TAHDON VALTAKUNTA

Mielestäni homoseksuaalien adoptio-oikeudelle on yksi este tai viiväste: käsittämättömän tärkeäksi noussut abstraktin tason tunnustus, että homoseksuaalit vanhemmat ovat täysin yhtä hyvät kuin heteroseksuaalit vanhemmat. Tässä "sateenkaariväki" luopuu niin hartaasti liputtamastaan moninaisuudesta, kun se ei enää hyödytäkään heitä. Toisin sanoen moninaisuus on rikkaus, paitsi perheen sisällä se ei merkitse mitään. Kukaan ei voi täysin yleisellä tasolla kiistää, että äiti ja isä ovat enemmän moninaisuutta kuin isä ja isä tai äiti ja äiti. Tämä on kuitenkin puhtaasti abstraktin tason ero ja yksilötasolle mentäessä muut asiat painavat huomattavasti enemmän.

Meillä on jo olemassa kriteerit, jotka adoptiovanhempien pitää täyttää. Edelleen näitä kriteereitä voidaan ja pitääkin parantaa toteutuneista adoptioista saadun datan perusteella. Olennaista on kuitenkin se, ettei vanhempien homoseksuaalisuus saa olla ratkaiseva ero ja poissulkeva tekijä. Toisin sanoen potentiaalisia adoptiovanhempia olisi hyvä haastatella niin, ettei haastattelija mahdollisimman pitkälle tiedä heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sitten, kun kriteerit täyttyvät, katsotaan ketkä ovat vaihtoehdoista parhaat; lapselle kuuluu aina paras, mitä voimme tarjota. Oikeastaan vanhempien seksuaalinen suuntaus saa painaa vain siinä tapauksessa, kun on yksi lapsi, jonka tahtoo adoptoida sekä heteroseksuaalit että homoseksuaalit pariskunnat. Jos jotkut ehdokaspariskunnat ovat muilla kriteereillä täysin yhdenveroisia, niin silloin äiti ja isä saavat ratkaisevan pisteen ilmentämäänsä yleiseen moninaisuuteen perustuen. Jos moninaisuus on rikkaus yleensä, niin kyllä siitä yksi piste pitää saada perheenkin sisälläkin...

Monet voivat pitää tätä triviaalina seikkana. Muistutettakoon, että olen antamassa siitä vain tasatilanteet ratkaisevan pisteen. Olennaisempaa on kuitenkin se kaksinaismoralismi ja ristiriita, joka piilee sateenkaariväen moninaisuuspropagandassa. Parhaat mahdolliset vanhemmat ovat kuitenkin niitä, jotka ajattelevat lapsen parasta, vaikka se tarkoittaisi, etteivät juuri he tuota adoptiolasta saisikaan (tämä ilmenee selvästi juuri siinä kuuluisassa Salomonin tuomiossa siitä, kenelle kiistelty lapsi kuuluu). Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin paljastaa myös heteroseksuaalien itsekkyys: he eivät halua päästää homoseksuaaleja kilpailemaan adoptiosta nyt voimassa olevilla riittäväksi katsomillaan kriteereillä. Toisin sanoen siinä, missä homoseksuaalit haluavat sanoa, ettei seksuaalinen suuntaus ole ero laisinkaan, heteroseksuaalit haluavat pitää sitä ratkaisevana eli poissulkevana erona. Tällainen jyrkkyys on järjetöntä yksinhuoltajuudesta sekä rekisteröityjen parisuhteiden sisäisistä adoptioista saadun datan perusteella.

Siis: molemmat ovat väärässä, mutta heteroseksuaalit oikeastaan eniten. On kuitenkin selvää ja kiistämätöntä matematiikaa, että mitä enemmän potentiaalisia adoptiovanhempia on tarjolla, sitä paremmat vanhemmat jokainen adotiota tarvitseva lapsi saa - ja harvempi jää kokonaan ilman. Tällä hetkellä monet heteroseksuaalit tuntuvat enemmän tai vähemmän hiljaisesti väittävän, että lastenkoti on parempi kasvuympäristö lapselle kuin homoseksuaalit vanhemmat. Ja tätä täytyy pitää suurimpana erehdyksenä, vaikka se olisikin tiedostamaton sellainen: ihmiset eivät ymmärrä, mitä heidän kannattamistaan kannoista seuraa. Myös homoseksuaalit tuntuvat sortuvat haluamaan siinä määrin, että rehellisyys vaatisi "Haluan2013"-kampanjaa. Kaiken kaikkiaan ihmisen helmasynti on kykenemättömyys kasvaa halusta tahtoon eli itsensä tiedostavaan haluun (siis ymmärrykseen siitä, millaiseksi kunkin halun seuraaminen minut tekee). Joka tapauksessa, mitä jos adoptiossa laitettaisiin lasten paras etusijalle - heissä on kuitenkin tulevaisuus...

