TAHDON VALTAKUNTA

(Tämä kirjoitus on alun perin kommentti Mirja Wuokon ”Love Shits”-blogikirjoitukseen, joka löytyy muine ylipitkine kommentteineni osoitteesta: http://www.city.fi/blogit/7/love+shits/126796)

Jos joku tekee tieteestä elämänsä sisällön, niin se on hieno asia. Kyseessä on kuitenkin hänelle henkilökohtaisen arvo, joka hyödyttää muita riippuen siitä, onko kyseessä osaava tiedemies. Ja mitä todennäköisimmin on, mikäli joku kokee itsensä tieteen tekemisen arvokkaana. Aristoteleen sanoin: opimme parhaiten juuri niitä asioita, joiden tekemistä rakastamme (minä olen juuri löytänyt oman kutsumukseni ja nautinnon eksistentialistisesti pohdiskelevasta kirjoittamisesta - ja toivon, että se myös näkyy=).

Edellinen pätee myös tavalliseen ihmiseen aina arjen askareista ansiotyöhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin asti. Kyse on kuitenkin jälleen henkilökohtaisista arvoista, joiden yleistäminen johtanee tarpeeseen saada muut tunnustamaan oman jutun objektiivisesti parhaaksi. Tällöin kuitenkin kadotetaan sen henkilökohtainen arvo, joka on eteenpäin vievistä voimista paras. Juuri tästä syystä Raamattukin käskee rakastamaan lähimmäistään eli sitä, jonka voi oikeasti tuntea jollain syvyydellä (ihmistä ei voi koskaan täysin tuntea - ei edes itseään). Tästä päästäänkin siihen altruismin virheeseen, jonka oikaisemiseksi olen merkkiä pöytään iskenyt: rakkaus laimenee kohdistuessaan liian laajaan kohderyhmään. Se muuttuu abstraktiksi ihmisyyden "rakastamiseksi", joka minulle ilmentää itsensä "rakastamista" koko ihmiskunnan kautta. Tämä jää edelleen passiiviseksi, koska ihminen pysyy ihmisenä kuolemaansa asti, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään. Juuri tästä kumpuaa abstrakti ihmisarvon ideaali ja sen mukaiset YK:n ihmisoikeusasiakirjat, joiden toteuttamiseen kenelläkään ei ole velvollisuutta (ne kertovat, mitä kansalaisella on oikeus vaatia hallitukseltaan, mutta jos se ei mitään anna, niin tough luck, Chuck...)

Puhun itsensä rakastamisen puolesta, koska se on konkreettinen lähtökohta, jonka lämpimän eteenpäin vievän vaikutuksen ihminen voi tuntea, jos on valmis näkemään rakkauden mukaisen vaivan tehdäkseen itsestään jotain rakastettavaa. Edelleen tämä ei voi onnistua ilman toisen ihmisen tarjoamaa peiliä. Kun itseä suhteutetaan yleiseen konkreettisesta ja tunnetusta yksittäisestä alkaen, niin voidaan rakentaa perusta, jolla myös johdonmukaisuus pääsee pintaan ja toimintaan vaikuttamaan. Ihminen ei voi olla arvottamatta omaa toimintaansa/itseään suhteessa siihen, miten kokee muiden vastaavan toiminnan itseään kohtaan - ja miten toisia tämän kokemuksen perusteella arvottaa (ihailee, halveksii tms.) Ja jos joku on tästä eri mieltä, niin istutaan alas kahvikupilliselle/lasilliselle ja teen parhaani loukatakseni sinua. Useimmat jutuistani onnistunet päästämään kuin vesi hanhen selästä, mutta ennen pitkää osun johonkin arkaan paikkaan - puhumattakaan siitä, jos onnistun loukkaamaan sinua tavalla, johon olet itse syyllistynyt muita kohtaan. Tällöin ihmisen täytyy erottaa oma loukkaajaa kohtaan tuntemansa negatiiviset tunteet siitä, miten johdonmukaisuus vaatii saman tuntemista myös itseään kohtaan (siinä määrin, kuin on samankaltaiseen syyllistynyt). Ja helpoin keino tähän on suuttua kaksin verroin toiselle. Juuri tästä syystä Jeesuskin sanoi, että se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven (tästä lisää toisella kertaa).

