TAHDON VALTAKUNTA

(Tämä kirjoitus on alun perin kommentti Mirja Wuokon ”Love Shits”-blogikirjoitukseen, joka löytyy muine ylipitkine kommentteineni osoitteesta: http://www.city.fi/blogit/7/love+shits/126796)

Jos joku tekee tieteestä elämänsä sisällön, niin se on hieno asia. Kyseessä on kuitenkin hänelle henkilökohtaisen arvo, joka hyödyttää muita riippuen siitä, onko kyseessä osaava tiedemies. Ja mitä todennäköisimmin on, mikäli joku kokee itsensä tieteen tekemisen arvokkaana. Aristoteleen sanoin: opimme parhaiten juuri niitä asioita, joiden tekemistä rakastamme (minä olen juuri löytänyt oman kutsumukseni ja nautinnon eksistentialistisesti pohdiskelevasta kirjoittamisesta - ja toivon, että se myös näkyy=).

Edellinen pätee myös tavalliseen ihmiseen aina arjen askareista ansiotyöhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin asti. Kyse on kuitenkin jälleen henkilökohtaisista arvoista, joiden yleistäminen johtanee tarpeeseen saada muut tunnustamaan oman jutun objektiivisesti parhaaksi. Tällöin kuitenkin kadotetaan sen henkilökohtainen arvo, joka on eteenpäin vievistä voimista paras. Juuri tästä syystä Raamattukin käskee rakastamaan lähimmäistään eli sitä, jonka voi oikeasti tuntea jollain syvyydellä (ihmistä ei voi koskaan täysin tuntea - ei edes itseään). Tästä päästäänkin siihen altruismin virheeseen, jonka oikaisemiseksi olen merkkiä pöytään iskenyt: rakkaus laimenee kohdistuessaan liian laajaan kohderyhmään. Se muuttuu abstraktiksi ihmisyyden "rakastamiseksi", joka minulle ilmentää itsensä "rakastamista" koko ihmiskunnan kautta. Tämä jää edelleen passiiviseksi, koska ihminen pysyy ihmisenä kuolemaansa asti, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään. Juuri tästä kumpuaa abstrakti ihmisarvon ideaali ja sen mukaiset YK:n ihmisoikeusasiakirjat, joiden toteuttamiseen kenelläkään ei ole velvollisuutta (ne kertovat, mitä kansalaisella on oikeus vaatia hallitukseltaan, mutta jos se ei mitään anna, niin tough luck, Chuck...)

Puhun itsensä rakastamisen puolesta, koska se on konkreettinen lähtökohta, jonka lämpimän eteenpäin vievän vaikutuksen ihminen voi tuntea, jos on valmis näkemään rakkauden mukaisen vaivan tehdäkseen itsestään jotain rakastettavaa. Edelleen tämä ei voi onnistua ilman toisen ihmisen tarjoamaa peiliä. Kun itseä suhteutetaan yleiseen konkreettisesta ja tunnetusta yksittäisestä alkaen, niin voidaan rakentaa perusta, jolla myös johdonmukaisuus pääsee pintaan ja toimintaan vaikuttamaan. Ihminen ei voi olla arvottamatta omaa toimintaansa/itseään suhteessa siihen, miten kokee muiden vastaavan toiminnan itseään kohtaan - ja miten toisia tämän kokemuksen perusteella arvottaa (ihailee, halveksii tms.) Ja jos joku on tästä eri mieltä, niin istutaan alas kahvikupilliselle/lasilliselle ja teen parhaani loukatakseni sinua. Useimmat jutuistani onnistunet päästämään kuin vesi hanhen selästä, mutta ennen pitkää osun johonkin arkaan paikkaan - puhumattakaan siitä, jos onnistun loukkaamaan sinua tavalla, johon olet itse syyllistynyt muita kohtaan. Tällöin ihmisen täytyy erottaa oma loukkaajaa kohtaan tuntemansa negatiiviset tunteet siitä, miten johdonmukaisuus vaatii saman tuntemista myös itseään kohtaan (siinä määrin, kuin on samankaltaiseen syyllistynyt). Ja helpoin keino tähän on suuttua kaksin verroin toiselle. Juuri tästä syystä Jeesuskin sanoi, että se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven (tästä lisää toisella kertaa).

