TAHDON VALTAKUNTA

Myyttinen taruolento vai aasi karhupumppu otsassa?

Rakkaus on asia, jonka myönteinen mielleyhtymä on kiistaton. Se on myös yleinen ja epämääräinen käsite – erilaisia tulkintoja on lukemattomasti. Jos olet eri mieltä, niin kerro rakkauden oikea määritelmä; tahdon oppia kaiken tuosta jalosta elämänilosta. Paras tähänastisista kuvauksista on Friedrich Nietzschen kysymys: ”mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, toimii ja kokee eri tavoin kuin minä?”

Parhaimmillaan rakkaus on yksilöllinen sekä yksilöiden välinen tunne/kokemus. Sitä ei koskaan ole liikaa (kuten ei yksilöitäkään). Varjopuolena rakkauden maineella kaunistellaan myös rumuutta; suurimmat vahingot seuraavat parhaista tarkoitusperissä (rakkautta propagandana käyttävät eivät tunnista tekoaan). Nyt tahdon pohtia, onko polyamoria tällainen tapaus.

Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja toisinpäin; ystävät/kaverit rakastavat toisiaan; naapureiden olisi hyvä rakastaa toisiaan (tutustua edes); ihmiset rakastavat lemmikkejään jne. Yleisesti ihmisten olisi hyvä rakastaa (jopa itseään ja tarkalleen ottaen siitä lähtien). Edellä mainitun Nietzschen tulkinnan mielessä tämä ei ole ongelma eikä mikään. Helppoa se ei ole, mutta varmasti vaivan arvoista. Joka tapauksessa maailmassa on lukemattomia rakkauden muotoja, joihin ei sisälly intiimiä tai eroottista kanssakäymistä.

Antropologiaa lukeneena tiedän, että länsimaisen ihanteen mukainen romanttinen parisuhde ei ole määrällisesti läheskään suurin eroottisen puolen sisältävä ihmissuhdemuoto. Uskon seksin tuottavan mielihyvää kaikille ihmisille, mutta useissa kulttuureissa jälkeläisten tuottaminen on vähintään yhtä tärkeää. Monin paikoin romanttisia ja intiimejä tunteita pidetään jopa haitallisina perheen toimivuutta ajatellen – ne eivät lisää hedelmällisyyttä, mutta sisältävät yhteiselämän rikkovien riitojen ja mustasukkaisuuden siemenen (polyamoria voi antaa paljon, mutta ihmissotkupotentiaali kasvaa eksponentiaalisesti ”rakkausverkoston” uusien jäsenten myötä). Kaiken kaikkiaan länsimainen romanttinen parisuhderakkaus on yleistä, mutta ei lähellekään yleisin intiimin rakkauden ilmenemismuoto maailmassa.

Nyt pääsemme ensimmäiseen olennaiseen kysymykseen: milloin kahden tai useampien ihmisten välistä intiimin kanssakäymisen muotoa on asiallista kutsua rakkaudeksi? Ensinnäkään seksi ei määrällisesti laskettuna ole mukana suurimmassa osassa rakkauden piiriin yleisesti liitettävissä ihmissuhteissa. Tosin ”fuck-buddy”-käsitteen myötä ystävät ja kaverit ovat alkaneet ”rakastaa” toisiaan myös tällä tapaa. Samoin naapurin rouvan ”rakastaminen” lienee päivä päivältä yleistyvää. Aikuisten ja lasten sekä ihmisten ja eläinten välinen ”rakasteleminen” omaa onneksi yhä rikosnimikkeen. Kaiken kaikkiaan seksi on leviämässä kuin liukuvoidetahra – onko tämä sitten hyvä asia?

Polyamoria on nimenomaan yksi eroottisen rakkauden toimialan laajentamista puolustava ajattelutapa. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: pohdin polyamoriaa suostumuksen antaneiden aikuisten välisenä asiana, enkä pyri liittämään siihen rikollisuuden leimaa. Kyse on tällä kertaa siitä, onko erotiikan määrän eli ”sitä-tekevien” ihmissuhteiden lisääntyminen yksinkertaisesti hyvä ja rakkauden nimen ansaitseva asia.

Olisimmeko valmiita hyveistä nuorimpaan eli rehellisyyteen itsemme ja halujemme suhteen? Mielestäni on kiistämätön fakta, että polyamorian yksilöivä piirre on nimenomaan eroottinen ja intiimi kanssakäyminen useiden suostuvien ja toisistaan tietävien ihmisten kanssa. Jos seksi poistetaan yhtälöstä, niin kyse voi yhtä hyvin olla ystävistä – esimerkiksi pariskunta, jolla on yhteinen ystävä, ystäviä tai ystäväpariskunta/kuntia. Perinteisesti ymmärretty ystävyys ylitetään siinä vaiheessa, kun tutustutaan ”pintaa syvemmältä” tai muussa eroottisessa mielessä. Itse en ainakaan keksi mitään muuta pelkästään polyamoriaan kuuluvaa piirrettä. Olen iloinen ja kiitollinen, jos joku näkee vaivan sivistääkseen minua (tiedän, että polyamorian piirissä on useita erilaisia tulkintoja, joita en välttämättä tunne).