Nykyihmistä riivaava ”sopulismi” (eli sopulinkaltaisuus) on juuri niiden juttujen välttelemistä, jotka hermostuttavat, koska omaa syyllisyyttä samaan ei voi täysin kiistää. Tämän vuoksi annetaan toisten loukkausten mennä, jotta ei tarvitsisi korjata omaa toimintaansa - ja näin kaikki pääsevät kaikkein helpoimmalla. Lopputulos on kuitenkin viimeinen ihminen, joka ei Nietzschen oivalluksen mukaan osaa edes halveksia itseään. Ja kuinka kaukana itsen rakastamisesta tällöin ollaankaan? Sitten ostetaan kaikkea kivaa ja katsellaan viihdettä eli toisten tarinoita, jotta ei tarvitsisi nähdä itseään ja omaa elämäänsä. Tälle perustalle on kapitalistisen markkinatalouden jatkuvan talouskasvun imperatiivikin rakennettu: totumme siihen, mitä omistamme ja tarvitsemme enemmän välttyäksemme kohtaamasta itseämme. Palatakseni aikaisemmin käyttämääni esimerkkiin, tämä on sama kuin vanhemmat rakastaisivat lastaan antamalla tälle kaikki herkut ja lelut, mitä tämä vain sattuu haluamaan. Ja jos ymmärrämme, miten onnettomaksi tällainen lapsi tulisi, niin miksi elämme omaa elämäämme niin usein ikään kuin kaiken haluamansa salliminen olisi itsensä rakastamista. Juuri tästä syystä seuraava mustalaiskirous on kaksinkertainen: toivottavasti saat kaiken, mitä haluat ja haluat kaikkea mitä saat. Ja kun pitää jatkuvasti antaa itselleen lisää jotain sellaista omistettua, joka yhdellä ollessaan on muilta pois, niin ennen pitkää joutuu ottamaan sitä tavalla, josta muita halveksisi (joko laiskasti eli antamatta paljoakaan/mitään takaisin tai ahneesti eli ottamalla niin paljon kuin suinkin pystyy ja uskaltaa).

Tavalliset ihmiset haluavat nähdä itsensä hyvinä työntekijöinä, kavereina, ystävinä, puolisoina, vanhempina jne., mutta eivät ole valmiita näkemään vaivaa ymmärtääkseen, mitä edelliset merkitsevät, ja mitä sellaisena oleminen edellyttää – puhumattakaan kaiken tarvittavan työn tekemisestä (yksilön työmaa alkaa vasta ansiotyön ja velvollisuuksien päätyttyä). Tämä ei olekaan helppo tai kevyt tehtävä - siis hyvänä ihmisenä ja yksilönä oleminen - koska kuolevaisina emme loppujen lopuksi saa pitää mitään, minkä olemme onnistuneet hankkimaan. Juuri tästä syystä ihmisten enemmistö takertuu konkreettisen omistamisen tärkeyteen ja vastaaviin omistuksiin, koska niiden takana on koko nykyisen yhteiskunnan voima. Koko ihmiskunnan voima ei kuitenkaan ole paljoakaan kuolemaa vastaan ja tässä yksilö on viime kädessä yksin - kukaan ei voi kuolla minun puolestani (siis jos ei usko, että Jeesus kuoli minun puolestani tai johonkin muuhun vastaavaan). Ja kun ymmärrän, ettei kukaan voi kuolla puolestani, niin silloin alan toden teolla myös elää omaa elämääni. Tällöin ymmärrän, miten tärkein hallussani olevista asioista on oman kehoni sekä mieleni terveys ja toimintakykyisyys - juuri näistä huolehtimalla saan kohtalon salliessa pitää ja nauttia niistä kaikkein pisimpään (mitä todennäköisimmin ja käytännössä varmasti todellisuus vaatii lainaamansa lopulta kuitenkin takaisin). Mutta ei pelkkä aikakaan ole minkään arvoista, jos en tee elämästä mielekästä ja rikasta kokemusta. Tämä tapahtuu mielestäni parhaiten kuitenkin vuorovaikuttamalla muiden kanssa sekä luottamalla meidät tunteville ja meistä kiinnostuneille sitä, mikä tekee juuri minun elämästäni merkityksellistä. Ja kun tahtova tahtoo niin saada kuin antaa, niin hän kiittää saamastaan samalla lahjalla. Hän kuuntelee, oppii ja opettaa tavalla, jossa kehitetään itseä, mutta ei kadoteta sitä, mitä ollaan – jossa tahdotaan voittaa, mutta ei kukistaa muita/vastustajia. Juuri tässä hengessä Nietzschekin totesi: "Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?" ja "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärrystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?" (jotain, mitä yritän selittää hyvin harvan ymmärtämässä deitti-ilmoituksessani). Tämä on kuitenkin yksilön itsensä rakastamiseen perustuvaa rakkautta kaltaisiinsa yksilöihin - siis niihin, jotka ovat erilaisia, mutta omaavat saman pyrkimyksen oppimiseen ja itsensä ylittämiseen.

