Tomi Kontio - Enkelin näköinen mies

Tomi Kontio on runouden tuorein bestseller, enkelinkasvoinen mies, joka osaa elää myös synnissä. Jaana Rinne riisuu naamiot niin kuin aina.

Runoilija Tomi Kontio juo olutta keskustan ravintolassa. Vai onko se hänen kaksosveljensä Timo? Onko soitinrakentajallakin täydelliset runoilijan kasvot?

Mistä mä erotan oletko se sinä vai Timo?

“Timo on karvaisempi."

Onko broidi antanut koskaan puolestasi haastattelua?

“Ei, heh."

Sulla on aika pehmeä puhesaundi. Pakko laittaa volyymia vähän isommalle.

“Aa, mankoista tuli mieleen. Olin haastattelemassa Tanja Karpelaa eduskunnassa. Tietenkin olin pannut laitteen viimeisen päälle kuntoon, ostanut uudet patterit ja iskemättömän nauhan. Perillä selvisi, että haastatteluaikaa oli varattu kaksikymmentä minuuttia. Mä painan nauhurin päälle ja huomaan heti, ettei se nauhoita. Lapset ovat pöllineet erillisen mikin patterin peleihinsä. Sitä mä ollut muistanut tarkistaa. Tilanne oli todella huono. Onneksi assistentti taikoi jostain paketin Duracellia."

Se oli siis se Kirjailija-lehden juttu. Olet siellä päätoimittajana. Millainen fiilis sulle jäi Karpelasta?

“Ihan hyvä tunnelma. Tosin heti politiikkaa sivuttaessa puheensa muuttui poliittiseksi jargoniksi, niin kuin Uutisvuodossa sanotaan. Mulle jäi sellainen fiilis, että Karpela on ahkera ihminen. Se on ollut paljon tekemisissä Kirjailijaliiton kanssa ja yrittänyt saada kirjastoasioita kuntoon. Tehnyt myös pari toimivaa lakialoitetta ja heittänyt muutaman hyvän kommentin. Mua lämmitti erityisesti tää Kalle Palanderille annettu näpäytys urheilijapalkan poistamisesta. Palanderin rutistessa Karpela sanoi, että tule maksamaan Suomeen veroja niin harkitaan uudelleen!"

Oliko se lukenut sun runoja?

“Ei se varmaan ollut vilkaissutkaan mun kirjoja, mutta mä lähetin sille mun uusimman runokirjan Vaaksan päässä taivaasta. Kysellessäni ministerin kirjamieltymyksiä siltä putoili kirjoja tyyliin Garpin Maailma ja Nasu ja Te."

Hmm. Kulttuuriministerit ovat harvoin olleet kulttuurityyppejä. Claes Anderssonin lisäksi ei ole ollut kovin montaa.

“Pentti Holappa. Poliittinen maailma on niin epäilyttävä ja hankala, että siellä toimiminen on ihan oma kuvionsa. Taidekentän tunteminen ei auta, pitää osata lobata, kähmiä ja tehdä sopimuksia kulissien takana. Multa se ei onnistuisi, siinä pitää olla aika kovapintainen kaveri."

Istut itse Kaupunginvaltuustossa Vihreiden varajäsenenä?

“Joo. En kampanjoinut ollenkaan, mutta siitä huolimatta sain yllättävän ison määrän ääniä Vihreiden ryhmä on niin iso, että varajäsenelle se tarkoittaa lähes jokaiseen kokoukseen osallistumista. Eniten työtä on aiheuttanut lautakunnissa istuminen. Halusin tietysti kirjasto-ja kulttuurilautakuntaan, mutta pääsin sosiaalilautakuntaan.

Se on ihan mielenkiintoista, mutta tosi kovaa. Kaupungilla ei ole fyrkkaa, kaikesta pitää karsia. Törmäsin itse vuosi sitten Afrikasta tullessani terveyskeskussairaaloiden onnettomaan jamaan. Vietin malariaepäilyn takia seitsemän tuntia jonossa. Ihmiset tappelivat tympääntyneinä, ja kun yritin selittää oireitani aasialaiselle, huonosti suomea ymmärtävälle naiselle, tunsin olevani ihan väärässä paikassa väärään aikaan."

Tänä keväänä taidat olla oikeassa paikassa. Keväällä isä sai siivet -lastenkirjastasi dramatisoitu näytelmä on tulossa Kansallisteatterin isolle näyttämölle, ja kolumnejasi voi nykyään lukea naistenlehdestä. Kirjoitit vähän aikaa sitten Amsterdamin huorista.

“En voinut kirjoittaa läheskään kaikkea. Mä tulin melkein ammutuksi. Mä olin olin tekemässä juttua Kirjailija-lehteen Hollannin kirjailijaliitosta ja innostuin valokuvaamaan kaupungin pimeää puolta. Amsterdamin homma näyttää sivusta vapaamieliseltä, mutta sillä on toiset kasvot. Aseita, huumeita ja ihmiskauppaa."