Rakkaus -käsitteen käyttäminen on propagandaa, jos polyamorian ainoa yksilöivä piirre on seksuaalisen parisuhdemallin korvaaminen verkostolla. Polyamorikot tahtovat antaa kauniin kuvan rakkauden asialla olemista; tosiasiassa he lisäävät vain seksin ja eroottisten suhteiden määrää. En kiellä, etteivätkö myös tällaisten verkostojen jäsenet voisi rakastaa toisiaan, mutta ”Amor”-käsitteen liittäminen nimeen tuntuu liioittelulta. Myös ystävät rakastavat toisiaan, mutta heillä on termi, joka ei suoraan viittaa rakkauteen. Enkä missään nimessä väheksy ystävyyttä: Aristoteleen sanoin ”kukaan ei valitsisi elämää ilman ystävyyttä, vaikka hänellä olisi kaikki muu hyvä.”

Polyamorian yksilöivä ja muista erottava piirre on erotiikka – asiallisen nimen pitäisi ilmaista tämä. Ehdottaisinkin, että polyamorismi termi korvattaisiin ”polyeroismi” tai ”polyerosismi” käsitteellä. Tarkoitukseni ei ole korostaa ja mustamaalata polyamorisia suhdetta pelkäksi seksiksi. Kaikkein parasta olisi puhua polyerosistisesta ystävyydestä. Tällöin nimi olisi täsmällinen: 1) se antaisi kyseessä olevalle verkostolle kaikki ystävyyden positiiviset mielteet,
kuten osapuolten välisen ei-eroottisen rakkauden 2) se kertoisi lähtökohtaisesti tämäntyyppistä elämänvalintaa yksilöivän piirteen eli kahta useamman kesken jaetun erotiikan. Lisäksi käsite ei lingvistisesti viittaa seksiin, vaan kantasanana olevaan antiikin kreikkalaisten Eros-jumalaan (köyhyyden ja tarmokkuuden, Poroksen ja Penian lapseen).

On mielenkiintoista nähdä saako ajatukseni kannatusta. Olen hieman skeptinen ihmisten kyvylle olla rehellisiä itselleen. On niin mukava koristella oma elämäntapansa puhtaan positiivisia mielleyhtymiä sisältävällä nimellä. Olen kuitenkin antanut vahvat perusteet omalle terminologialleni. Toivon näkemykseni tulevan asianmukaisesti kritisoiduksi – keskustelut tällaisista ihmisyyden olennaisista piirteistä on elämäni suola (kyllä seksikin maistuisi, mutta preferoin rakastelemista).

G.E. Lessing totesi, että jos Jumala tarjoaisi toisessa kädessään totuutta ja toisessa totuuden etsintää, niin hän valitsisi jälkimmäisen. Myös rakkauden kokeminen on sen etsintää. Omistettu rakkaus on ihminen, jonka pakomahdollisuudet on lopullisesti lannistettu – vanha pariskunta, jota yhdistää tuulipukujen lisäksi vain katkeruus toisiaan kohtaan. Jokainen, joka liittää rakkauden omaan elämäntapaansa, astuu tälle kylmälle tielle. Jo ääneen lausuttu ”rakastan sinua” on ensimmäinen särö ja yhtä paljon kysymys ”rakastatko minua?” (tiedät kyllä, jos sinut on joskus jätetty sanoinesi tyhjän päälle!) Syventäkää ymmärrystänne ja kokemuksianne järkeä käyttämällä, keskustelemalla ja jakamalla, mutta ymmärtäkää, ettei parhaita asioita omisteta, vaan koetaan. Ja mitä ei voi omistaa, sitä ei myöskään pidä nimetä. Älkää siis tahratko aasia karhupumpulla ja vaan rakastakaa tarunhohtoisesti (yksin, kaksin, kolmisin – koskaan uhraamatta rakkautta seksin tähden).

Olen ajoittain leikitellyt ajatuksella ylpeiden heteroiden paraatista: ketkä siihen osallistuisivat, ketkä ilmaantuisivat kannustamaan ja ketkä vastustamaan? Kaiken kaikkiaan tuntuisi kummalliselta ylpeillä heterouden kaltaisella ominaisuudellaan – kyseessä lienee pääsääntöisesti vain sorrettujen vähemmistöjen oikeus (ja joillekin jopa velvollisuus). Pride-paraatien perusajatus lieneekin siinä, ettei erilaisuutta tarvitse hävetä? Hankalampi kysymys onkin se, miksi siitä pitää ”ylpeillä”? Ja erityisesti: miksi maailmamme on pohjimmiltaan niin dualistinen, että yksien ylpeys loukkaa ja ärsyttää muita? Juuri tästä syystä ihmisiä varmasti ilmaantuisi vastustamaan heteroylpeys –paraatia – kaksinapaisessa ajatusmaailmassa heteroiden ylpeyden osoitus olisi ei-heteroiden häpeää… mutta miksi ovi ei heilahda enemmistön suuntaan?