(kirjoitus tasa-arvoisen ”avioliittolain” puolesta ja sitä vastaan)

Homoseksuaalit saisivat tasa-arvon lain suhteen helpommin, jos heille riittäisi tasa-arvo lain edessä. Tällä hetkellä homoseksuaalit yrittävät tehdä saman, mitä kirkko ja (tapa)kristityt ovat heille tehneet, mutta mitä he eivät todellakaan olisi toivoneet. Toisin sanoen homoseksuaalit vaativat tasa-arvon nimissä lain sanovan avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista ja siellä eksplisiittisesti synniksi nimettyä. Monelle tämä saattaa tuntua mitättömältä asialta, mutta luterilaisuudessa avioliitto on tärkeä instituutio ja katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista. Itse en kuulu kirkkoon, mutta osaan tämän verran ymmärtää ja asettua Raamattuun uskovien asemaan.

Tähän asti laki on tukenut Raamatun määritelmää siitä, mikä kelpaa avioliitoksi ja mikä ei. Toisin sanoen kirkolla on ollut etuoikeus erotella lain edessä hyväksymänsä avioliitot niistä, jotka ovat sen opin vastaisia ("rekisteröityjä parisuhteita"). Tämä onkin kiistämätön vääryys - siis se, että liittonsa virallistavan homoseksuaalin täytyy useimmissa/jokaisessa työhakemuksessa sekä muissa virallisissa lomakkeissa paljastaa seksuaalisen suuntautumisensa ja antautua näin yleisten ennakkoluulojen armoille. Tasa-arvo lain edessä ei kuitenkaan vaadi Raamatun avioliitto-käsitteen varpailla hyppimistä. Riittää kun kaikilla liittonsa virallistaneilla hetero- ja homoseksuaaleilla pareilla on sama termi lain edessä: laillistettu parisuhde, virallistettu parisuhde tai jotain vastaavaa.

Kirkon täytyy luopua tästä liitoksesta lainsäätäjän kanssa ja suostua avioliitto-termin vetämiseen lain toimialueelta. Jokainen yksilö tai yhteisö on edelleen vapaa kutsumaan liittoaan avioliitoksi tai miksi ikinä haluaakaan kaikkialla muualla paitsi lain alla ja sen säätelemissä asioissa. En missään nimessä kuitenkaan väitä "avioliitto"-termiä kirkon/uskontojen omaisuudeksi. Sen sijaan totean sillä olevan niissä niin keskeinen merkitys, että ymmärrän "avioliitto"-lakitermin sukupuolineutraaliksi muuttamisen vastustusta. Lain edessä kansalaisten pitää kuitenkin olla tasa-arvoisia ja tämä tarkoittaa sitä, ettei seksuaalinen suuntautuminen saa ilmetä virallisissa lomakkeissa (tai tähän pitää olla hyvät perusteet, jos sellaisia koskaan on olemassa). Laki ei kuitenkaan saa ottaa kantaa vastakkaisella tavalla ja määritellä avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista. Laki hallinnoi yleistä eikä saa ottaa kantaa yksityiselämän puolelle kuuluviin asioihin ja määritelmiin.

Tasa-arvo lain edessä kuuluu jokaiselle kansalaiselle. Homoseksuaalien oikeus välttää kaikkea mahdollista syrjintää ja ennakkoluuloja on perustellumpi kuin kirkon ja siihen uskovien etuoikeus avioliitto-termiin. Raamattuun uskovien loukkaaminen ei kuitenkaan ole tarpeellista tasa-arvon saavuttamiseksi, koska riittää, että he luopuvat toisia syrjivästä etuoikeudestaan. Todellisen tasa-arvon puolustajat voivat asettaa sitä vastustaville seuraavat vaihtoehdot: teidän täytyy joko antaa avioliitto-termi lain toimialueella tasa-arvoisesti kaikkien käyttöön tai vetää se pois ja korvata jollain seksuaalisen suuntautumisen suhteen erottelemattomalla eli tasa-arvoisella käsitteellä. Tässä on aitoa tasa-arvoa puoltava ja siihen tyytyvä vaade, jota kukaan ei voi perustellusti kiistää. Tässä on jotain, minkä puolesta minäkin äänestäisin.

