”Mutta ei tule vain esittää totuutta, vaan myös väärien käsitysten syyt, sillä niin tullaan vakuuttuneiksi. Uskomme pikemmin totuuteen, kun on järkevästi osoitettu, miksi se näyttää todelta, mikä ei ole totta. (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka: VII kirja, luku 14)”
Rakkauden perusta on itsensä rakastamisessa. Aina, kun itselle sokean rakkauden silmä suunnataan toisiin ihmiseen, heistä etsitään nautintoa, mielihyvää, hyötyä. Ja kun toisesta pyritään (vaikkakin tiedostamatta) hyötymään, niin miten se tekisi rakkaudesta muuta kuin raadollista? Platonin sanoin: ”kuin susi lammasta, mies rakastettuaan lempii” (samoin yhä useampi ”miehekkäällä tavalla” käyttäytymään vapautettu nainen). Edelleen miten voisi nähdä toiset jonain, jotka eivät pyri pelkkään hyötyyn, jos oman toiminnan todellinen perusta on tässä? Kyseessä on eläinluontoon taantuminen, koska eikö eläimen varmin itsesäilytys ole suurimman mahdollisen hyödyn tavoittelu pienimmällä mahdollisella vaivalla. Ja näin niiden pitääkin tehdä, koska todellisuus ylläpitää eläinkunnan tasapainoa: eläimet voivat syödä toisiaan ja viedä kaltaistensa saaliin, mutta niillä ei ole rahajärjestelmän kaltaista keskinäistä riippuvuutta toistensa orjuuttamiseen. Eläinten välillä ei ole vääryyttä, vaan pelkkiä luonnontapahtumia, jotka varmistavat vahvimpien säilymisen. Ja kuten Rousseau toteaa, ihminenkin täytyy ensin tehdä riippuvaiseksi kaltaisistaan ja vasta sitten hänet voi orjuuttaa. Harva nykyihminen selviäisi ilman yhteisöä, eikä se kenellekään olisi erityisen mukavaa.
Ihminen on perustaltaan eläin, mutta myös itsensä tiedostava kulttuurinen olento. Toisin sanoen me tiedostamme aina jollain tasolla sen, millaiseksi kunkin halun seuraaminen meidät tekee/teki. Viimeistään kun joku toimii omaamme vastaavalla tavalla suhteessa meihin, emme voi olla arvottamatta hänen toimintaansa kiitoksen/halveksunnan mitta-asteikolla. Ja mitä sellaiset hyötymispyrkimykset, joista muita halveksisimme, tekevät minäkuvallemme – siis ellemme luovu johdonmukaisuudesta itsestään? Toki voi ajatella muiden toimivan vähintään yhtä kylmällä tavalla, mikä kuitenkin altistaa tunteelle hyödyn suhteen tappiolle jäämisestä. Juuri näin oravanpyörä kapitalismin takana syntyy: ”omanarvontunto” vaatii näkemään muut huonompina, tämä näkemys herättää pelon hyväksi käytetyksi joutumisesta ja nykypäivän Dorian Gray:t tarvitsevat jatkuvasti viihdyttävämpiä juhlia unohtaakseen muotokuvansa. Ja kaikki tämä vain, koska ihmiset eivät osaa rakastaa itseään eli seuraamaan ihailtavia esimerkkejä huonojen sijaan.
Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos ei ensin rakasta itseään? Vastaus on ihastumisessa, joka vailla perustaa ei koskaan kypsy rakkaudeksi. Ihastuessa näemme toisen ihmisen sijaan itse luomamme kuvan idealisoidusta kumppanista. Sovitamme tämän sellaisen ihmisen päällä, joka on riittävän lähellä mielikuvaamme illuusion ylläpitämiseen (toisin sanoen herättää halumme ja mahdollisuuden tahtoon, jos ihminen rakastaa itseään). Tähän vierelle idealisoitu kuva itsestä, jotta voi kokea ansaitsevansa haluamansa tavalla, jossa sen saa pitää/omistaa. Näin fantasia satuhäistä sekä illuusio onnellisesta loppuelämästä on valmis. Eihän satuhahmojenkaan elämässä useimmiten ole kuin yksi suuri koettelemus eli sielunkumppanin löytäminen sekä tosirakkauden vihollisen kukistaminen. Tämä muuttaa koko elämän ja häistä alkaa helppo mukavuus, jota ei tarvitse kuvata kuin ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Juuri näin tosielämänkin rakkaus jää pelkäksi saduksi.