Ei-heterot haluavat useimmiten nähdä seksuaalisuuden synnynnäisenä ominaisuutena, koska silloin se on jotain, mitä ei voi valita. Heterot ja erityisesti uskonnolliset sellaiset puolestaan korostavat seksuaalisuuden valinnaisuutta, koska muuten sen leimaaminen synniksi ja häpeäksi putoaisi samalle asteelle kuin rasistinen suvaitsemattomuus. Kummallakaan ei ole aukottomia perusteita näkemykselleen, koska perimäämme eli sitä mitä perustamme on ei voi koskaan täysin erottaa kasvatuksen vaikutuksesta ja siitä, mitä itsestämme teemme. Vastasyntynyt lapsi vaikuttaa todellakin tyhjältä taululta, joka ei omaa muuta kuin potentiaalin abstraktioihin eli samankaltaisuuden tunnistamiseen sekä toimintamallien eli rutiinien omaksumiseen (sekä tietenkin kyvyn huutaa puutteitaan kunnes lähipiiri ne tunnistaa ja tyydyttää tai kuolema korjaa avuttoman huomaansa). Olennaisinta lienee se, miten järjetöntä on väittää, että tällä tavalla avuton ja riippuvainen olento voisi kyseenalaistaa itselleen asetettuja rajoja/sääntöjä ja havaitsemiaan malleja.

Itsetiedostus syntyy huomattavasti kasvatuksellisen perusohjelmoinnin jälkeen – kun ensi kertaa tiedostamme itsemme, niin olemme jo melkoinen kokoelma luotetun lähipiirin hyviä sekä huonoja ominaisuuksia ja vaikutuksia. Tässä viitekehyksessä myös perisynnin ajatus käy ymmärrettäväksi: ihminen eli sosialisaation tulos omaa aina myös huonoja ominaisuuksia, vaikka vastasyntynyt ”viaton” olisikin. Puhun ”viattomuudesta”, koska nuorinkin ihmislajin edustaja omaa potentiaalin rationaaliseen tehokkuuteen, joka yksilönäkökulmasta on enemmän hyötyä vähemmällä vaivalla. Edelleen ”miksi emme laajentaisi ’tehokkuuttamme’ myös kanssaihmisten työn hedelmiin?” on kysymys, jonka aukottomasti perustellun vastauksen puuttumisen päälle kapitalistinen markkinatalous on perustettu. Siis hiekalle ja jopa tyhjän päälle voi rakentaa melkein mitä tahansa.
Karl Marx taisi sittenkin olla oikeassa: uskonnot ja muut –ismit eli ideologiat ovat vain pintarakennetta ratkaisevan taloudellisen perustan päällä. Ja kyllä, tämä pitää sisällään myös liberalismin (demokratia-lapsineen), rationalismin, humanismin, individualismin jne. Minkä tahansa piirteen, ominaisuuden tai asian nostaminen itseisarvoiseksi eli uskontojen pyhyyttä vastaavaan asemaa on ideologiaa, eikä sellaisena paljonkaan poikkea dogmaattisista uskonnoista. Perusajatus ja –olemus säilyy, vain dogmit vaihtuvat.

Nykyajan ”uskontoja” on hankala ellei mahdoton nähdä, koska ne ovat menetelmällisiä eli eivät ota sellaista konkreettista muotoa, jota voisi nähdä saati sitten kritisoida: määrittele vapaus ja olet roisto sen kahleiden takana… puhu rationaalisuudesta millään muulla kuin kunnioittavalla tavalla ja olet irrationaalinen, järjetön, hullu… kyseenalaista demokratia, humanismi tai individualismi ja olet yksin aseman kanssa, joka yrittää kiistää jokaisen ihmisen itseisarvoisen ytimen. Jotkut edelleen vastustavat sinua ja edellisiä ideologioita omasta dogmatiikastaan käsin (”viholliseni vihollinen” -ajattelu saattaa ohikiitävän hetken hidastaa varmuuden vuoksi kurkullesi asetettua veistä).

Ideologisten verhojen suojaamassa salissa piileskelee ukko ylijumala persoonasta ja moraalisista ominaisuuksista riisuttuna: Totuus kumarrusta vaativalla kapitaalilla kirjoitettuna. Mutta kuinka totuus voisi olla mitään muuta kuin väline, joka vaatii itseisarvon sekä päämäärän ja peräti korkeimman sellaisen kruunua? Ja kuten Jeesus pelasti ne, joille laki oli liian vaativa, todennäköisyys armahtaa totuuden tielle uupuneena polvistuneen. Odotellessa voi sitten viihdyttää itseään kaikella, millä uskaltaa ylpeillä, ja minkä onnistuu kiinni jäämättä itselleen haalia. Tämä ”kaikkien vapaiden henkien pirullinen häly” on jokaisen pelkkään olemiseen sortuvan häpeä – niin heteroiden, homojen kuin kaikkien muidenkin:

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut [ja totuuden]. Niin tekevät kaikki uskovaiset ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin mitätöntä […] Näin puhui Zarathustra.