Tasa-arvoa vastustavien kohtuuttomuus paljastuu kaikkein selvimmin, kun on itse kohtuullinen. Vaatimus tasa-arvosta menee läpi nopeammin ja varmemmin silloin, kun tasa-arvo riittää sitä vaativille. Tarve saada laki ristiriitaan Raamatun kanssa on ymmärrettävää, mutta sellaista lähinnä kostona itse kärsitystä eriarvoisesta asemasta lain edessä. Homoseksuaalien ja heidän tasa-arvoaan vaativien onkin nyt kysyttävä itseltään, kumpi on tärkeämpää: tasa-arvoisen kohtelun saaminen vai vastapuolen varpaille astuminen? Jos haluaa molemmat, niin taistelu pitkittyy niin kuin tässä asiassa on selvästi käynyt ja voittokin asettaa lähinnä uudet rintamalinjat seuraavaa taistelua odottamaan. Loppujen lopuksi yhtenäisyys vastuksen edessä on korkeintaan aseveljeyttä viholliseksi koetun kukistamiseksi, kun taas rakkaus ja erityisesti intiimi sellainen rakastavaisten välinen asia. Mitä jos tyydyttäisiin yhdessä tasa-arvoon ja keskityttäisiin rakkauteen sotimisen sijaan?

Päivi Räsänen on kenties turhankin voimakkaasti leimautunut "kristillisen suvaitsemattomuuden henkilöitymäksi". Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun huutaa Raamatun arvoja ja synnintuntoa yhdeltä valtion johtopaikoista? Tosin mikään huutoa hiljaisempi ei kuulu ”kaikkien vapaiden henkien pirullisen hälyn alta (Nietzsche)” – vapaus on nykypäivän taisteluhuuto, joka suvaitsee kaikkea, joka sille itselleen on mieluisaa, tai mikä ei ainakaan häiritse sen omaa nautiskelua.

Vapaus on kasvavalle joukolle pyhääkin pyhempi asia, jota ei saa rajoittaa ilman aukottomasti perusteltua totuutta tai todistetta muille aiheutuneesta vahingosta. Liberalistien onneksi totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa triviaaleja tosiasioita lukuun ottamatta; samoin Jumalakin pysyy tutkimattomilla teillä ja esitetyt todisteet vähintäänkin monitulkintaisina. Vapauden kirkko onkin rationalismi-dogmatiikan lapsi, jonka ytimessä ei ole totuus, vaan epäily kaikkia tiedostavia olentoja kohtaan (itsestään ihminen ymmärtää, ettei muihinkaan voi luottaa). Tätä epäilyä vastaan tosiasiat, kuten aborttien ja laiminlyötyjen lasten kasvava määrä, eivät ole peruste eikä mikään vastuusta vapaata seksiä vastaan. Ja mitä tautiriskistä: HIV on jo melkein parannettavissa, eikä syfiliskään vielä täysin parantumaton.

Kristityt taittavat tärkeimmäksi nostamaansa peistä siitä, etteivät samaa sukupuolta olevat yhtyisi, ja että loputkin yhtyisivät vasta heidän aamenensa jälkeen. Eikö olisi tärkeämpää, että ihmiset nautiskelisivat vastuullisesti eli eivät ajaisi kehoaan ja yhteisöään rappiota kohden halvan nautinnon tähden? Kyseessä on todellakin uskovien välinen sota – toiset uskovat kukin omaan pyhiin kirjoituksiinsa ja toiset abstraktiin totuuteen, joka joskus kyllä löydetään. Yhdet elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa ja päivä päivältä harvempi enää tässä päivässä (jatkuva nautiskelu ja viihde ovat tietoisuuden irrottamista epämiellyttävistä asioista samoin kuin ajattelun sitominen Jumalan lupaamaan autuuteen).

