, että koska asiamme on oikea – he nousisivat meidän tueksemme. – Jouduin tietenkin pettymään.” Kirkkojen anteeksipyyntö oman syntinsä ja sokeutensa vaalimisesta tuli vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Martin Luther Kingin taistelua kannusti usko siihen, että Jumala ei erottele ihmisiä. Tien muutokseen tuli olla ehdoton väkivallattomuus ja anteeksiantamus. Kingin itsensä oli paastottava ja rukoiltava vankilassa monta päivää saadakseen hengellisen voiman antaa anteeksi valkoisille väkivallantekijöille, perheensä uhkailijoille ja pommien räjäyttelijöille. Hän perusteli: ”Me emme rakasta ihmisiä siksi, että pidämme heistä, emmekä siksi, että heidän tapansa viehättävät meitä emmekä edes siksi, että heissä on jonkinlainen jumalallinen kipinä. Me rakastamme jokaista ihmistä siksi, että Jumala rakastaa häntä.”

Miten erilainen maailma olisi, jos Martin Luther King olisi kuuluisan puheensa ”I have a dream” sijasta puhunut ”I have a nightmare”. Kaikesta kokemastaan haavoittuneena ja katkeroituneena hän olisi aivan hyvin voinut tehdä sen. Aivan saman elämänkokemuksen pohjalta hän olisi voinut tyytyä uhkakuviin, eikä kukaan häntä siitä olisi voinut moittia – mutta sen tulos olisi ollut aivan toinen. Juuri tuo toivoa täynnä oleva puhe unelmasta muutti maailmaa. Se sytytti ihmisissä uskon hyvyyden voimaan ja yhdisti heitä. Tuo puhe esti kytevän väkivallan leimahtamisen.

Meillä suomalaisilla lienee geneettinen viehtymys uhkakuviin. Kun ajattelemme synkästi, emme pety. Siksi näen nyt suurimpana kansakuntaa uhkaavana asiana, että alamme itse toteuttaa painajaisiamme. Ihmisen kyky myötätuntoon on elämää ylläpitävä voima. Jos luovumme myötätunnosta, luovumme omasta tulevaisuudestamme. Olisi suuri virhe sallia kylmyys niitä kohtaan, jotka ovat paenneet vainoa Suomeen.

Se että vastustaa lähtökohtaa ”Minulla on painajainen”, niin kuin uskoni mukaan tulisi aina vastustaa, ei tarkoita että sulkisi silmänsä epäkohdilta. Mutta pitää myös nähdä mahdollisuudet ja toivo.

Listasin eilen asioita, mitä Euroopassa ei saa tehdä. Sanotaan se kuitenkin varmuuden vuoksi toisin päin, silloin se haastaa meidät itsemmekin: naiset saavat nauttia samoista oikeuksista kuin miehet, homot samoista kuin heterot, lasten kasvua ja koskemattomuutta suojellaan, meillä saa vapaasti vaihtaa uskontoa, lakimme turvaa ruumiillisen koskemattomuuden, ja rikoksen uhrin oikeusturvasta pidetään kiinni.

Tämä vetää nöyräksi, ja sen pitääkin tehdä niin.

Viime aikoina olen onnitellut itseäni siitä, ettei kannanottaminen ole varsinainen ammattini. En ole poliitikko enkä pääkirjoitustoimittaja, eikä minun ole tarvinnut altistua sille vaaralle, että alan tuottaa mielipiteitä ilman näkemystä – vain siksi että työ niin vaatii. Olen pelännyt mahdollisuutta, että menisin pahasti metsään ja veisin sinne mukanani koko joukon muita.

Mutta mikään ei takaa, että turvassa olisi sekään, joka miettii päänsä puhki. Aika on vaikea ja vastuu on suuri.

Olen katsellut Eurooppaa haikeana. Tuntuu kuin valoja sammuteltaisiin eri puolilta, yksi kerrallaan. Se mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa saavuttaneet, annetaan niin helposti vähin äänin pois törmätessämme toisenlaisiin arvoihin.

Eurooppaan tulijoille on tehtävä selväksi: meidän lakimme ei hyväksy naisten lyömistä, ei homojen sortamista, ei lapsimorsiamia eli lasten seksiorjuutta, ei uskontoa vaihtaneen ihmisen tappamista tai omaisuudenriistoa. Lakimme ei salli vapaudenriistoa tai silpomista. Meillä ei saa raiskata vähemmistöuskonnon edustajaa, meillä ei saa tuomita raiskattua viettelystä ja tuomita häntä siitä kuolemaan. Nämä kaikki Koraaniin perustuva sharia mahdollistaa.