Edellä kuvattu saattaa kuulostaa tarpeettomalta kiertopolulta ja jaarittelulta. Se kuitenkin esittää perustan nykyiselle ihmistyypille eli emotivistille, joka ottaa muodon vain vastustaessaan jotain. Seksuaalisuuden kaltaiset luokitukset ovat puolestaan enemmän tai vähemmän pysyviä rintamalinjoja eri kategorioiden kautta itsensä identifioivien välillä. Ja Emile Durkheimin sanoin: yhteisön muodostamisen ensimmäinen teko ei ole yhteen tuleminen, vaan jonkin/joidenkin poissulkeminen. Juuri tämä tekee myös synnynnäiseksi väitetyistä ominaisuuksista pyhiä ylpeyden aiheita. Miten muuten voisi perustaa yksilöllisen identiteetin johonkin yleiseen? Miten voi ylpeillä millään tällaisella ”totuudella”, joka itse antamamme määritelmän mukaan ei voisi olla millään muulla tavalla? Kaiverramme omat kategoriamme metafysiikan kivitauluihin unohtaen, että kaikki ”metafysiikka on huonojen perustelujen keksimistä asioille, joihin luonnostamme uskomme (Ayer).” Sitten käymme näillä keppihevosilla taisteluun muiden olkiukkoja vastaan, joiden perusteet on helppo laittaa tuleen, koska ne eivät koske ja polta meitä itseämme. Seksuaalisuus tulee pintaan kuorolle saarnatessa ja erilaisuutta vastaan taistellessa. On siinä minulla sateenkaari…

Totuus on aurinko, jonka tuijottaminen sokaisee silmämme todelliselta partikulaariselta maailmalta – ja eritoten taaksemme heittämältään varjolta eli uskolta pahuuteen. Totuuteen sisältyy implisiittisesti kaiken ristiriitaisen eli erilaisen alempiarvoisuus, huonous, pahuus. Jos kiistätte tämän, niin kiistätte Aristoteleen ristiriidan lain ja kaiken johdonmukaisuuden perustan: mikään asia ei voi olla samaan aikaan totta ja epätotta. Luonnollisesti päivittäinen elämä sisältää lukuisia tosiasioita, jotka muuttuvat – kuten äsken satoi, mutta nyt ei enää – mutta totuus on ikuista ja pysyvää (tai ainakin homouteensa, heterouteensa tai muuhun olemukselliseen ominaisuuteensa uskovan elämän ja hänet tunteneiden muistojen mittaista). Onko ihme, ettei ”länsirintamalta mitään uutta”? Hivelemme egoamme mitään vaatimattoman suvaitsevaisuuden ihanteella eli ammumme vasta, mutta välittömästi ja poikkeuksetta, kun vastakkaisessa juoksuhaudassa joku nostaa päätään. Suvaitsevaisuus on vain kaunisteltua sietämistä, johon ei sisälly tippaakaan kuuntelemista, kiinnostusta, luottamusta, rakkautta.

Mistä syntyy tarve määrittää itsensä tai joku muu heterona, homona tai minään muunakaan, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa – siis ilmeisen eli intiimin suhteen toivomisen ulkopuolella? Vielä kummallisempaa on nähdä ihminen huonona ja syntisenä jonkin minua koskemattoman piirteen perusteella (pahuudesta puhumattakaan). Homoseksuaalisuus loukkaa heteroa vasta, kun sellainen yrittää ärsyttää, kosketella tai raiskata hänet ja päinvastoin. Muussa tapauksessa olen itse vastuussa mielenrauhani horjumisesta. Jopa tehtyihin ehdotuksiin voi vastata ”kiitos, mutta ei kiitos” (terveisiä Jamilalle, joka loukkaantui kiinnostuksestani – ja pahoittelut meille molemmille siitä, etten sitä tuolloin osannut ystävyyteen riittävän runollisesti ilmaista).

Mitä sitten voi perustellusti sanoa synniksi, vääryydeksi, epäoikeudenmukaisuudeksi? Oma ehdotukseni on se, että kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta toimeentulon ja mielekkään elämän rakentamiseen kohtuullisella työpanoksella. Eritoten omaan oikeustajuuni ei istu se, miten joillain on ylellisyystuotteita ja –palveluita toisten kamppaillessa hengissä pysyäkseen. Itse asiassa globalisaation tärkein tehtävä on se, ettei toisten työn hedelmistä nauttivien tarvitse kärsiä mukavuutensa orjuuttamien kärsimyksestä (toinen maailma on se armeija, joka vaientaa kolmannen huudot). Suomalaisetkin närkästyivät kun Mehiläinen kiersi veroja konsernin sisäisen lainoituksen avulla, mutta harvaa kiinnostaa, miten valtaosa Euroopassa syödyistä banaaneista tuodaan Jerseyn saaren veroparatiisista niin, ettei tarvitse maksaa veroja todellisiin tuottajamaihin. Edelleen eikö ”reilun kaupan banaani” jo käsitteenä tee kaikista muista ”epäreilun kaupan banaaneja”? Ja edellisiä hankkivakin ostanee ensisijaisesti hyvää omatuntoa ja positiivista minäkuvaa.