Myös tieteellä on omat hartaat seuraajansa, jotka näkevät sen ainoana tienä Totuuteen. Tieteen rajallisuutta havainnollistaa kuitenkin se, ettei edes tupakan terveyshaittoja ole todistettu aukottomasti (korrelaatio on, mutta kausaalisuus eli Totuus pelaa pokeria Jumalan ja Vapauden kanssa). Ja päivä päivältä harvempi uskoo itseensä. Tosin typeryyttähän se on maailmassa, jossa kuka tahansa riittävän pääoman kasaan haaliva saa vapaasti käyttää rajallisia resursseja, joista meidän kaikkien selviäminen riippuu. Tämä syy-seuraus –ketju on kausaalisesti todennettavissa, mutta liberalisteilla on aivan liian hauskaa, ovelat liberalistit käärivät voitot edellisten juhlista, eikä muillakaan ole mahdollisuutta oravanpyörästä irtautumiseen (jatkuvan talouskasvun maailmassa jo samaan palkkaan tyytyminen on köyhtymistä eli toimeentulorajan lähestymistä). Ei ihme, että ihmiset sulkevat silmänsä tärkeimmiltä ongelmilta ja keskittyvät ideologisiin kamppailuihin, kuten homoseksuaalisuudesta kiistelemiseen.

Uskovat eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, että homoseksuaalisuuden ongelma ei niinkään ole homoseksuaalisuus sinänsä, vaan sen mukana kulkeva vapaan seksin aate ja propaganda. Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historian mukaan antiikin kreikkalaiset pitivät seksiä nälän ja janon kaltaisena luonnollisena tarpeena. He eivät olleet erityisen kiinnostuneita siitä, tyydyttääkö joku tarpeensa naisen vai miehen kanssa (paitsi, jos kyseessä on toisen omaisuus: tilanomistajan tytär tai orja, miehen vaimo jne. – se siitä jaloudesta). Antiikin ihmisiä kiinnosti olennaisempi kysymys eli se, miksi joku haluaa seksuaalista nautintoa kohtuuttomassa määrin, mikä häiritsee yksilön ja yhteisön elämää (tai miksi joku haluaa sitä luonnottoman vähän, mutta tämä ei tainnut monia vaivata). Vasta kristityt keksivät laajoja luetteloja siitä, mikä on sallittua, ja millä ehdoilla (minkä takana lienee pyrkimys valtaan ”ihmisen parhaaksi” -viittaan kätkettynä). Kuinka lahjakkaasti kristityt ovatkaan unohtaneet oman Kirjansa, jossa sanotaan, että "Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei rakentavaa. (1.Kor:23)."

Seksistä tulee yhteiskunnallinen asia vasta silloin, kun se on vastuutonta synnyttäen laiminlyötyjä lapsia ja levittäen sairauksia. Tähän vaikuttaminen ja tämän ehkäiseminen on julkisen viranhaltijan tehtävä ja jopa velvollisuus; tähän Päivi Räsäsellä on kansan myöntämä ministerin mandaatti. Ministerin asema ja siinä esiintyminen ovat Räsäsen julkisen minän toimialuetta.

Räsäsellä on yksityishenkilönä oikeus sananvapauteen, uskonvapauteen ja omien Raamattuun sekä muihin lähteisiin perustuvien näkemystensä esiintuomiseen. Tämä on kuitenkin yksityisen minän toimialuetta. Väärinkäyttääkö Räsänen asemaansa, kun hän antaa yksityisille näkemyksilleen ministerin painoa ja arvovaltaa? Luonnollisesti yleistä ja yksityistä ei voi täysin erottaa, mutta periaatteessa yksityisen minän pitäisi vaieta, siellä minne Räsänen on kutsuttu ministerinä (eli siellä, minne hän voi hyvällä omatunnolla mennä eduskunnan taksikortilla).

Asiaa tosin mutkistaa se, että Räsänen edustaa Kristillis-demokraatteja, joiden poliittiseen ohjelmaan hänen Raamattuun perustuvien näkemystensä voidaan katsoa kuuluvan. Kansa on äänestänyt hänet eduskuntaan ainakin osin näitä näkemyksiä ja niiden takana olevia Raamatun oppeja edistämään. Tosin ministerisalkkujen jakoon kansalla ei ole riittävää valtaa, joten tämän suhteen edellä mainittuun "väärinkäytökseen" on mahdollista vedota. Äänten jakauma eli edustajien määrä tosin ratkaisee puolueiden vaikutusvallan, joten kansalla on välillinen vaikutusmahdollisuus myös ministerivalintaan. Olennaista on kuitenkin se, ettei ihmistä voida täysin jakaa yksityis- ja virkapuoleen, joten yllätyksekseni täytynee todeta: Päivi Räsäsellä on oikeus ilmaista mielipiteensä tavalla, jolla hän on toiminut. Siitä huolimatta Räsänen olisi voinut valita sanansa paljon viisaammin. Ongelma lienee se, että Räsäsellä on korkein Totuus, jonka päälle ei mahdu ymmärrystä ja viisautta.