Olen saanut vastaani väitteitä, että enkö tajua, että kaikkea pahaa tapahtuu myös meidän kulttuurissamme. Kyllä tajuan. Ihminen kykenee pahuuteen ja julmuuteen missä vain. Mutta siinä on valtava ero, salliiko käytössä oleva laki tuon julmuuden. Olennaista on, kenen puolelle laki ja oikeus asettuu.

Jokin aika sitten Husu Hussein kiitteli blogissaan, että Suomi on maailman islamilaisin valtio, koska se toteuttaa islamin arvoja. Hän myönsi, että samaan aikaan monet muslimimaat eivät sitä tee – mutta tästä ei hänen mukaansa pitäisi syyttää islamia vaan muslimeita. Husu Husseinin logiikassa on se hankaluus, ettei ihmisoikeuksia turvaavia muslimimaita ole yhtäkään. Kukaan vainoa pakeneva ei odota saavansa apua vaurailtakaan muslimimailta.

Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Suosittelen kuuntelemaan Ylen Horisontti-ohjelmaa alkaen kohdasta 26:10, jossa Lähi-itään erikoistunut konfliktintutkija Alan Salehzadeh kuvaa poliittisen islamin ongelmallisuutta. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen. Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.

Mitä me voimme tehdä? Emme voi sulkea rajojamme hätää kärsiviltä. On tärkeää muistaa, että monet pakolaisista ja turvapaikanhakijoista ovat saaneet tarpeekseen poliittisesta islamista. Jos me emme osoita rakkautta ja myötätuntoa, sanomme ei sille keskeiselle arvolle, joka pitää yhteiskuntaamme koossa.

Rakkauden ei tarvitse kuitenkaan olla naiivia. Velvollisuutemme on estää yhteiskunnallemme vihamielisen aineksen saapuminen. Tällä hetkellä on niin, että turvapaikanhakijat eivät joudu kirjoittamaan minkäänlaisia sitoumuksia. Olen miettinyt samaa kuin professori Timo Vihavainen, joka esitti aiheellisen huomion blogissaan. Hän kysyi, miksei vaadittaisi valaa, jossa jonkin riittävän pyhän asian nimessä kirottaisiin sellaiset uskontulkinnat, jotka hyväksyvät ihmisen tappamisen uskonnollisista syistä, ja jossa sitouduttaisiin kunnioittamaan maan lakeja. “Muussa tapauksessa, tai mikäli rikkomuksia havaitaan, välitön karkotus ja lasku jo saaduista palveluista, korot mukaan lukien kulloistakin tasoa vastaavasti. Itse asiassa epärehellisyydestä olisi määrättävä myös riittävän suuri uhkasakko ja koron korotus.”

Valoja voidaan toki aina rikkoa, mutta silloin on ainakin tehty selväksi, mikä maassamme on mahdollista, mikä ei, ja turvapaikkastatuksen saadessaan voidaan edellyttää, että tulija on siihen kunniansa kautta sitoutunut. Tämä olisi vainoa paenneiden turvapaikanhakijoiden ehdoton intressi. Kenenkään ei siitä pitäisi pillastua.

Paljon vainottuja tavanneena, konfliktien parissa työskennelleenä ja filosofinkoulutuksen saaneena tarjoan toki osaamistani valan sisällön laatimiseen, samoin kuin turvapaikanhakijoille suunnatun yhteiskuntaopin ja etiikan kurssin suunnitteluun ja toteutukseen.

Kymmenen vuotta sitten pohdiskelin kolumnissani maahanmuuttopolitiikan ongelmia eurooppalaisesta näkökulmasta. Viittasin filosofi Sirkku Hellsteniin, joka pahoitteli tärkeässä teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta nyky-yhteiskunnan arvokeskustelun köyhtymistä. Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut hänen mukaansa siihen, ettei enää ole asiaankuuluvaa puhua julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös historioitsija-filosofi Juha Sihvola totesi saman seikan liberalismin vaaraksi: aatteen olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden.

Vuonna 2005 Pakistanissa oli maanjäristys. Pakistanilaisen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja 37-vuotias Shahbaz Bhatti kulki noin sadan vapaaehtoisen kanssa vuoristossa etsintäpartioina etsimässä henkiinjääneitä. He tulivat erään syrjäisen, korkein muurein eristetyn rakennuksen luo, ja löysivät pahoin loukkaantuneita, joita he alkoivat vapauttaa raunioista sitoakseen heidän haavojaan. Sekä auttajille että autetuille tilanne oli yllätys. Seinillä olevista iskulauseista ilmeni, että kyseessä oli radikaalien islamistien koulutuskeskus, jossa koulutettiin tappamaan kristittyjä. Nyt nämä viholliset olivat pelastamassa heidän henkensä.