Kuinka meiltä on jäänyt huomaamatta, että epäoikeudenmukaisuutta on myös passiivinen vastaavasta järjestelmästä hyötyminen? Tämän peittääksemme käymme mielellämme ideologisia kamppailuja, koska emme halua puuttua todellisiin vääryyksiin. Miten vaativaa olisikaan käydä taisteluun, jossa voitto merkitsisi ansaitsemattomista eduistaan luopumista. Ei niin, etteikö pieniin epätasa-arvon ilmentymiin pitäisi puuttua, mutta mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin ideologiset kamppailut ovat kuin laastareita ampumahaavoihin – ja seksuaalisuudellaan ylpeileminen on samat laastarit kaikissa sateenkaaren väreissä… Todettakoon tässä välissä, että jos homoseksuaaleille riittäisi tasa-arvo lain edessä, niin silloin julkisella areenalla voitaisiin käyttää esimerkiksi ”laillistettu parisuhde” –termiä kunkin yhteisön puhuessa sisällään juuri niillä nimikkeillä, jotka parhaaksi näkee (tähän eivät mitä luultavimmin suostuisi edes kristityt, joiden edut valtiokirkkona ovat perustaltaan taloudellisia).

Mistä on syytä olla ylpeä? Se, mitä ihminen on, ei ole peruste ylpeyteen eikä häpeään – se, mitä olen itsestäni tehnyt, ansaitsee kunnioitusta tai halveksuntaa. Yksilöllisyys on jotain ainutkertaista, mitä ihminen itse luo ja rakentaa. Sen arvo muille on ensisijaisesti peilinä ja haastajana. Tämä yltää kuitenkin ihmisyyden ytimeen eli itsensä jatkuvaan ylittämiseen: elämä on oppimista ja tietoisen olennon kohdalla oppiminen elämistä. Ihmisen olemassaolo on suhteellista sen jälkeen, kun hän on ylittänyt absoluuttisen olemassaolon eli varmistanut toimeentulon (=elämä) sekä aikaa ja resursseja itsensä kehittämiseen (=hyvä elämä). Miten vähän me länsimaalaiset olemmekaan itsestämme tehneet kaikella sillä, minkä olemme puolustuskyvyttömiltä vieneet. Tässä riittää häpeää jo vaikka riisto unohdettaisiinkin. Onko ihme, ettei nykyihminen osaa edes halveksia itseään, rakastamisesta puhumattakaan. Me kuvittelemme olevamme rationaalisia toimijoita, mutta todellisuudessa olemme rationalisoivia eläimiä. Miten ihmeessä kehtaamme kutsua itseämme yksilöiksi ja samalla keskittää elämämme rahassa eli kaikkein yleisimmässä mitattavan ympärille?

Toimeentulo on perusta kaikelle elämälle eli myös hyvälle elämälle, mutta miten kauas taakse tuo raja onkaan jäänyt – eikä meillä silti useinkaan ole aikaa ja energiaa itsemme työstämiseen itseämme varten (maalarit, näyttelijät, muusikot, urheilijat jne. eivät ole enää taiteilijoita vaan viihteen ammattilaisia eli hovinarreja digitaalitekniikan tykistöllä varustettuina). Tarvitsemme kasvavan määrän viihdettä, jotta emme näkisi itseämme. Silloin harvoin, kun rationaalisuutemme herää ja kohdistuu muihin, niin pyrimme joko hyväksikäyttämään tai epäilemään heitä. Näistä hyöty eli ensimmäinen on itsestäänselvyys; epäilyllä puolestaan oikeutamme mitääntekemättömyytemme tai tarkemmin sanottuna, että teemme vain sen, mikä on pakko. Ja koska maapallon resurssit ovat rajalliset, niin pakkomme sen kuin kasvaa – liberalistinen talousihanne on todellakin raskain kahle (kuka tahansa riittävän pääoman omaava saa kuluttaa rajallisia resursseja, joita kaikki tarvitsevat hengissä pysyäkseen). Rousseau oli todellakin oikeassa: me juoksimme päätä pahkaa kahleisiimme uskoen näin turvaavamme vapautemme.

Rajallisista myös selviytymisen vaatimista resursseista kilpailtaessa yksityisomaisuuden haaliminen kiinni jäämättä ja kaikilla uskaltamillaan keinoilla on erinomaisuutta. Thomas Hobbesin sanoin: ”sodassa petos ja varkaus ovat kardinaalihyveitä.” Ja vastaavasti pidättäytyminen mistään ilman täysiä takuita kaikkien muiden vastaavasta on typeryyttä sekä itsensä asettamista muiden saaliiksi (jälleen hobbesilaista järkeilyä). Ylpeilemme synnynnäisiksi katsomillamme ominaisuuksilla ja rahassa mitattavilla saavutuksilla, koska mitään muuta meillä ei ole. Luulemme olevamme yksilöitä, puhumme ihmisen itseisarvosta ja samalle teemme itsestämme pelkkiä luomiskyvyttömiä välineitä. Toisin sanoen taannumme takaisin eläimeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen etuoikeuksia, joita ei ikinä toisille sallisi, ja joiden tavoittelemisesta heitä halveksisi (ja olisi itse vihainen, kun ei keksinyt kyseistä petosta ensin).