Suvaitsevaisuus onkin parasta, johon uskovaiset yltävät: ”te ette olleet vielä etsineet itseänne, kun löysitte minut. Näin käy kaikille uskovaisille ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin merkityksetöntä […] Näin puhui Zarathustra.” Mitä yleensä on suvaitsevaisuus ellei kauniimpaan asuun puettua sietämistä, johon ei mahdu pisaraakaan kiinnostusta, kuuntelemista, luottamista, rakkautta; ”mutta mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche).” Miten paljon usko varastaa juuri uskovalta itseltään?

Oletteko miettineet, miksi ”gay” tarkoittaa sekä iloista että homoseksuaalia? Mitä luultavimmin siksi, että kunnon uskovainen ei ole kumpaakaan. Hän vaeltaa murheiden laaksossa nauliten silmänsä ikuiseen autuuteen, vilkuillen ”uskottomia” korkeintaan säälivin silmin sekä tukien uskoaan kuorolle saarnaamalla ja heikkotahtoisia käännyttämällä. Kuitenkin kieltämällä suurimmat surut ja menetykset, kieltää myös vastaavat ilot ja saavutukset: ilo ja suru, tuska ja nautinto ovat kuin kaksoissisaret, jotka joko kasvavat yhdessä tai jäävät yhdessä kitukasvuisiksi (Nietzsche: totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielellä). Ja voi, kuinka kutistuviksi ne jäävät madonruoassa nimeltä ihminen… Toki on mahdollista, että sielu on kuolematon ja Raamattu totuus, mutta miksi ottaa tämä ajatus elämänsä johtotähdeksi? Toisaalta ei välitön nautintokaan sen parempaa ole: ihmiset syövät sekä juovat mieltään täyteen ja ihmettelevät, kun se ei tullutkaan kylläiseksi. He juoksevat merkityksettömän seksin perässä ja sitten valittavat, kun se ei merkinnytkään mitään… siis hetken hekuman ja unohduksen ylittävää.

Elämän tarkoitus on iloitseminen, mutta ei tyhjästä iloitseminen; elämä on oppimista ja itsensä tiedostavalla olennolla oppiminen on elämistä. Totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa, mutta jos ymmärrän useamman perspektiivin johonkin olennaiseen kysymykseen tai asiaan, niin silloin ymmärrän asiaa paremmin. Ja kun ymmärrän riittävästi suunnatakseni elämääni eli tehdäkseni valintoja, niin silloin voidaan puhua viisaudesta. Kaikkein olennaisimpana valinta ei ole hetkellinen päätös, vaan päätöksen mukaan elämistä ja toisinaan sen pyörtämistä. Tämän vuoksi viisas ei koskaan puhu totuudesta vaan siitä, miten valinta edusti hänen parasta arviotaan jonain ajan hetkenä. Jopa tiede etenee tällä tavoin: empiirinen data voi kumota hypoteesin/teorian/mallin tai tukea sitä, mutta ei koskaan osoittaa sitä todeksi.

Sokrateen esimerkin mukaisesti viisaus on oman tietämättömyytensä tiedostamista eli juuri sitä, mikä mahdollistaa itsensä kehittämisen, ymmärryksen kasvamisen, oppimisen. Ihminen on perustaltaan kyltymätön olento, mutta jos hän valjastaa tämän oppimiseen, niin silloin kyltymättömyyttä voi hyvällä omatunnolla pitää täydellistymiskyvyn moottorina. Yksilön lisäksi omaamme täydellistymisen myös lajina eli tieteen, joka kykenee antamaan yksilön täydellistymiseen tarvitsemaa aikaa. Kaiken ajan käyttäminen lisäajan hankkimiseen on kuitenkin hukkaan heitetty elämä – liika olemattomuuden välttely johtaa elämättömyyteen…

Ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä eli kaikkien lajiin kuuluvien jakamia. Ihminen on myös ruumiillinen olento ja jaamme samat perustarpeet ravintoon, suojaan, energiaan. Valitettavan usein jaamme myös kykenemättömyyden kohdata rajallisuutemme. Yhdet ottavat uskonsa perustaksi dogmit, jotka kieltävät sen, mitä he eivät kestä ja toiset hukuttavat ahdistuksensa lähimpiin nautintoihin eli mahdollisimman kauas kärsimyksestä ja kuolemasta. Jos Jumala olisi olemassa, niin kuinka kumpikaan näistä voisi seistä suorin selin hänen edessään? Uskova pidättäytyi maallisen elämän nautinnoista saadakseen äärettömän palkinnon tuonpuoleisessa ja uskoton kielsi tuonpuoleisen voidakseen haalia rajattomasti tässä elämässä – ensimmäinen polvistuu katse lattiassa ja jälkimmäinen vilkuilee pelokkaan epäilevänä kaikkialle.

