Kaivattua jylinää

Kuluneen viikon uutinen Fennovoimasta herättää toivoa siitä, että Suomeen halutaan vastaisuudessakin investointeja ja teollisia työpaikkoja.

Olisinhan minäkin suonut, että kun Suomeen rakennetaan uusi ydinvoimala, laitetoimittaja olisi tullut muualta kuin Venäjältä. Toisaalta, ihmettelen niitä, jotka pitävät ratkaisua täysin vastuuttomana. Eivätkö he muista enää EU:n historiaa? Hiili- ja teräsyhteisö varmisti paitsi energian myös rauhan. Eurooppa sai nauttia vakaudesta, kun viholliset sidottiin yhteen taloudellisista eduistaan. Taloudellinen yhteistyö vaikean naapurin kanssa voi nytkin olla viisas ele, kunhan varmistamme, ettei riippuvuus kasva ja yksipuolistu. On hyvä muistaa, että ydinvoimalla voidaan syrjäyttää venäläistä hiilivoimaa.

Laitetoimittajasta huolimatta liityn siis Fennovoiman onnittelijoihin. Pidän hanketta isänmaallisena, sillä tämä joukko kantaa huolta siitä, että Suomeen voi vastakin investoida. Samasta syystä onnittelut hallitukselle ja erityisesti Olli Rehnille, joka ei suostunut energiapopulistien puudeliksi.

Näitä isänmaallisia ei ole näinä päivinä monia, ainakaan jos energiapolitiikkaa tarkkailee.

Olen etenkin ihmetellyt muutamaa poliitikkoa, jotka ovat pitäneet pahimpana ongelmana vaikkapa sitä, että päätös ei noudattanut talousvaliokunnan aikataulua. Mikä ongelma se on? Kysehän on vain poliitikkojemme itse laatimista kotikutoisista aikatauluista, ei kansainvälisen oikeuden vastaisista teoista. Vielä oudommaksi menivät vaatimukset, ettei omistajuudessa saisi lupapäätöksen jälkeen tapahtua muutoksia; tällainen ei nykytaloudessa liene enää edes mahdollista.

Oudointa kaikista on kuitenkin poliitikot sanomassa, ettei ydinvoimaan satsaaminen ole kannattavaa. Heiltä jää mainitsematta, että kyseessä on poliitikkojen itsensä aiheuttama tilanne. Kun uusiutuvaa energiaa tuetaan poliittisin päätöksin niin runsaasti, ei pitäisi olla yllättävää, että muunlaisia investointeja pidetään riskinä.

Tuo keinotekoinen tuki on vääristänyt energiamarkkinoita. Väite fossiilisen energian saamista moninkertaisista tuista on vihreä valhe, joka Mikko Paunion samannimisessä kirjassa on analysoitu terävästi.

Uusiutuvaa energiaa kannattaa lisätä, mutta sitä ei ole oikein tehdä vaikenemalla keskeytymiskustannuksista ja säätövoiman ongelmasta, joka panee kasvulle rajat. Aurinko ja tuuli tarvitsevat varavoiman, ja ainoa uusiutuva säätövoima Suomessa on n. 3 GW vesivoimaa. Sitä ei käytännössä enää voida rakentaa lisää. Tämä panee rajat uusiutuvan kehittämiselle. Parempi tavoite olisikin energiantuotannon vähäpäästöisyys, ja siihen tarvitaan auringon ja tuulen lisäksi ydinvoimaa ja biomassaa.

Tuulesta ja auringosta puhuminen on kyllä trendikästä, mutta niiden suomat 3 prosenttia sähköntuotannosta eivät tarjoa sitä jylinää, jota teolliset työpaikat edellyttävät. Jos me haluamme pitää Suomessa työpaikkoja, meillä pitää olla energiaa.