Kun vierailin maassa 2 vuotta maanjäristyksen jälkeen, Bhatti näytti valokuvia tuosta vuoristokeskuksesta ja sanoi sen kokemuksen jälkeen uskovansa yhä vahvemmin hyvyyden vastustamattomuuteen, kasvotusten kohtaamiseen ja dialogiin uskontojen välillä.

Bhatti oli ystäväni. Tutustumisaikoihin APMAn, pakistanilaisia vähemmistöjä edustavan järjestön puheenjohtaja, myöhemmin maan ensimmäinen vähemmistöministeri ja Pakistanin historian ensimmäinen katolilainen ministeri. Teini-ikäisenä Bhatti oli aloittanut työn oman syrjityn ryhmänsä auttamiseksi, mutta huomasi pian muidenkin vähemmistöjen kärsivän vastaavista ongelmista ja perusti yhteisrintaman. APMA jakoi tietoa ihmisoikeuksista, toimitti rikosten uhreille oikeusapua, meni tarvittaessa paikalle auttamaan ja taisteli rikoksentekijät oikeuden eteen. Bhattia vastaan oli ollut useita murhayrityksiä siksi, että hän järjestöineen teki julkisesti kampanjaa blasfemialainsäädännön muuttamiseksi.

Hän halusi rajoittaa blasfemialain mielivaltaista käyttöä siten, että vain valtio voisi nostaa jumalanpilkkasyytteen yksilöä vastaan, ei toinen ihminen. Tuon lain varjolla kuka tahansa voi saada perusteettoman kuolematuomion, ja vaikka julkinen oikeus ei päätöstä toteuttaisikaan, pelkkä tuomio on jo niin sanottu fatwa: kuka vain hurskas muslimi saa murhata jumalanpilkkaan syyllistyneen, ja teko katsotaan hyväksi.

Olen tavannut Pakistanissa useita ihmisiä, joita kuolemantuomio tai vankila odottaa jumalanpilkan perusteella. Pohjimmainen syy saattaa olla kaikkea muuta kuin jumalanpilkkaan liittyvä; se voi esimerkiksi olla kateus tai halu raivata bisneskilpailija pois tieltä. Syytös jumalanpilkasta on raskauttava, eikä kunnon todisteita tarvita: liian usein riittää sana.

Kannustin Bhattia osallistumaan vaaleihin ja hakemaan muutosta poliittisin keinoin. Vuotta myöhemmin hän voitti vaalit, ja kun vuonna 2009 tulin Pakistaniin uudelleen, sain olla hallituksen vieraana. Samana vuonna Bhatti vieraili Suomessa, tavaten mm. silloisen ulkoministeri Alex Stubbin.

Ministeri Bhattin taistelu jumalanpilkkalakia vastaan herätti raivoa uskonnollisissa piireissä entistä enemmän. Häntä vastaan järjestettiin mielenosoituksia ja langetettiin kymmenkunta fatwaa. Vuonna 2011 ystäväni murhattiin ministeriautoonsa taistelunsa vuoksi. Samoin kuin murhattiin kuvernööri Salman Taseer ja moni muu.

Bhatti oli hyvin tietoinen siitä, että hänen taistelunsa johtaa todennäköisesti ennenaikaiseen kuolemaan; hän puhui siitä ystävilleen usein. “Tiedän että kuolen, mutta yritän sillä aikaa muuttaa lakeja oikeudenmukaisemmiksi niin paljon kuin ehdin. Minä kuolen, mutta laki jää, ja se pelastaa miljoonia henkiä.” Tapasin Bhattin Washingtonissa vain kuukausi ennen hänen kuolemaansa. Hän oli varautunut kaikkeen, ja antoi johtamalleni ihmisoikeusjärjestölle jopa valmiiksi videohaastattelun, joka julkaistaisiin hänen kuolinpäivänään, kuten mm. Al Jazeera ja BBC tekivätkin.