Sama meininki on kuulemma tulossa stadiinkin. Itä-Helsinki on sun uusimmankin runokirjan runouden miljöö. Jaksaako se yhä innostaa sua?

“Mä liikun siellä nykyään enemmän tarkkailijana kuin osallistujana, mutta nautin todella paljon istuskelemisesta kontulalaisissa keskiolutbaareissa. Naama alkaa olla jo tunnettu, mutta aina löytyy soppia, joissa saa pilkkiä rauhassa. Kontula inspiroi mua siinä missä joku romanttisempi miljöö. Näkökulma muuttuu. Ennen glorifioin enemmän, uudessa kirjassa Kontulaa katsellaan vähän arkisemmasta kulmasta."

Sun runoissa on tiettyä hellyyttä messissä. Pidetään lähiöiden lippua korkealla. Maalaisten mielestä lähiöön syntyminen on suunnilleen pahinta, mitä tyypille voi tapahtua. Raumalainen bestsellerrunoilija Heli Laaksonen alkoi vihata Helsinkiä kulkiessaan metrolla.

“Heli Laaksosella on harha suhteessa Helsinkiin. Se harha on hyvin yleinen maakunnissa. Lähiöitä ei voi kehua tarpeeksi, ja niille on muodostunut omat identiteetit. Kontulalaisuudesta ollaan ylpeitä siinä missä kalliolaisuudesta. Mä olin itse mukana Kontula-historiikin ja kirjoituskilpailun seulomisessa. Hommassa oli vahvaa kotiseutuhenkeä. Kaksikymmentä vuotta sitten ei olisi uskonut, että jonain päivänä meillä on lähiöhistoriaa ja jopa elinympäristön esteettistä kunnioitusta. Kontulaa remontoidaan koko ajan parempaan suuntaan EU-rahalla. Aikaisemmin rumina pidetyt talot nähdään nyt kauniina ja arkkitehtuuri väljänä mutta aika massiivisena rakentamisena."

Vaaksan päässä taivaasta oli muutama viikko sitten Akateemisen eniten myydyin kirja. Miten se on mahdollista?

“Se oli tammikuuta. Silloinhan kukaan ei osta kirjoja, mutta mun kirjan ilmestyessä mediassa oli aika hyvä piikki. Iso arvostelu Hesarissa ja Teos-kustantamon esille nostaminen vaikuttivat siihen, että kirjaa myytiin yhdessä viikonlopussa aika paljon, parituhatta kappaletta."

Runous on astunut mainstreamiin. Jotkut väittävät, että runous on mimmien juttu. Miten niin? Särmikkäät kundit ovat aina lukeneet ja kirjoittaneet runoja.

“Bestsellerrunoilijat Arno Kotro ja Heli Laaksonen ovat tuoneet runoutta tutuksi ja lisänneet uskallusta ostaa runoutta. Arnon hienosti vetämä boheemirunoilijan rooli vetoaa myös miehiin. Olin pitkään toivonut, että jostain ilmestyisi runoilija, joka edustaisi boheemia, ei akateemista runoutta."

Arno kertoi teidän hengailleen Mukkulan kirjailijakokouksessa ja käyneen jonkun kulosaarelaisen Kotro-fanin luona konjakilla.

“Joo. Arno oli samanlaisessa esikoisrunoilijapsykoosissa, missä mä itse olin kymmenen vuotta sitten. Me otimme reteästi Mukkulasta taksin ja lähdimme kohti vaurasta Kulosaarta. Oli karmea tutina, ja pysähdyimme välillä ottamaan Magyarit. Kulosaaressa oli eliittimeininki, mutta emäntä paljastui rikkaan miehen naineeksi myllypurolaiseksi. Joimme konjakkia, Arno kävi suihkussa, kampasi hiuksensa ja suihkaisi ylleen kallista parfyymia. Istuimme aikamme, kunnes väsyimme ja lähdimme Herttoniemen Treffipubiin tavallisten ihmisten pariin."

Boheemimeininkiä a la Arto Melleri. Mikä tekee runoilijasta katu-uskottavan?

“Mulle runous on elinikäinen prosessi, ja katu-uskottavuus on ollut aina hallussa. Runouden Helsinki–Turku vastakkainasettelu oli hauska prosessi. Turulla on perinteitä undergroundissa, Markku Innon ja Jarkko Laineen kaltaisia heppuja. Niiden perinnöstä on siinnyt jälkikasvua, josta kymmenen prosenttia kirjoittaa ihan kelpo tekstiä. Tapani Kinnunen esittää skinheadia, mutta on loppujen lopuksi aika kiltti poika. Kiltti perheenisä, vaikka esiintyykin sukkahousut päässään."