Nykyihmistä riivaava ”sopulismi” (eli sopulinkaltaisuus) on juuri niiden juttujen välttelemistä, jotka hermostuttavat, koska omaa syyllisyyttä samaan ei voi täysin kiistää. Tämän vuoksi annetaan toisten loukkausten mennä, jotta ei tarvitsisi korjata omaa toimintaansa - ja näin kaikki pääsevät kaikkein helpoimmalla. Lopputulos on kuitenkin viimeinen ihminen, joka ei Nietzschen oivalluksen mukaan osaa edes halveksia itseään. Ja kuinka kaukana itsen rakastamisesta tällöin ollaankaan? Sitten ostetaan kaikkea kivaa ja katsellaan viihdettä eli toisten tarinoita, jotta ei tarvitsisi nähdä itseään ja omaa elämäänsä. Tälle perustalle on kapitalistisen markkinatalouden jatkuvan talouskasvun imperatiivikin rakennettu: totumme siihen, mitä omistamme ja tarvitsemme enemmän välttyäksemme kohtaamasta itseämme. Palatakseni aikaisemmin käyttämääni esimerkkiin, tämä on sama kuin vanhemmat rakastaisivat lastaan antamalla tälle kaikki herkut ja lelut, mitä tämä vain sattuu haluamaan. Ja jos ymmärrämme, miten onnettomaksi tällainen lapsi tulisi, niin miksi elämme omaa elämäämme niin usein ikään kuin kaiken haluamansa salliminen olisi itsensä rakastamista. Juuri tästä syystä seuraava mustalaiskirous on kaksinkertainen: toivottavasti saat kaiken, mitä haluat ja haluat kaikkea mitä saat. Ja kun pitää jatkuvasti antaa itselleen lisää jotain sellaista omistettua, joka yhdellä ollessaan on muilta pois, niin ennen pitkää joutuu ottamaan sitä tavalla, josta muita halveksisi (joko laiskasti eli antamatta paljoakaan/mitään takaisin tai ahneesti eli ottamalla niin paljon kuin suinkin pystyy ja uskaltaa).

Tavalliset ihmiset haluavat nähdä itsensä hyvinä työntekijöinä, kavereina, ystävinä, puolisoina, vanhempina jne., mutta eivät ole valmiita näkemään vaivaa ymmärtääkseen, mitä edelliset merkitsevät, ja mitä sellaisena oleminen edellyttää – puhumattakaan kaiken tarvittavan työn tekemisestä (yksilön työmaa alkaa vasta ansiotyön ja velvollisuuksien päätyttyä). Tämä ei olekaan helppo tai kevyt tehtävä - siis hyvänä ihmisenä ja yksilönä oleminen - koska kuolevaisina emme loppujen lopuksi saa pitää mitään, minkä olemme onnistuneet hankkimaan. Juuri tästä syystä ihmisten enemmistö takertuu konkreettisen omistamisen tärkeyteen ja vastaaviin omistuksiin, koska niiden takana on koko nykyisen yhteiskunnan voima. Koko ihmiskunnan voima ei kuitenkaan ole paljoakaan kuolemaa vastaan ja tässä yksilö on viime kädessä yksin - kukaan ei voi kuolla minun puolestani (siis jos ei usko, että Jeesus kuoli minun puolestani tai johonkin muuhun vastaavaan). Ja kun ymmärrän, ettei kukaan voi kuolla puolestani, niin silloin alan toden teolla myös elää omaa elämääni. Tällöin ymmärrän, miten tärkein hallussani olevista asioista on oman kehoni sekä mieleni terveys ja toimintakykyisyys - juuri näistä huolehtimalla saan kohtalon salliessa pitää ja nauttia niistä kaikkein pisimpään (mitä todennäköisimmin ja käytännössä varmasti todellisuus vaatii lainaamansa lopulta kuitenkin takaisin). Mutta ei pelkkä aikakaan ole minkään arvoista, jos en tee elämästä mielekästä ja rikasta kokemusta. Tämä tapahtuu mielestäni parhaiten kuitenkin vuorovaikuttamalla muiden kanssa sekä luottamalla meidät tunteville ja meistä kiinnostuneille sitä, mikä tekee juuri minun elämästäni merkityksellistä. Ja kun tahtova tahtoo niin saada kuin antaa, niin hän kiittää saamastaan samalla lahjalla. Hän kuuntelee, oppii ja opettaa tavalla, jossa kehitetään itseä, mutta ei kadoteta sitä, mitä ollaan – jossa tahdotaan voittaa, mutta ei kukistaa muita/vastustajia. Juuri tässä hengessä Nietzschekin totesi: "Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?" ja "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärrystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?" (jotain, mitä yritän selittää hyvin harvan ymmärtämässä deitti-ilmoituksessani). Tämä on kuitenkin yksilön itsensä rakastamiseen perustuvaa rakkautta kaltaisiinsa yksilöihin - siis niihin, jotka ovat erilaisia, mutta omaavat saman pyrkimyksen oppimiseen ja itsensä ylittämiseen.