Minulle Bhatti on suurin sankari, uskottava yhdistelmä toivoa ja realismia. Hän rakasti muslimiystäviään samalla kun arvosteli poliittista ääri-islamia, joka riisti ihmisoikeuksia ja tappoi. Hänen unelmansa kasvotusten syntyvän ystävyyden ja ymmärryksen mahdollisuudesta ihmisten kesken ei kärsinyt silloinkaan, kun järjestelmä kuritti häntä ja uhkasi hänen henkeään. Maltilliset muslimit olivat hänen tärkeimpiä työtovereitaan suvaitsevamman Pakistanin puolesta. He haaveilivat maasta, jossa kristitty voisi mrnnä kirkkoon, juutalainen synagoogaan, hindu temppeliin ja muslimi moskeijaan, kenenkään tarvitsematta pelätä – kuten Bhattin esikuva Benazir Bhutto oli sen sanonut.

Blasfemiataistelu jatkui ilman Bhattia. Kevällä 2014 neuvottelin europarlamentissa päätöslauselmasta, jossa nostimme esiin tuoreita esimerkkejä Pakistanin tilanteesta: mm. eräs kristitty aviopari oli saanut kuolemantuomion, kun heiltä varastetusta kännykästä oli lähetetty profeetta Muhammedia pilkkaava tekstiviesti. Asiassa ei paljon painanut se, että varkaus oli tapahtunut ennen tekstiviestiä. Samoin sai kristitty kadunlakaisija kuolemantuomion epäilyistä, että hän olisi pilkannut Muhammedia – seurauksena mellakat, joissa kirkkoja poltettiin. Tuomiot ovat mielivaltaisia, eivätkä muslimitkaan olleet niiltä suojassa: jopa vääränlainen koraanin siteeraaminen voi johtaa hengen menetykseen.

Olen vuosia tehnyt ihmisoikeustyötä, ja yksi havaintoni on, että ihmisoikeuksien ongelmamaissa sorto perustuu usein rikoslain laajennettuun eli venytettyyn tulkintaan. Sellaiset laajennetut tulkinnat ovat ikään kuin ihmisoikeuksien musta aukko, johon saattaa solahtaa kuka tahansa. Eri mailla on omat mustat aukkonsa. Turkissa se on rikoslain artikla, joka kieltää turkkilaisuuden halventamisen, Kiinassa syytös kuulumisesta vahingolliseen kulttiin, evil cult. Venäjällä se on ollut tsaarinajoista lähtien yhteiskunnan vastainen toiminta ja useimmissa muslimimaissa nimenomaan blasfemia.

Neuvotteluissa hätkähdin, kun kuuntelin labour-brittikollegaa, joka vaati pehmennyksiä päätöslauselmaamme ja lopulta veti nimensä pois siitä kokonaan. Hän tunnusti pelkäävänsä kotikaupunkinsa muslimien reaktioita.

Minä koin hälyttäväksi sen, että eurooppalaisten poliitikkojen rohkeus nostaa esiin vakavia ihmisoikeusloukkauksia hiipuu hienotunteisuussyistä. Sillä on vääjäämättömät seuraukset kansainväliseen ihmisoikeustilanteeseen. Siksi haluan puhua hyssyttelyä vastaan.

Edellinen blogini on saanut valtaosin kiitosta mutta muutamat ovat lukeneet viestiäni siten, että moittisin suomalaisten auttamishalua. Niin en tekisi koskaan, olen siitä päinvastoin onnellinen. Eikä sille ole edes kestävää vaihtoehtoa. Hyvyys ei mene koskaan hukkaan, se sulattaa ennakkoluulot, se on vastustamaton maailmaa muuttava voima ja elämän tarkoitus.

Viestini oli suunnattu poliitikoille, jotta nämä eivät huonosti harkituilla päätöksillä tuhoaisi ihmisten auttamishalua. On löydettävä oikeat ja todelliset keinot auttaa. Asioita ei pidä kaunistella eikä kipukohtia väistellä. Poliitikkojen vastuulla on huolehtia tilanteen hallinnasta ja resurssien viisaasta priorisoinnista sekä röyhkeiden väärinkäytösten estämisestä. Kaikkein eniten apua tarvitsevia ei pidä jättää jalkoihin tilanteessa, jossa turvapaikkapolitiikan pelisääntöjä on muutettu siinä määrin, että on syntynyt vahvimpia ja nopeimpia suosiva juoksukilpailu. Järjestelmä palkitsee nyt niitäkin, jotka tulevat jonon ohi.