Mitä jos pyrkisimme antamaan kaikille mahdollisuuden toimeentuloon, itsensä kehittämiseen ja meidän haastamiseemme? Järjestetään tulevaisuudessa ”tule sellaisena kuin olet” –paraateja ja eritoten heitetään kylmän sietävä suvaitsevaisuus romukoppaan. Tehdään myös arkisesta maailmasta itseään sekä muita rakastavien, erilaisuutta arvostavien ja siitä kiinnostuneiden yksilöiden asuinpaikka. Tuotetaan tarvittava ja kamppaillaan edelleen, mutta itseämme vahvistaaksemme, eikä toisten alistamiseksi ja monopolin saavuttamiseksi. Pyrkikäämme lyömään vastaamme asettuvat heitä kukistamatta ja kunnioittaen, koska tällöin he tahtovat oppia ja voivat palata vahvempina meitä haastamaan. Parhaat haastajat tarjoavat myös tappioita eli niitä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – ja tekevät sen vuorostaan meitä kukistamatta. Winston Churchillin sanoin: olkaamme aina valmiita oppimaan, vaikka emme useinkaan pitäisi siitä, että meitä opetetaan. Muistakaamme myös kaiken tämän keskellä pysähtyä nauttimaan siitä, mitä olemme saavuttaneet:

Seisoa rennoin lihaksin ja valjastamattomin tahdoin – se on teille yleville kaikkein haastavinta. Tiedän teidät kykeneviksi mihin tahansa pahuuteen ja siksi odotan teiltä vain hyvää. Olkoon hyvyys itsenne ylittämisistä viimeisin ja vaativin […] Näin puhui Zarathustra.

Ihminen on… me todellakin olemme luomakunnan kruunu - emme Jumalan vaan itsemme luomina, koska tiedostamme itsemme, ja ennen kaikkea, koska kykenemme kirjoittamaan omaa luontoamme: alkaen ryömimisestä ja kävelystä, yltäen aina tanssin vaativimpiin liikesarjoihin sekä tietämisen/ymmärryksen saavutuksiin (puhumattakaan siitä, mitä olemme lajina rakentaneet). Kuinka paljon teemmekään asioita tottumuksen voimalla ilman tietoisen mielen huomiota – tavalla, joka vapauttaa mielemme rakentamaan ja luomaan uutta.

Nykyihminen

Valitettavan usein ihmisen kaksinainen oleminen kehona ja mielenä vapauttaa kantajansa vain vastuusta: se, mikä toteutuu lihaan kirjoitettuun perustuen, välttää oman tietoisen tarkastelun ja arvottamisen. Siksi on niin helppoa päästää itsensä muita helpommalla. Eteemme huolimattomasti ajava kuski on kaahaileva-kortti-pois-sika, mutta jos edes huomaamme omia erehdyksiämme, niin tyypillinen reaktio on ”hupsista, sattuuhan sitä”. Toisten jälkiin törmääminen ja niiden siivoaminen ärsyttävät, mutta kuinka usein ja järjestelmällisesti katsomme taaksemme? Kengänpohjaan tarttunut purukumi tai koirankakka raivostuttaa, mutta missä ovat omat ksylitolille ja lemmikkiemme jätökset? Oma välinpitämättömyytemme yksinkertaisesti helpottaa ja toisten vastaava haittaa elämäämme.

Välinpitämättömyyden helppous loppuu, kun joku pysäyttää toimintamme ja kritisoi meitä. Ilkeäähän tällainen mielen pahoittaminen on, vaikka se tapahtuisi aiheesta, koska toinen valittaa pikkuasioista aina, kun olen muutenkin väsynyt ja stressaantunut. Erityisesti saman katon alla asuvat tuntuvat törmäävän jatkuvasti tyhjiin vessapaperirulliin, kuppeihin pöytien kulmilla, lattialla lojuviin vaatteisiin ja kaikkeen muuhun vakavaan… sekä erityisesti siihen, ettei mikään vaiva ole liian suuri, sen perustelemiseksi, miksi oli oikeus ja järkevää toimia, kuten toimin. Yksittäisten juttujen sijaan tässä vastustetaan kuitenkin muutosta, joka onkin yksi vaativimmista asioista.

Muuttumattomuus on lapsellista: olen nähnyt 5-vuotiaan ”valitsevan” vartin itkupotkuraivarin, ettei tarvitsisi uhrata minuuttia lego-leikkien laatikkoon keräämiseksi. Aikuinen kehtaa harvemmin käyttää edellistä (ainakaan selvin päin), ja koska ennakoi, ettei se hyödytä. Vinku-vänkä-rationalisoinnit sen sijaan ovat jokaisen parisuhteen ylimääräinen sydämen hehkun pysäyttävä suola. Voisiko korkeaa avioeroastetta selittää se, miten pyrimme miellyttämään, kun haluamme toisiamme ja toisiin totuttuamme paljastamme todellisen olemuksemme? Ihminen kuvittelee olevansa rationaalinen toimija, mutta nykymaailmaa ja –ihmistä katsoessa, voisi kuvitella, ettei johdonmukaisuus kuulu rationaalisuuteen.