Yksilölle elämä on oppimista ja oppiminen elämistä! (sattumoisin deitti-ilmoitukseni otsikko - jos pieni profiili-mainostus sallitaan: http://www.city.fi/profiilit/nomad_1 =). Ja tällainen itsensä rakastaminen on tie autonomisten yksilöiden yhteisöön, jossa ei tarvita paimenta varmistamaan, ettei lampaat (tai sopulit) syö maata tyhjäksi. Olemassaolomme perusta on kuitenkin sekä luonnollisen ympäristömme että oman kehomme ylläpito, terveys ja toimintakykyisyys. Tiivistettynä mikään ei todellakaan ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovinkaan tärkeää. Ja siinä missä maapallo on ihmiskunnan puutarha, keho on jokaisen oma vastaava ja olemassaolon perustana alusta kaikelle hyvälle ja arvokkaalle. Elämän arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tekevä on kuitenkin lopulta jotain, mitä jokaisen yksilön on itse luotava juuri lähimmäistensä tuella ja tavalla, joka ei tuhoa muiden mahdollisuutta samaan (kun meidän on lopulta kuitenkin oltava johdonmukaisia, niin emme voi aidosti nauttia sellaisen epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen itsellemme tuomista eduista, jota vihaisimme sydämemme pohjasta, mikäli emme olisi voittaneet syntymälotossa).

Mutta tällainen lyhyt kommentti tällä kertaa. Yritän oppia tiivistämään, mutta tällä hetkellä minun täytyy pitää itselleni sopivat liian pituuden/lyhyyden kriteerit. Toivon mukaan joku saa tästä jotain - ja maksaa takaisin "samalla rahalla". Mirjalle kiitos tästä vastalahjasta - sinulle kirjoittaminen on selkiyttänyt omia ajatuksiani huomattavasti. Nyt kuitenkin täytyy jättää kirjoittaminen ja siirtyä muihin juttuihin sekä alkaa valmistautua töihin menoon. Lisää taas, kun joku uskaltaa vastata kommenttiini... (ja taidan kopioida hiotun version tästä kommentista omaan blogiini).

Niin laiskat liberalistit ja ahneet libertaristitkin kuriin, kiitos!
(vastine Taneli Hämäläisen ”Pakkotyö – tarjous, josta ei kieltäydytä” –kirjoitukseen: http://www.city.fi/blogit/vapaamatkustaja/pakkotyo+tarjous+josta+ei+kieltaydyta/126704)

Nykyihminen on jotenkin onnistunut unohtamaan, että työn tärkein tehtävä ei ole rahan tekeminen, vaan työn saaminen tehdyksi. Tästä kaikkein perustavinta on niiden perustarpeiden täyttäminen, joita jokainen ihminen tarvitsee itsesäilytykseen sekä terveenä ja toimintakykyisenä pysymiseen. Jotkin näistä töistä – tosin melko harvat sellaiset – voivat olla jopa kolmen tunnin päässä lähimmästä sopivasta työttömyysturvan saajasta. Lähtökohtainen pyrkimys varmasti on tai ainakin pitäisi olla lähimmän sopivan henkilön ”nakittaminen”. Se on ikävää, jos lähempää ei löydy, työtä organisoidaan tehottomasti tai joku tekee tahallaan huonoa työtä. Kahteen jälkimmäiseen pitää puuttua, mutta ensimmäinen saattaa joissain harvoissa tilanteissa olla ikävä realiteetti. Silloin, jos työsuoritetta pidetään ja on syytä pitää tekemisen arvoisena, niin jonkun se on tehtävä. Huomattavasti useammin tuo kolmen tunnin työmatka hanttiduuniin on kuitenkin työtä vieroksuvien ”punch line” – hyi, kun on hirveetä totalitarismia, kun toimeentulon eteen täytyy tehdä työtä!!!