En ole ajatuksineni yksin. Saman viestin antoi keväällä sisäministeri Räsänen ehdottaessaan, että kiintiöpakolaiset tulisi panna turvapaikanhakijoiden etusijalle. Räsänen varoitti turvapaikkapolitiikan perussääntöjen muuttamisesta, koska se synnyttää vetovoimatekijän – ja ennusti aivan oikein. Kuluneella viikolla presidentti Sauli Niinistö esitti saman huolen, ja videohaastattelussa (kohdassa 06:30 alkaen) piti ratkaisuna YK:n pakolaisleireiltä tulevien määrän tuntuvaa nostamista ja turvapaikanhakijoiden liikehdinnän hillitsemistä. Tilannetta tervehdyttää se, että pakolaiskiintiöstä tulevien ihmisten taustat on tutkittu ja turvapaikan tarve valmiiksi todennettu.

Maailma muuttuu, emmekä me voi haikailla mennyttä ja katsoa taaksepäin – ratkaisu ei löydy sieltä. Itse kaipaan sydämellisen asenteen ja rehellisen puheen yhdistelmää. Hymistelyyn en usko mutta hyväntekemiseen aina.

Nyt pää kylmäksi poliitikot, jotka vietätte aikaanne somessa. Jos pitkällekantavia päätöksiä tehdään sosiaalisessa mediassa kiehuneiden tunteiden pohjalta, mitäs sitten kun tunne muuttuu ja yhden totuuden hetki on ohi ja vaihtunut toiseksi totuudeksi? Teidän pitää uskaltaa ajatella pitkäjänteisesti, perustellusti, itsenäisesti ja kirkkaasti.

Nyt turvapaikkapolitiikkaamme vaivaa sumeus, käsitteitä myöten.

Sanon nyt heti alkuun, että hädänalaista ihmistä tulee auttaa. Kun minusta tuli aikoinaan nuori äiti, jotain sydämessä repesi. Kaikkien lasten kohtalot kaikkialla maailmassa alkoivat kastella tyynyjäni, kun tajusin, mikä olento lapsi on. Siitä syystä halusin töihin avustusjärjestöön, auttamaan maailman kärsiviä.

Kokemus kehitysyhteistyöjärjestössä opetti nopeasti näkemään suuren eron eri tavoissa auttaa. Humanitaarinen apu oli katastrofeissa välttämätöntä ensiapua, mutta jokainen ammattilainen tajusi, että sillä ei ratkaista mitään. Siitä ei saa tulla järjestelmää, joka ruokkii olemassaoloaan. Pitää ennaltaehkäistä ongelmia; sitä tarkoittaa korkeatasoinen kehitysyhteistyö. Ihmisiä autetaan siellä missä he ovat, ja tavalla, joka nostaa autettavan omille jaloilleen tehden avun tarpeettomaksi. Olen ollut vuosikymmenten ajan tehokkaasti auttavien järjestöjen työn kannattaja. Esimerkiksi yhteisöllinen kummilapsityö on saanut luottamukseni. Apu menee perille eikä juutu korruption tai tehottomuuden rattaisiin. Itkuni vähenivät kummasti kun tiesin, että jotain järkevää voi tehdä. Unettomuuteni tai kyyneleeni ei auta, fiksut teot auttavat. Itse nostaisin välittömästi kehy-määrärahoja mutta samalla katsoisin hyvin tarkkaan, millainen apu tehoaa.

Olen seurannut huolestuneena nyt syntyvää tilannetta pakolaiskriisin kanssa. On viimeinen hetki ratkaista ongelmia ennen kuin ne ovat ratkaisemattomia. Mielessäni on monia kysymyksiä, tajutaanko nyt, mitä on tapahtumassa. Arvostan ihmisten sydämellisyyttä ottaa vastaan turvapaikanhakijoita, mutta yhtälö on tällä hetkellä pelottava. Tilanne on synnyttänyt vetovoimatekijän, ja ruokkii toivoa väärin perustein.

Tuo ihmisvirta ei lopu ennen olot ovat tasaantuneet niin, että tänne on syntynyt sama tilanne, jota paetaan. Älypuhelinten, parantuneen liikkuvuuden ja sosiaalisen median vuoksi elämme aivan erilaista aikaa kuin ennen. Tilannetta ei voi verrata aiempiin kansainvaelluksiin tai ylipäätään mihinkään. Somessa leviävä tieto ystävällisistä vastaanottajista käynnistää miljoonien ja miljoonien ihmisten muuttoliikkeen paremman sosiaaliturvan ja terveydenhuollon piiriin. Jos siihen sisältyy taustaoletus, että elämisen maksaa joku toinen, kyseessä on kestämätön väärinkäsitys.