Yksilölle elämä on oppimista ja oppiminen elämistä! (sattumoisin deitti-ilmoitukseni otsikko - jos pieni profiili-mainostus sallitaan: http://www.city.fi/profiilit/nomad_1 =). Ja tällainen itsensä rakastaminen on tie autonomisten yksilöiden yhteisöön, jossa ei tarvita paimenta varmistamaan, ettei lampaat (tai sopulit) syö maata tyhjäksi. Olemassaolomme perusta on kuitenkin sekä luonnollisen ympäristömme että oman kehomme ylläpito, terveys ja toimintakykyisyys. Tiivistettynä mikään ei todellakaan ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovinkaan tärkeää. Ja siinä missä maapallo on ihmiskunnan puutarha, keho on jokaisen oma vastaava ja olemassaolon perustana alusta kaikelle hyvälle ja arvokkaalle. Elämän arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tekevä on kuitenkin lopulta jotain, mitä jokaisen yksilön on itse luotava juuri lähimmäistensä tuella ja tavalla, joka ei tuhoa muiden mahdollisuutta samaan (kun meidän on lopulta kuitenkin oltava johdonmukaisia, niin emme voi aidosti nauttia sellaisen epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen itsellemme tuomista eduista, jota vihaisimme sydämemme pohjasta, mikäli emme olisi voittaneet syntymälotossa).

Mutta tällainen lyhyt kommentti tällä kertaa. Yritän oppia tiivistämään, mutta tällä hetkellä minun täytyy pitää itselleni sopivat liian pituuden/lyhyyden kriteerit. Toivon mukaan joku saa tästä jotain - ja maksaa takaisin "samalla rahalla". Mirjalle kiitos tästä vastalahjasta - sinulle kirjoittaminen on selkiyttänyt omia ajatuksiani huomattavasti. Nyt kuitenkin täytyy jättää kirjoittaminen ja siirtyä muihin juttuihin sekä alkaa valmistautua töihin menoon. Lisää taas, kun joku uskaltaa vastata kommenttiini... (ja taidan kopioida hiotun version tästä kommentista omaan blogiini).

Päivi Räsänen on kenties turhankin voimakkaasti leimautunut "kristillisen suvaitsemattomuuden henkilöitymäksi". Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun huutaa Raamatun arvoja ja synnintuntoa yhdeltä valtion johtopaikoista? Tosin mikään huutoa hiljaisempi ei kuulu ”kaikkien vapaiden henkien pirullisen hälyn alta (Nietzsche)” – vapaus on nykypäivän taisteluhuuto, joka suvaitsee kaikkea, joka sille itselleen on mieluisaa, tai mikä ei ainakaan häiritse sen omaa nautiskelua.