Emme todellakaan ole sitä, mitä ajattelemme, mutta tietoisuutemme valitsemat kohteet määrittävät sitä, miksi tulemme. Tässä myös valitsematta jättäminen on valitsemista, koska silloin annamme mukavuutta ja turvallisuutta ylikorostavan eläinluontomme hallita. Kuinka rajoittunut onkaan se, jonka tietoisuuteen ei mahdu muuta kuin välittömän mielihyvän kohteet sekä raha edellisten ja turvallisuuden edustajana? Ja kuitenkin halu on se dynaaminen keskus, joka pohjimmiltaan liikuttaa ihmistä - teemme yleensä mitään, koska haluamme jotain. Pelkkä halu riittää elämään, mutta hyvä elämä vaatii tahtoa eli itsensä tiedostavaa halua. Ilman tahtoa rationaalisesta toimijasta tulee pelkkä rationalisoiva eläin… halujensa orjuuttama olento ylistää vapautta, koska sen alle sopii mikä tahansa (ja eritoten mikä häntä milloinkin sattuu miellyttämään):

Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseään korkeampaa; ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä on apina ihmiselle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä on vielä matoa. Te olitte ennen apinoita, ja ihminen on vielä apinampi kuin mikään apina. Mutta joka teistä on viisain, sekin on vain kasvin ja aaveen ristiriita ja sekasikiö. Mutta käskenkö minä teitä muuttua aaveiksi tai kasveiksi? […] Näin puhui Zarathustra.

Nykyihminen on rikkakasvi, joka yrittää levittää juurensa kaikkialle ja pyrkii kuihduttamaan ne, joita ei saa omia haluaan palvelemaan. Törmätessään kaltaisekseen ihminen muuttuu aaveeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen, miksi hänelle on oikeus kaikkeen siihen, mitä ei ikinä sallisi muille. Hän halveksii muita heidän teoistaan sekä käyttämistään keinoista ja kadehtii, ettei itse keksinyt hyötyä niistä ensin. Eikö markkinatalous-kapitalismin hyve eli tehokkuus ole yksilönäkökulmasta juuri mahdollisimman paljon haalimista mahdollisimman vähällä vaivalla? Ja paras on se (finanssikapitalisti), joka saa itselleen eniten muiden keräämistä hedelmistä (tuottamatta oikeasti mitään, mahdollista vahinkoa lukuun ottamatta). Toiseksi paras on se, joka ostaa tuotteen, mistä halvimmalla saa, eikä säästä kuluja saadakseen sen näyttämään erinomaiselta – ainoa nyky-yhteiskunnan hyväksymä hyvyys on etäisyys osto- ja myyntihinnan välillä (toisin sanoen markkinointi on paskan kiillottamista). Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen sanoi suoraan Virgin Oil CO –ravintolassa pidetyssä väittelytilaisuudessa, että ”ainoa todellinen arvon mittari on se, mitä joku on jostain valmis maksamaan.”

Nykyihmisen eli emotivistin minäkuva eli ”hyvyys” perustuu kaltaistensa halveksimiseen ja pahaksi leimaamiseen: juuri itsestään ja omasta ”tehokkuudestaan” hän tietää, ettei muihinkaan voi luottaa. Ja järjen näkökulmasta luottamus on aina epävarmalla muuttujalla laskemista; suurin epäilys on järkevyyttä ja tällöin erehdys kääntyy omaksi voitoksi. Omat vääryydet puolestaan hautautuvat helposti juuri niiden tuottaman hyödyn alle – vain kiinni jäämisestä rangaistaan. Valtaväestölle tehokkuus on palkan nostamista minimityöpanoksella ja ahkerien optio on kohtuuttomat voitot.

Olemme rakentaneet maailman, jossa luottamus on typeryyttä: ”se, joka pidättäytyy tekemästä jotain ilman täyttä varmuutta, että muutkin tekevät saman, asettaa itsensä saaliiksi ja riistaksi (Hobbes).” Luottamisen sijasta tärkeää onkin muiden ennakoiminen ja tämän tiedon muuttaminen rahassa mitattavaksi voitoksi. Raha kun edustaa oikeutta käyttää maapallon rajallisia resursseja ja suhteessa näihin hengissä pysymisen edellytyksiin kaikki ihmiset ovat ennakoitavia – lukuun ottamatta riittävään epätoivoon ajettuja terroristeja eli susia, joiden synnyttämällä pelolla loppu lauma saadaan pysymään nätisti kerittävänä.

Miten on mahdollista, että valtaväestö uskoo lampaanomaisesti ikuisen talouskasvun autuuteen? Kuka muu hyötyy kiihtyvästä rahankierrosta, paitsi verotusoikeuden omaavat valtiot sekä ne, joilla on mahdollisuus kerätä voittoa ja korkoa sijoittamalleen pääomalle? Nykyinen järjestelmä on optimoitu tuottamaan lisää rahaa niille, joilla sitä jo alun perin oli enemmän kuin he tarvitsivat. Ja eikö kasvava ja itseisarvoisena nähty kulutus nopeuta elinympäristömme eli maaPALLON tuhoutumista? Tästä syystä ihmiset haalivat kaikin uskaltaminsa keinoin rahassa mitattavaa omaisuutta ennen kuin muut yksityistävät sen.

EU kaataa satoja miljardeja Kankkulan kaivoon ylläpitääkseen uskoa euron arvoon. Nykyinen järjestelmä on myös optimoitu turvaamaan liikaa omistavien omaisuus Sitten on valtaväestö, jolla on vain työpanoksensa myytävänään. He joutuvat palvelemaan muita tullakseen palvelluksi ja tuottamaan hyödykkeitä muille saadakseen niitä itse (ja samalla rikastuttavat pääomakapitalistia). Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Ihmiset sallivat itsensä orjuuttamisen, kunhan saavat vastavuoroisesti orjuuttaa muita.”