Otan hirveän riskin kirjoittaessani tätä. Joku taatusti leimaa minut rasistiksi. Tiedän hyvin, etten ole. Yritän vain perätä hallittuja toimia, jotta ei kävisi niin, että vainoa pakenevat saavat vainoojat kannoilleen. On kysyttävä kysymyksiä, joihin päättäjien on vastattava ennen kuin on liian myöhäistä.

Yksi sellainen kysymys on, miten voimme varmistaa, ettemme ota taka-askeleita ihmisoikeuksissa? Yhteiskuntamme suojelee lasten ja naisten oikeuksia, eikä niistä voi tinkiä. Meillä ei voi muodostaa yhteisöjä, jossa vaikkapa sharia-laki nousee maamme lakia korkeammaksi. Olen itse pitänyt sylissäni lasta, joka on raiskattu uskonnollisin perustein, halannut naista, joka on saanut kuolemantuomion jumalanpilkan perusteella, tavannut naisen, joka on saanut tuomion raiskatuksi tulosta ja alaikäisen, joka on pakotettu naimisiin, kuunnellut muslimiveljeskunnan jäsentä, joka puolusti ajatusta vaimon lyömisestä kunhan sen tekee ulkoisia vaurioita aiheuttamatta.

Uskon, että olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämä ei saa tapahtua Suomessa. Moni on tullut Eurooppaan pakoon näitä käytäntöjä. Nyt ei saa tapahtua niin, että nämä käytännöt tulevat perässä vain siksi, että tilanne on hallitsematon ja että tilanteen kyseenlaistaminen saa ison joukon heiluttamaan rasismi-korttia. Muuten Eurooppaa ja eurooppalaisia arvoja ei ole.

Viime keväänä silloinen sisäministeri Päivi Räsänen puhui pontevasti sitä vastaan, että EU lähtisi kiintiöimään ja jakamaan turvapaikanhakijoita eri jäsenmaille. Räsänen perusteli, että yksikään jäsenmaa ei kannata ideaa. Hän sanoi, että systeemi syrjii niitä, jotka ovat hädänalaisimmassa asemassa, eli YK:n luokittelemia kiintiöpakolaisia, joiden hätä on arvioitu. Kolmanneksi se luo vetovoimatekijän, joka palkitsee turvapaikanhakijoiden ympärillä olevaa rikollista toimintaa ja räjäyttää turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun. Hän ennusti oikein.

No onko tuo ongelma? On, jos tässä tunnelmassa ja syntyneissä paineissa ei ole enää lupa toimia harkitusti.

Nyt kukaan ei yksinkertaisesti ehdi pitää huolta laillisuudesta. Kun jäsenmaat ovat alkanet rikkoa kansainvälisen oikeuden turvapaikanhakijoita koskevia periaatteita, ja kun turvapaikanhakijan kriteereistä on tingitty laillisuuden kustannuksella, on astuttu arvaamattomaan maailmaan.

Professori Timo Vihavainen totesi taannoisessa blogissaan, että on syntynyt tilanne, jossa “asyylioikeutta käytetään maahanmuuton välineenä, mikä ei tietenkään ole sen tarkoitus. Pakolaisia vastaanotettaessa ei edes yritetä sitouttaa heitä palaamaan sinne, mistä olivat lähteneet sitten kun se on turvallista. Nykyään sellaista kai pidettäisiin aivan sopimattomana. Pakolaisuus on yksinkertaisesti muuttunut siirtolaisuudeksi ja potentiaalisia tulijoita on enemmän kuin koko läntinen maailma koskaan pystyisi vastaanottamaan, vai mitä on sanottava siitä, että pelkästään Afrikan väkiluvun ennustetaan kasvavan neljään miljardiin.”

Jos meillä olisi käytössämme edes oikeat nimitykset, järkevä käytös olisi huomattavasti helpompaa. Siirtolaisia ei tule kutsua pakolaisiksi. Siirtolaisuutta ei tule tuomita, mutta meidän tulee päättää, onko meillä varaa ja onko meillä velvollisuus antaa siirtolaisille uusi kotimaa ja maksaa heidän elinkustannuksensa. Ne jotka haluavat tätä, niiden tulee maksaa se itse eikä sälyttää asiaa lastemme maksettavaksi lisävelanotolla. Pahinta on, että tästä hallitsemattomasta tilanteesta kärsivät ne oikeat pakolaiset, jotka täyttävät pakolaisuuden kriteerit ja ovat oikeutettuja suojaan. Nyt on tullut esiin esimerkiksi, että rikolliset myyvät Syyrian passeja ihmisille, jotka eivät ole koskaan olleet Syyriassa.