Vapaus on kasvavalle joukolle pyhääkin pyhempi asia, jota ei saa rajoittaa ilman aukottomasti perusteltua totuutta tai todistetta muille aiheutuneesta vahingosta. Liberalistien onneksi totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa triviaaleja tosiasioita lukuun ottamatta; samoin Jumalakin pysyy tutkimattomilla teillä ja esitetyt todisteet vähintäänkin monitulkintaisina. Vapauden kirkko onkin rationalismi-dogmatiikan lapsi, jonka ytimessä ei ole totuus, vaan epäily kaikkia tiedostavia olentoja kohtaan (itsestään ihminen ymmärtää, ettei muihinkaan voi luottaa). Tätä epäilyä vastaan tosiasiat, kuten aborttien ja laiminlyötyjen lasten kasvava määrä, eivät ole peruste eikä mikään vastuusta vapaata seksiä vastaan. Ja mitä tautiriskistä: HIV on jo melkein parannettavissa, eikä syfiliskään vielä täysin parantumaton.

Kristityt taittavat tärkeimmäksi nostamaansa peistä siitä, etteivät samaa sukupuolta olevat yhtyisi, ja että loputkin yhtyisivät vasta heidän aamenensa jälkeen. Eikö olisi tärkeämpää, että ihmiset nautiskelisivat vastuullisesti eli eivät ajaisi kehoaan ja yhteisöään rappiota kohden halvan nautinnon tähden? Kyseessä on todellakin uskovien välinen sota – toiset uskovat kukin omaan pyhiin kirjoituksiinsa ja toiset abstraktiin totuuteen, joka joskus kyllä löydetään. Yhdet elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa ja päivä päivältä harvempi enää tässä päivässä (jatkuva nautiskelu ja viihde ovat tietoisuuden irrottamista epämiellyttävistä asioista samoin kuin ajattelun sitominen Jumalan lupaamaan autuuteen).

Myös tieteellä on omat hartaat seuraajansa, jotka näkevät sen ainoana tienä Totuuteen. Tieteen rajallisuutta havainnollistaa kuitenkin se, ettei edes tupakan terveyshaittoja ole todistettu aukottomasti (korrelaatio on, mutta kausaalisuus eli Totuus pelaa pokeria Jumalan ja Vapauden kanssa). Ja päivä päivältä harvempi uskoo itseensä. Tosin typeryyttähän se on maailmassa, jossa kuka tahansa riittävän pääoman kasaan haaliva saa vapaasti käyttää rajallisia resursseja, joista meidän kaikkien selviäminen riippuu. Tämä syy-seuraus –ketju on kausaalisesti todennettavissa, mutta liberalisteilla on aivan liian hauskaa, ovelat liberalistit käärivät voitot edellisten juhlista, eikä muillakaan ole mahdollisuutta oravanpyörästä irtautumiseen (jatkuvan talouskasvun maailmassa jo samaan palkkaan tyytyminen on köyhtymistä eli toimeentulorajan lähestymistä). Ei ihme, että ihmiset sulkevat silmänsä tärkeimmiltä ongelmilta ja keskittyvät ideologisiin kamppailuihin, kuten homoseksuaalisuudesta kiistelemiseen.

Uskovat eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, että homoseksuaalisuuden ongelma ei niinkään ole homoseksuaalisuus sinänsä, vaan sen mukana kulkeva vapaan seksin aate ja propaganda. Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historian mukaan antiikin kreikkalaiset pitivät seksiä nälän ja janon kaltaisena luonnollisena tarpeena. He eivät olleet erityisen kiinnostuneita siitä, tyydyttääkö joku tarpeensa naisen vai miehen kanssa (paitsi, jos kyseessä on toisen omaisuus: tilanomistajan tytär tai orja, miehen vaimo jne. – se siitä jaloudesta). Antiikin ihmisiä kiinnosti olennaisempi kysymys eli se, miksi joku haluaa seksuaalista nautintoa kohtuuttomassa määrin, mikä häiritsee yksilön ja yhteisön elämää (tai miksi joku haluaa sitä luonnottoman vähän, mutta tämä ei tainnut monia vaivata). Vasta kristityt keksivät laajoja luetteloja siitä, mikä on sallittua, ja millä ehdoilla (minkä takana lienee pyrkimys valtaan ”ihmisen parhaaksi” -viittaan kätkettynä). Kuinka lahjakkaasti kristityt ovatkaan unohtaneet oman Kirjansa, jossa sanotaan, että "Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei rakentavaa. (1.Kor:23)."