Siinä Taneli on oikeassa, että pakko on huono asia. Se nostaa lähinnä vastarintaa. Muistetaan kuitenkin myös toiseen suuntaan menevä pakko: kun joku työkykyinen katsoo oikeudekseen saada toimeentulo tekemättä työtä, niin muut ovat pakotettuja jakamaan keskenään se korsi, jonka työnvieroksuja olisi kantanut kekoon – siis, jos ei olisi nimensä mukainen. Yhden, kymmenen tai enemmänkin työpanos jaettuna koko työssäkäyvän kansan kesken ei ole paljoakaan, mutta pakkoa se on, jos pidetään kiinni työstä kieltäytymisestä Suomen lakiin nojaavana ihmisoikeutena. John Stuart Milliä lainaten: miljoonalla ihmisellä ei ole yhtään sen suurempaa oikeutta pakottaa yhtä kuin yhdellä miljoonaa, jos hän siihen pystyisi. Ei siis anneta yhdenkään pakottaa miljoonaa – ei edes ”ihmisoikeuden” tai huonosti muotoillun lain takia.

”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.” Tämä pitää paikkansa, vaikka yhdelläkään työkykyisellä ei olisi oikeutta kieltäytyä työstä, jos haluaa pitää kiinni työttömyysturvastaan. Jos ei onnistu hankkimaan haluamaansa työtä, niin silloin täytyy tehdä jotain muuta tullakseen toimeen. On paljon töitä, jotka vain täytyy saada tehtyä: roskien keräys, loka-auton ajaminen, julkisten vessojen siivoaminen jne. Kukaan ei varmasti halua uppoutua näihin ja moniin muihin töihin, mutta ne on silti hoidettava tavalla tai toisella. Mielestäni yhteisön/työvoimatoimiston pitäisi olla organisoija, joka jakaisi vähintään välttämättömät työt mahdollisimman tasan niihin sopivien toimeentuloa tarvitsevien työttömien kesken. Toki on syytä aina aloittaa kouluttamattomasta väestä, kun kyse on hanttihommista eli ylläpitää ammattisuojaa, mutta jos professoria ei muualla tarvita, niin ei professoriuden pidä suojata velvollisuudelta ansaita oma toimeentulonsa. Ei laiteta ihmisiä eriarvoiseen asemaan, jotta paremman väen ei tarvitsisi liata käsiään. Eikä se ole pakkotyötä, jos ihmisen on ansaittava toimeentulonsa – hänellä on aina vapaus nääntyä nälkään, jos ei työ maistu. Toisaalta voi olla tuhlausta laittaa koulutettua väkeä perushommiin ja tästä syystä työvoimatoimisto voisi olla työvoiman vuokrauspalvelu, joka tällä toiminnalla hankkisi varoja kaikkien perustoimeentulon turvaamiseen ja yhteiskunnan pyörittämiseen. Mutta jos joku alkaa vaahdota pakkotyöstä tässä yhteydessä, niin tunkekoon ILO:nsa sopimuksineen sinne, minne päivä ei paista.

Työvelvoite on erinomainen keino varmistaa, etteivät työttömät vieraannu ja alkoholisoidu. Kaksi tuntia päivässä saattaa viitata työvelvoitteen määrään, mutta kirjaimellisesti otettuna se on idiotismia – varsinkin kun lähestytään sitä kolmen tunnin työmatkaa. Edelleen työvelvoitteen pitäisi olla sellainen, että työttömälle jäisi aikaa ja energiaa mieluisamman työpaikan etsimiseen (sekä tietenkin vapaa-aikaa). Edelleen työvelvoite voisi olla noin puolipäivätyötä vastaava tuntimäärä, mutta sen keventämiseksi voitaisiin mukaan kelpuuttaa 10 tuntia ihan aktiivista harrastamista: punttisalilla käynti, tanssikurssilla harjoittelu, shakkikerhossa käyminen ym. mikä tahansa aktiivinen työkykyä ylläpitävä ja sen varmentava toiminta. Eikä tähän kykenemätöntä pidä susille heittää, vaan ohjata hoitoon, jossa tuetaan jälleen kykeneväksi. Toisaalta on käsittämätöntä idiotismia, että esimerkiksi alkoholisteille annetaan toimeentulotuki, joka varmistaa lähinnä heidän alkoholisminsa toimeentulon. Ja tähän päälle vielä se, miten työssäkäyvien motivaatiota nakertaa muiden kustannuksella loisivat – siis rottalauman tavoin: pienen haukun kultakin, mutta pakkoa on se pienikin pakko…