Järjestä on syntynyt nykyihminen eli tuottaja-kuluttaja-apina: mitä tekevät apinat, paitsi tuottavat sen, mitä kuluttavat ja nukkuvat tai naivat lopun aikaa? – joskin ilman ihmisen kohtuuttomuutta. Ihminen kykenee abstraktiin ajatteluun, eikä näin ollen koskaan voi omistaa niin paljon, ettei voisi kuvitella enempää. Järki lunasti itselleen kyseenalaistamattoman aseman elottoman luonnon hallinnalla; ihmiseen eli tietoiseen olentoon kohdistettuna se voi tarjota vain epäilyksen. Ja miten paljon miellyttävämpää onkaan muiden epäileminen kuin kokemukseen perustuvan johdonmukaisen katseen kohdistaminen itseensä: ”nykyihminen ei osaa edes halveksia itseään (Nietzsche)” – rakastamisesta puhumattakaan:

Äly, yksilön säilyttämisen välineenä, näyttää päävoimansa teeskentelyssä; tämä on näet väline, jonka avulla säilyvät heikommat, vähemmän rotevat yksilöt, joiden ei ole suotu käydä kamppailua olemassaolosta sarvin tai terävin petoeläin-hampain. Ihmisessä tämä teeskentelytaito saavuttaa huippunsa: täällä harhautus, mielisteleminen, valehteleminen ja pettäminen, selän-takana-puhuminen, jonakin esiintyminen, lainatussa loisteessa eläminen, naamioituminen, verhoava konventio, itsensä ja toisten edessä näytteleminen, lyhyesti sanottuna jatkuva liehuminen turhamaisuuden liekin ympärillä on siinä määrin sääntö ja laki, ettei ole juuri mitään käsittämättömämpää kuin se, kuinka ihmisten joukossa saattoi viritä rehellinen ja puhdas vietti totuuteen.

Ihmisyyden ylittäminen

Yli-ihmisen käsitteellä on paljon negatiivisia mielleyhtymiä ja erityisesti ansaitsemattomia sellaisia. Kun ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä, niin yksilöllisyys on ihmisen ylittämistä. Ihminen on eläin, mutta itsensä tiedostava sellainen, jolle pelkkä oleminen ei koskaan riitä. Juuri tämän vuoksi eläinluontonsa varassa elävä emotivisti tarvitsee jatkuvasti lisää viihdettä ja uusia mielihyvän lähteitä (eli enemmän palkkaa vähemmällä työllä). Toisaalta väistämättömään kyltymättömyyteen voi vastata myös luovalla tavalla. Kun ihmistä riivaava kyltymättömyys saadaan kanavoitua itsekehitykseen, niin se muuttuu täydellistymiseksi, joka tukee kaltaisiaan prosesseja arvostaen juuri niiden erilaisuuden tarjoamaa haastetta: "mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)”

Ihmisen rakennettavissa oleva luonto eli tottumuksen voima mahdollistaa uskomattomia suorituksia, mutta mitä automaattisemmaksi jokin rutiini tai suoritus muuttuu, sitä vähemmän se antaa arjessa erottuvaa tyydytystä ja mielihyvää. Parhaimmillaan tästä syntyy pysyvä motiivi täydellistymiskyvyn takana eli tarve uudistaa itseään. Yli-ihmisyys onkin elämän mittainen oppimisprosessi - elämä on oppimista ja oppiminen elämistä (kun ihminen lopettaa oppimisen, niin hän on kuollut, vaikka vielä hengittäisi ja kävelisikin).

Toinen puoli itsensä ylittämistä on oman kuolevaisuuden hyväksyminen ja itsekehitys tästä huolimatta. Eikä liene montakaan parempaa tukea itsensä uudistamiseen kuin luoda oma kuvansa, joka aikanaan kapinoi tätä perustaa vastaan. Ihminen haluaa ikuista autuutta ja/tai jättää rahassa mitattavat saavutuksensa jälkikasvulleen (tarkalleen ottaen olla vapauttamatta omistuksiaan muiden käyttöön eli pitää niistä kiinni ainoalla tuntemallaan tavalla); yksilölle riittää se, että saa jättää tämän maailman hieman parempana kuin otti sen vastaan ja erityisesti sellaisena, jossa jokaisella on mahdollisuus samaan. Tällöin voi luottaa siihen, että myös jälkikasvuni haastetaan erinomaisuuteen. Ihminen etsii palvelijoita ja seuraajia, yksilö arvoisiaan haastajia ja kaltaisiaan itsensä ylittäjiä.

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teitä kadottaa minut ja löytää itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette minut kieltäneet, tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani; toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan. Ja kerran pitää teidän vielä olla minun ystävikseni ja yhden toivon lapsiksi tulleita: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran teidän tykönänne viettääkseni suurta keskipäivää kanssanne. Ja se on suuri keskipäivä, kun ihminen ratansa keskimatkassa on eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii iltaan painuvaa tietänsä korkeimpana toivonaan: sillä se on tie uuteen aamuun. Silloin on mailleen menevä siunaava itseänsä, että hän on ylitsemenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva keskipäivän korkeudessa. Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. – tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.