Seksistä tulee yhteiskunnallinen asia vasta silloin, kun se on vastuutonta synnyttäen laiminlyötyjä lapsia ja levittäen sairauksia. Tähän vaikuttaminen ja tämän ehkäiseminen on julkisen viranhaltijan tehtävä ja jopa velvollisuus; tähän Päivi Räsäsellä on kansan myöntämä ministerin mandaatti. Ministerin asema ja siinä esiintyminen ovat Räsäsen julkisen minän toimialuetta.

Räsäsellä on yksityishenkilönä oikeus sananvapauteen, uskonvapauteen ja omien Raamattuun sekä muihin lähteisiin perustuvien näkemystensä esiintuomiseen. Tämä on kuitenkin yksityisen minän toimialuetta. Väärinkäyttääkö Räsänen asemaansa, kun hän antaa yksityisille näkemyksilleen ministerin painoa ja arvovaltaa? Luonnollisesti yleistä ja yksityistä ei voi täysin erottaa, mutta periaatteessa yksityisen minän pitäisi vaieta, siellä minne Räsänen on kutsuttu ministerinä (eli siellä, minne hän voi hyvällä omatunnolla mennä eduskunnan taksikortilla).

Asiaa tosin mutkistaa se, että Räsänen edustaa Kristillis-demokraatteja, joiden poliittiseen ohjelmaan hänen Raamattuun perustuvien näkemystensä voidaan katsoa kuuluvan. Kansa on äänestänyt hänet eduskuntaan ainakin osin näitä näkemyksiä ja niiden takana olevia Raamatun oppeja edistämään. Tosin ministerisalkkujen jakoon kansalla ei ole riittävää valtaa, joten tämän suhteen edellä mainittuun "väärinkäytökseen" on mahdollista vedota. Äänten jakauma eli edustajien määrä tosin ratkaisee puolueiden vaikutusvallan, joten kansalla on välillinen vaikutusmahdollisuus myös ministerivalintaan. Olennaista on kuitenkin se, ettei ihmistä voida täysin jakaa yksityis- ja virkapuoleen, joten yllätyksekseni täytynee todeta: Päivi Räsäsellä on oikeus ilmaista mielipiteensä tavalla, jolla hän on toiminut. Siitä huolimatta Räsänen olisi voinut valita sanansa paljon viisaammin. Ongelma lienee se, että Räsäsellä on korkein Totuus, jonka päälle ei mahdu ymmärrystä ja viisautta.

Suvaitsevaisuus onkin parasta, johon uskovaiset yltävät: ”te ette olleet vielä etsineet itseänne, kun löysitte minut. Näin käy kaikille uskovaisille ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin merkityksetöntä […] Näin puhui Zarathustra.” Mitä yleensä on suvaitsevaisuus ellei kauniimpaan asuun puettua sietämistä, johon ei mahdu pisaraakaan kiinnostusta, kuuntelemista, luottamista, rakkautta; ”mutta mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche).” Miten paljon usko varastaa juuri uskovalta itseltään?