Turun romantiikkaa? Medialle kelpaa parhaiten runoilija, joka näyttää runoilijalta. Kuinka tietoinen sä olet sun täydellisistä runoilijan kasvoista?

“Olen mä niitä jossain määrin hyödyntänyt. Julkisuus on, itsestä riippumatta, tuotteen ja hahmon rakentamista. Teini-iän idealismissa kirjoitti tekstejä ja kuvitteli jonkun löytävän ne."

Sua katsellessa voisi kuvitella sun olevan enkeli, jolla ei ole sisäelimiä. Mitä proosallista teit eilen?

“Simahdin katsoessani Kurt Wallander -dekkaria. Heräsin kahdelta yöllä, osittain siksi, että olin juonut muutaman tasoittavan oluen, ja koska ei väsyttänyt, pelasin tietokonepeliä Hesarin tuloon asti."

Pelasiko runoilija tuhoamispeliä?

“Maailman pelastamista. Luettuani lehden menin uudelleen nukkumaan. Olen yöeläjä. Tarvitsen täydellisen hiljaisuuden ja oman ajan. Onneksi mä tulen toimeen aika vähällä yöunella. Eilen kärsin lauantaidokaamisen aiheuttamasta kankkusesta."

Tapasit yllättäen vanhoja tuttuja Itäkeskuksen Bohemiassa?

“Joo. Incubaatioajan jätkiä. Vuodet kolmestatoista viiteentoista ovat sekä synkkää että antoisaa aikaa mun elämässä. Jostain syystä ne ajat jäävät aina puhumatta ja muistelematta. Olin juuri tullut murrosikään, hommannut ensimmäisen tyttöystävän, kokenut ensimmäistä kertaa seksiä ja alkoholia. Olimme jonkinlaisia punkkareita, entisiä teddypoikia. Vietimme aikaa Myllypuron hulluimpien, kaikkien pelkäämien tyyppien kanssa. Vastakkaisen sukupuolen löytämisen kautta siihen aikaan liittyi ennen kokemattomuuden ihmeellistä lumoa."

Siinä iässä saattaa rakastua jonkun nahkarotsiin.

“Samaan aikaan katkaistaan suhteet vanhempiin. Olimme broidin kanssa tehneet aikaisemmin melkein kaiken faijan kanssa, mutta siinä vaiheessa syntyi reviiritappelu. Se oli Oidipustyyppistä, tyyliin kuka täällä oikein määrää. Kun pojista kasvoi äijiä, faijan dokaaminen muuttui aggressiiviseksi ja jouduimme kirjaimellisesti tappeluun. Bohemiassa mä tapasin tuon ajan jätkiä. Bohemia on muuten sama Itäkeskuksen paikka, mistä valtakunnansovittelija Jorma Reini lähti luisuun. Siellä mä istuin lauantaina neljään saakka. Kävin pelaamassa vähän uhkapeliä."

Onko sussa Fitziä?

“Pikkasen. En ole ikinä voittanut, vaan nautin itse pelaamisen aktista, siitä jännityksestä. Jätkät ottivat hyvin vastaan, mitä nyt vähän kommentoivat: “No hei jätkä, susta on saatana tullut kirjailija!"

Mitä niistä jätkistä oli tullut?

“Jotkut on kuolleet, jotkut elossa. Ihan tavallisia jätkiä, moni ihan samannäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Teboilin kahvila muuttunut Myllyrengiksi."

Jakomäki ja Kontula on niitä mestoja, joista Tony Halme sai isoimmat äänimäärät. Mistä niiden outo isänmaallisuus johtuu?

“Pohjalla vallitsee omituinen isänmaallisuus. Siihen ei ole mitään syytä, koska isänmaa potkii niitä päähän ja tekee sellaisia poliittisia ratkaisuja, jotka eivät paranna kenenkään osaa. Sitten ollaan absurdilla tavalla Suomen puolustajia. Ehkä oma paikka ja ylemmyys on vaan haettava jostain. Somaliasta tulleelle korostetaan, että mulla on paikka täällä. Tällainen ajattelu perustuu tosin täysin uskomuksiin. Niissä lähiötarhoissa, joissa mun omat lapset ovat käyneet, samoissa ryhmissä on aina ollut venäläisiä ja somaleita. Kun tasa-arvohomma lähtee noin pienestä, se voi onnistua.

Afrikassa Beninissä mä olin neekeri. Lapset huutelivat perään jovo jovoa, valkoista muukalaista. Siellä valkoiseen suhtauduttiin vähän eri tavalla kuin täällä mustaan. Valkoinen tulee sieltä, missä on rahaa, kulttuuria, hyödykkeitä ja kulutusta. Musta tulee Suomeen kehitysmaasta."

Tomi Kontion kirjaan perustuva Keväällä isä sai siivet Kansallisteatterin isolla näyttämöllä 27.3. alkaen.