Pyritään eroon pakosta sekä myös oranssista kepistä ja keskitytään mahdollisuuksien luomiseen. Kamppaillaan sitä niskalenkkiä työläisestä tavoittelevaa libertarismia vastaan, joka kuvittelee rahantekoa työn tekemisen tavoitteena (tätä se on vain seteleitä/kolikoita työkseen painavissa valtion laitoksissa). Ahneet kuriin, mutta ei anneta laiskojenkaan hallita. Kyseessä on kuitenkin saman kolikon kaksi puolta: ahne haluaa mahdollisimman suuren ja kohtuuttoman korvauksen kaikesta tekemästään; laiska puolestaan mukavan toimeentulon tekemättä mitään – molempien pyrkimys on täysin juuri niin kohtuuton ”tuntipalkka”, kuin minkä onnistuvat hankkimaan (raja-arvona äärettömyys. Lopuksi todettakoon, että kun työn tarkoitus saadaan jälleen tarpeellisen aikaansaamiseksi rahanteon sijaan, niin ketään ei ole syytä pakottaa strippaamaan ”lisäarvon” tuottamiseksi. Päästetäänpä otsassa olevasta rationaalisuuden mulkusta irti ja otetaan maalaisjärki takaisin käteen.

Miettikääpä seuraavaa: kun omavaraisen maatalon viljat on puitu, halot hakattu, eläimet hoidettu, tila ylläpidetty ja ruokapöytä katettu, niin tilanväki ei istu ja mutustele otsa rypyssä miettien, mistä ihmeestä me löytäisimme lisää työtä… Hyvä ihmiselämä ei tietenkään rajoitu pelkkään toimeentuloon, mutta ei sen tarvitsemat resurssit/tuntipalkka rajatonkaan ole, niin kuin nykyihmisten kriittinen massa tuntuu ajattelevan. Ja tämä rationaalisuus on johtanut vapaasti kasvavan talouden ihanteeseen eli rajatta/suunnatta kasvavaan kulutukseen ratkaisuna jo nyt ylikulutetun, saastutetun ja liikakansoitetun maaPALLON ongelmiin. Vapaa talous ja sen rationaalisuus eli patologinen epäily ovat ratkaisu vain siihen ongelmaan, miten varmistan, etteivät muut ahnehdi kaikille elintärkeitä rajallisia resursseja – no, tietenkin ahnehtimalla niitä itse niin paljon kuin suinkin pystyn ja uskallan. Juuri tämä rationaalisuus on tehnyt ihmiskunnasta kuin kiihtyvässä syöksyssä olevan lentokoneen väen, joka taistelee lopulta viimeistä miestä myöten siitä, kuka saa parhaat istumapaikat ja palvelun tässä maailmanlopun ravintolassa. Ja joskus niin hauska parodia on todellakin muuttumassa todellisuudeksi ja todellisuuden surullisimmaksi tragediaksi lajista, joka vei lukuisia muita ja sitten itsensä evolutionaariseksi umpikujaksi, koska alamäkeen meno oli niin mukavan helppoa. Mutta tässä tulee Linnunradan käsikirjan (alkua) liftareille:

Linnunradan läntisen kierteishaaran hyljätyllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia, että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö. Planeetan asukkailla on […] ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta on yritetty korjata monin tavoin, joista useimmat ovat merkinneet vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä on sinänsä merkityksellistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat ole onnettomia. Niinpä ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä on edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne, joilla on varaa hankkia itselleen digitaalikello…