Oletteko miettineet, miksi ”gay” tarkoittaa sekä iloista että homoseksuaalia? Mitä luultavimmin siksi, että kunnon uskovainen ei ole kumpaakaan. Hän vaeltaa murheiden laaksossa nauliten silmänsä ikuiseen autuuteen, vilkuillen ”uskottomia” korkeintaan säälivin silmin sekä tukien uskoaan kuorolle saarnaamalla ja heikkotahtoisia käännyttämällä. Kuitenkin kieltämällä suurimmat surut ja menetykset, kieltää myös vastaavat ilot ja saavutukset: ilo ja suru, tuska ja nautinto ovat kuin kaksoissisaret, jotka joko kasvavat yhdessä tai jäävät yhdessä kitukasvuisiksi (Nietzsche: totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielellä). Ja voi, kuinka kutistuviksi ne jäävät madonruoassa nimeltä ihminen… Toki on mahdollista, että sielu on kuolematon ja Raamattu totuus, mutta miksi ottaa tämä ajatus elämänsä johtotähdeksi? Toisaalta ei välitön nautintokaan sen parempaa ole: ihmiset syövät sekä juovat mieltään täyteen ja ihmettelevät, kun se ei tullutkaan kylläiseksi. He juoksevat merkityksettömän seksin perässä ja sitten valittavat, kun se ei merkinnytkään mitään… siis hetken hekuman ja unohduksen ylittävää.

Elämän tarkoitus on iloitseminen, mutta ei tyhjästä iloitseminen; elämä on oppimista ja itsensä tiedostavalla olennolla oppiminen on elämistä. Totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa, mutta jos ymmärrän useamman perspektiivin johonkin olennaiseen kysymykseen tai asiaan, niin silloin ymmärrän asiaa paremmin. Ja kun ymmärrän riittävästi suunnatakseni elämääni eli tehdäkseni valintoja, niin silloin voidaan puhua viisaudesta. Kaikkein olennaisimpana valinta ei ole hetkellinen päätös, vaan päätöksen mukaan elämistä ja toisinaan sen pyörtämistä. Tämän vuoksi viisas ei koskaan puhu totuudesta vaan siitä, miten valinta edusti hänen parasta arviotaan jonain ajan hetkenä. Jopa tiede etenee tällä tavoin: empiirinen data voi kumota hypoteesin/teorian/mallin tai tukea sitä, mutta ei koskaan osoittaa sitä todeksi.

Sokrateen esimerkin mukaisesti viisaus on oman tietämättömyytensä tiedostamista eli juuri sitä, mikä mahdollistaa itsensä kehittämisen, ymmärryksen kasvamisen, oppimisen. Ihminen on perustaltaan kyltymätön olento, mutta jos hän valjastaa tämän oppimiseen, niin silloin kyltymättömyyttä voi hyvällä omatunnolla pitää täydellistymiskyvyn moottorina. Yksilön lisäksi omaamme täydellistymisen myös lajina eli tieteen, joka kykenee antamaan yksilön täydellistymiseen tarvitsemaa aikaa. Kaiken ajan käyttäminen lisäajan hankkimiseen on kuitenkin hukkaan heitetty elämä – liika olemattomuuden välttely johtaa elämättömyyteen…

Ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä eli kaikkien lajiin kuuluvien jakamia. Ihminen on myös ruumiillinen olento ja jaamme samat perustarpeet ravintoon, suojaan, energiaan. Valitettavan usein jaamme myös kykenemättömyyden kohdata rajallisuutemme. Yhdet ottavat uskonsa perustaksi dogmit, jotka kieltävät sen, mitä he eivät kestä ja toiset hukuttavat ahdistuksensa lähimpiin nautintoihin eli mahdollisimman kauas kärsimyksestä ja kuolemasta. Jos Jumala olisi olemassa, niin kuinka kumpikaan näistä voisi seistä suorin selin hänen edessään? Uskova pidättäytyi maallisen elämän nautinnoista saadakseen äärettömän palkinnon tuonpuoleisessa ja uskoton kielsi tuonpuoleisen voidakseen haalia rajattomasti tässä elämässä – ensimmäinen polvistuu katse lattiassa ja jälkimmäinen vilkuilee pelokkaan epäilevänä kaikkialle.