Kristillinen lähimmäisenrakkaus on hyvän elämän perusta. Näkemäni auttamisenhalu herättää paljon toivoa. Muukalaista ja orpoa tulee auttaa, kärsivää armahtaa. Valtion vastuu on kuitenkin ennen muuta oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden ja laillisuuden takaaminen. On poliitikkojen tehtävä pitää huolta, ettei sitä nykytoimin murenneta.

Kuluneen viikon uutinen Fennovoimasta herättää toivoa siitä, että Suomeen halutaan vastaisuudessakin investointeja ja teollisia työpaikkoja.

Olisinhan minäkin suonut, että kun Suomeen rakennetaan uusi ydinvoimala, laitetoimittaja olisi tullut muualta kuin Venäjältä. Toisaalta, ihmettelen niitä, jotka pitävät ratkaisua täysin vastuuttomana. Eivätkö he muista enää EU:n historiaa? Hiili- ja teräsyhteisö varmisti paitsi energian myös rauhan. Eurooppa sai nauttia vakaudesta, kun viholliset sidottiin yhteen taloudellisista eduistaan. Taloudellinen yhteistyö vaikean naapurin kanssa voi nytkin olla viisas ele, kunhan varmistamme, ettei riippuvuus kasva ja yksipuolistu. On hyvä muistaa, että ydinvoimalla voidaan syrjäyttää venäläistä hiilivoimaa.

Laitetoimittajasta huolimatta liityn siis Fennovoiman onnittelijoihin. Pidän hanketta isänmaallisena, sillä tämä joukko kantaa huolta siitä, että Suomeen voi vastakin investoida. Samasta syystä onnittelut hallitukselle ja erityisesti Olli Rehnille, joka ei suostunut energiapopulistien puudeliksi.

Näitä isänmaallisia ei ole näinä päivinä monia, ainakaan jos energiapolitiikkaa tarkkailee.

Olen etenkin ihmetellyt muutamaa poliitikkoa, jotka ovat pitäneet pahimpana ongelmana vaikkapa sitä, että päätös ei noudattanut talousvaliokunnan aikataulua. Mikä ongelma se on? Kysehän on vain poliitikkojemme itse laatimista kotikutoisista aikatauluista, ei kansainvälisen oikeuden vastaisista teoista. Vielä oudommaksi menivät vaatimukset, ettei omistajuudessa saisi lupapäätöksen jälkeen tapahtua muutoksia; tällainen ei nykytaloudessa liene enää edes mahdollista.

Oudointa kaikista on kuitenkin poliitikot sanomassa, ettei ydinvoimaan satsaaminen ole kannattavaa. Heiltä jää mainitsematta, että kyseessä on poliitikkojen itsensä aiheuttama tilanne. Kun uusiutuvaa energiaa tuetaan poliittisin päätöksin niin runsaasti, ei pitäisi olla yllättävää, että muunlaisia investointeja pidetään riskinä.

Tuo keinotekoinen tuki on vääristänyt energiamarkkinoita. Väite fossiilisen energian saamista moninkertaisista tuista on vihreä valhe, joka Mikko Paunion samannimisessä kirjassa on analysoitu terävästi.

Uusiutuvaa energiaa kannattaa lisätä, mutta sitä ei ole oikein tehdä vaikenemalla keskeytymiskustannuksista ja säätövoiman ongelmasta, joka panee kasvulle rajat. Aurinko ja tuuli tarvitsevat varavoiman, ja ainoa uusiutuva säätövoima Suomessa on n. 3 GW vesivoimaa. Sitä ei käytännössä enää voida rakentaa lisää. Tämä panee rajat uusiutuvan kehittämiselle. Parempi tavoite olisikin energiantuotannon vähäpäästöisyys, ja siihen tarvitaan auringon ja tuulen lisäksi ydinvoimaa ja biomassaa.

Tuulesta ja auringosta puhuminen on kyllä trendikästä, mutta niiden suomat 3 prosenttia sähköntuotannosta eivät tarjoa sitä jylinää, jota teolliset työpaikat edellyttävät. Jos me haluamme pitää Suomessa työpaikkoja, meillä pitää olla energiaa.

Viime viikolla Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen teki poliitikkojen johdolla tulevaisuuden energialinjauksia. Arvostan Heleniä suuresti, koska kyseessä on huipputehokas ja ympäristön kannalta korkeatasoinen energialaitos, joka paitsi palvelee kaupunkilaisia edullisella sähköllä myös tuottaa kaupungin vuotuiseen budjettiin merkittävän summan rahaa.