Minä pyrin elämään elämäni oppien eli itseäni sekä ihmissuhteitani kehittäen. Juuri itseni vuoksi tahdon antaa muille mahdollisuuden samaan, ja olen valmis myös työskentelemään tämän ihanteen eteen: ”impulssi yksilöllisyyteen on olemassa – ajattelen sen palveluksessa (Nietzsche).” En tee tätä ensisijaisesti muiden hyväksi, vaan antaakseni heille eli erilaisuudelle mahdollisuuden haastaa minut oppimaan. Pyrin lyömään haastajani, mutta heitä kukistamatta, koska tällöin voimme mitellä voimiamme uudelleen. Kunnioitan eniten niitä, jotka antavat minulle tappioiden myötä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – pyrkimättä kuitenkaan alistamaan tai kukistamaan minua. Olen kuitenkin ihminen eli Winston Churchillin sanoin: ”olen aina valmis oppimaan, mutta en useinkaan pidä siitä, että minua opetetaan.”

Yksilölle täyttä elämää on pyrkimys omalta osaltaan jättää maailmansa hieman parempana kuin sen otti vastaan – ja siihen että hänen jälkeläisillään on muiden kanssa mahdollisuus samaan:

”Oman kuolemansa kuolee täyttävä, voitollisena, toivovien ja pyhästi lupaavien ympäröimänä. Näin pitäisi oppia kuolemaan; eikä pitäisi olla mitään juhlaa, jossa ei sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomia valoja! Kuolla näin on parasta; mutta järjestyksessä toinen on tämä: kuolla taistelussa ja tuhlata suuri sielu. Mutta taistelevan samoin kuin voittajankin vihaama on teidän virnistelevä kuolemanne, joka hiipii luo kuin varas – ja tulee silti herrana […] Näin puhui Zarathustra.”

Jos minä kohtaan kuolemani jälkeen Jumalan tai kenet tahansa, joka haluaa minut tahtoonsa alistumattomana tai edellä kuvatun kaltaisesta elämästä tuomita, niin silloin kyseessä on demoni, jota vastaan tahdon aina ja ikuisesti nostaa kilpeni ja keihääni. Sen sijaan Buddhalaisuuteen oli eräässä elokuvassa liitetty kiehtova ajatus siitä, miten kuoleman portilla kysytään vain kaksi kysymystä: 1) Onko elämässäsi ollut iloa? 2) Onko elämäsi tuottanut iloa muille? Jos jostain, niin tästä portista tahtoisin päästä sisään, mutta loppujen lopuksi "taivaasta puuttuvat kaikki mielenkiintoiset ihmiset (Nietzsche)." Yksilön on hyväksyttävä kuolevaisuutensa ja laitettava suurin paino tähän elämään.

Kuolemaa vastaan ihmisillä on lisääntymiskyky, jolla voimme jättää jotain jälkeemme. Se, mitä kukin jättää jälkeensä riippuu ensisijaisesti siitä, miten jälkikasvunsa hoitaa eli millaisen mallin heidän muokkautumiselleen antaa. Älkäämme siis laiminlyökö tätä etuoikeutta luoda kuva itsestämme, joka aikanaan kapinoi perustaansa vastaan. Älkäämme myöskään vaarantako sitä itseltämme tai muilta halvan ja vastuuttoman nautinnon myötä. Ei myöskään olla ahneita ja haluta ikuista autuutta (puhumattakaan eri tavoin elävien kadotuksesta). Juuri erilaiset arvomaailmat tukevat oppimista, uudistumista ja rakkauden täyttämää elämää.

Muistetaan luonnonvarojen rajallisuus, kannetaan oma kortemme työnjaon kekoon ja ollaan johdonmukaisia arvostelmissamme – vedetään oma painomme ja annetaan kaikille mahdollisuus ihmiselämän ytimeen eli oppimiseen. Näin kukaan ei saa mitään ilmaiseksi, mutta kaikilla on mahdollisuus hyvään elämään. Tunnustakaamme yhteinen materiaalinen perustamme, siirtykäämme yleisestä eli ihmisyydestä yksilölliseen ja tulkaamme yhden toivon lapsiksi:

”Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. Tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.”