Minä pyrin elämään elämäni oppien eli itseäni sekä ihmissuhteitani kehittäen. Juuri itseni vuoksi tahdon antaa muille mahdollisuuden samaan, ja olen valmis myös työskentelemään tämän ihanteen eteen: ”impulssi yksilöllisyyteen on olemassa – ajattelen sen palveluksessa (Nietzsche).” En tee tätä ensisijaisesti muiden hyväksi, vaan antaakseni heille eli erilaisuudelle mahdollisuuden haastaa minut oppimaan. Pyrin lyömään haastajani, mutta heitä kukistamatta, koska tällöin voimme mitellä voimiamme uudelleen. Kunnioitan eniten niitä, jotka antavat minulle tappioiden myötä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – pyrkimättä kuitenkaan alistamaan tai kukistamaan minua. Olen kuitenkin ihminen eli Winston Churchillin sanoin: ”olen aina valmis oppimaan, mutta en useinkaan pidä siitä, että minua opetetaan.”

Yksilölle täyttä elämää on pyrkimys omalta osaltaan jättää maailmansa hieman parempana kuin sen otti vastaan – ja siihen että hänen jälkeläisillään on muiden kanssa mahdollisuus samaan:

”Oman kuolemansa kuolee täyttävä, voitollisena, toivovien ja pyhästi lupaavien ympäröimänä. Näin pitäisi oppia kuolemaan; eikä pitäisi olla mitään juhlaa, jossa ei sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomia valoja! Kuolla näin on parasta; mutta järjestyksessä toinen on tämä: kuolla taistelussa ja tuhlata suuri sielu. Mutta taistelevan samoin kuin voittajankin vihaama on teidän virnistelevä kuolemanne, joka hiipii luo kuin varas – ja tulee silti herrana […] Näin puhui Zarathustra.”

Jos minä kohtaan kuolemani jälkeen Jumalan tai kenet tahansa, joka haluaa minut tahtoonsa alistumattomana tai edellä kuvatun kaltaisesta elämästä tuomita, niin silloin kyseessä on demoni, jota vastaan tahdon aina ja ikuisesti nostaa kilpeni ja keihääni. Sen sijaan Buddhalaisuuteen oli eräässä elokuvassa liitetty kiehtova ajatus siitä, miten kuoleman portilla kysytään vain kaksi kysymystä: 1) Onko elämässäsi ollut iloa? 2) Onko elämäsi tuottanut iloa muille? Jos jostain, niin tästä portista tahtoisin päästä sisään, mutta loppujen lopuksi "taivaasta puuttuvat kaikki mielenkiintoiset ihmiset (Nietzsche)." Yksilön on hyväksyttävä kuolevaisuutensa ja laitettava suurin paino tähän elämään.

Kuolemaa vastaan ihmisillä on lisääntymiskyky, jolla voimme jättää jotain jälkeemme. Se, mitä kukin jättää jälkeensä riippuu ensisijaisesti siitä, miten jälkikasvunsa hoitaa eli millaisen mallin heidän muokkautumiselleen antaa. Älkäämme siis laiminlyökö tätä etuoikeutta luoda kuva itsestämme, joka aikanaan kapinoi perustaansa vastaan. Älkäämme myöskään vaarantako sitä itseltämme tai muilta halvan ja vastuuttoman nautinnon myötä. Ei myöskään olla ahneita ja haluta ikuista autuutta (puhumattakaan eri tavoin elävien kadotuksesta). Juuri erilaiset arvomaailmat tukevat oppimista, uudistumista ja rakkauden täyttämää elämää.

Muistetaan luonnonvarojen rajallisuus, kannetaan oma kortemme työnjaon kekoon ja ollaan johdonmukaisia arvostelmissamme – vedetään oma painomme ja annetaan kaikille mahdollisuus ihmiselämän ytimeen eli oppimiseen. Näin kukaan ei saa mitään ilmaiseksi, mutta kaikilla on mahdollisuus hyvään elämään. Tunnustakaamme yhteinen materiaalinen perustamme, siirtykäämme yleisestä eli ihmisyydestä yksilölliseen ja tulkaamme yhden toivon lapsiksi:

”Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. Tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.”