Helenin huippuinsinööritaidolla on kuitenkin haasteenaan poliitikot. Keväisessä blogissani Mielikuvaharha kuvasin, mitä politiikan suunnalta tulevat paineet merkitsevät Helenin tulevaisuudennäkymille. Tavallisesti energiainvestointeja tehdään, kun laitos vanhenee tai energiaa tarvitaan lisää. Nyt vanhenee vain polttoaine: hiilikasa, jolla tehdään noin kolmannes Helenin energiasta, ei silmää miellytä. No hyväksytään se seikka, vaikka puolustukseksi on sanottava, että se sattuu edustamaan maailman puhtainta ja tehokkainta hiilivoimaa, ja on niistä ansioista myös palkittu. On toki hyvä noin periaatteessa, että kivihiilestä pyritään eroon.

Siitä ei kutenkaan saa seurata realiteettien unohtaminen. Tavoitteena tulee yhä olla luotettava ja kohtuuhintainen energia.

Kun poliitikot päättivät ns. hajautetusta mallista tulevaisuudenratkaisuna, vihreimmät kertoivat itkeneensä ilosta. Minuakin vähän itketti mutta muista syistä.

Minua lähinnä itkettää se, ettei poliitikoilla ylipäätään tunnu olevan minkäänlaista vastuuvelvoitetta. Kun näin on, se myös näkyy politiikassa, jota meillä tehdään.

Yritysten hallitustyöskentelystä olen oppinut, että niissä on huolellisuusvelvoite, ja jollei päätöksenteossa huolellisuutta noudateta ja osoiteta, hallitusammattilainen joutuu taloudelliseen vastuuseen. Lääkäri joutuu vastuuseen hoitovirheestä. Insinööri joutuu vastuuseen virhelaskelmasta. Poliitikoille ei sen sijaan tapahdu kuin urakehitystä. Näkeehän sen ajankohtaisesta Kreikan kriisistäkin: suomalaispoliitikot, jotka hyväksyivät vuonna 2010 päätöksen Kreikan pelastusoperaatiosta ja Unionin rahaliiton sääntöjen rikkomisesta, ovat huippuasemissa toinen toisensa perään. Kaltaiseni varoittelija sai pölhöpopulistin ja yhteistyökyvyttömän leiman, vaikka yritti vain sanoa, että päätöksen moraalinen opetus on huono ja johtaa vahinkoon.

Systeemi palkitsee kuitenkin runsain mitoin niitä, jotka ovat yksinkertaisesti näkyvillä. Siksi raskaita virheitä kannattaa tehdä vastaisuudessakin. Poliittinen journalismi ei valvo vähimmässäkään määrin asiasisältöjä, sillä niitä se ei edes hallitse. Se keskittyy useimmiten muotoseikkoihin kuten pukeutumiseen, hymyn leveyteen, äänenkorkeuden vaihteluihin tai epäonnisiin sanavalintoihin, joista kaikki tietävät, ettei alunalkaenkaan tarkoitettu mitään ihmeellistä. Mutta maa saa köyhtyä, joutua velkakierteeseen, vastuuseen toisen veloista, sotkea energiamarkkinansa ja ajaa alas teollisuutensa ilman että ketään kiinnostaa.

Helenin kohdalla panen kädet ristiin, että ne muutamat valistuneet poliitikot selviävät energiapopulismin keskellä, jotta insinöörit saisivat edelleen harjoittaa laskutaitoa,jossa plussan ja miinuksen ero on ymmärretty. Suosittelen lukemaan Mikko Mäkisen blogin, joka havainnoillistaa paljon kohutun aurinkovoimalan potentiaalia – on Helenille kunniaksi, ettei se maksata tappiota tavallisilla sähkönkäyttäjillä vaan antaa ihmisten sijoittaa nimikkovoimalaansa ihan omalla vastuulla. Blogin keskusteluosiossa lasketaan, että pelkästään metron käynnissäpitämiseen tarvittaisiin 278 Suvilahden aurinkovoimalaa.

Ja sitten tullaankin siihen, mistä tulevaisuuden energia. Mistä talot lämpimiksi Suomessa, jonka keskilämpötila on runsaat 10 astetta alhaisempi kuin maapallon keskiarvo? Olemme EU:n kylmin jäsenmaa, jolta lisäksi puuttuvat omat fossiiliset polttoaineet, öjy, kaasu ja hiili. Kannattaa selvittää itsellemme omat lähtökohtamme ja pitää huolta siitä, että käytämme omia varojamme mahdollisimman kestävällä tavalla sekä löydämme uusia, kustannustehokkaita ratkaisuja.