Todellisuuden hiipiessä ihanteiden takaa eli potentiaalisen rakastumisen kynnyksellä useimmat huomaavat seisovansa juoksuhiekassa, koska eivät ole itserakkauden peruskiveä laskeneet. Toisin sanoen ihminen ei ole tehnyt itsestään mitään rakastettavaa, ja miten tällainen voisi ansaita toista, varsinkaan jos tämä on aidosti rakastettava. Juuri tästä kumpuaa se rakkauden raadollisuus, jonka Ismo Alanko tiivisti mahtavasti: "Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana..." Meillä on tarve haluta toista ja samalla nähdä hänet huonona, puutteellisena ja jonain itseämme huonompana. Muussa tapauksessa joudumme kokemaan alemmuutta ja pelkäämään haluamamme menettämistä. Vain näin voimme pienimmällä vaivalla saada hyvänä pitämäämme ja nähdä itsemme vähemmän antavana edelleen toista parempana – siis vähintään toisen ansaitsevana tavalla, jossa tämän saa pitää ja mieluiten ylemmyydellä, jossa toisen voi miltei omistaa (mikä vaatii kuitenkin epätodellista arvoeroa ja kääntyy vähintäänkin tyytymiseksi sekä kysymykseksi: miksi tyytyisin tuohon raukkaan, jonka voin omistaa?)
Vääristämme näkemäämme, jottei meidän tarvitsisi nähdä vaivaa itsemme rakastamiseksi eli kaiken rakkauden perustan luomiseksi. Ihmisen pitäisi katsoa peiliin jo ennen ihastumista ja tehdä kuvasta jotain rakastettavaa. On kuitenkin muistettava, miten toinen ihminen on peileistä paras ja todellisin (ja vieläpä puhuva sellainen). Ja todellinen peili näyttää yleisen sijaan ainutkertaisen eli minut sekä sen, mitä me olemme. Todellisuus on kauttaaltaan jotain ainutkertaista eli vain yksilöolentoja ja tapahtumia sisältävä, mutta ainutlaatuisuus on harvinaista. On niin paljon helpompaa paeta yleistyksiin/ideologioihin laiskan ahnetta mukavuudenhalua tukeakseen. Tarkalleen ottaen partikulaarisessa todellisuudessa jokainen yleistys on vale eli ainutkertaisten piirteiden sivuuttamista; erityisesti kieli on yleistävää eli jokainen yleisnimi vale ja tästä syystä myös rakkaus jää useimmiten valheeksi ja rumaksi sanaksi – joksikin jolla ensisijaisesti velvoitetaan muita ja petetään itseä. Sanomme rakastavamme toista, koska pysyvän kokemuksen synnyttäminen on liian työlästä. Juuri näin jäämme ainutkertaisuuteen ainutlaatuisuuden sijaan. Rakkaus on perustaltaan kuitenkin tahtoon perustuva kokonaisvaltainen kokemus, jota voi ajatusten puolelle paeta, mutta ei koskaan pysyvästi pettää. Kysymys kuuluukin: kuinka lähelle todellisuutta uskallat mennä ennen kuin pakenet oman itsesi näkemistä? Oletko Dorian Gray vai maalaatko kuvaasi ylpeänä ja peittelemättä? Vain jälkimmäiseen tauluun mahtuu toinen yksilö ja rakkaus, joka ei ahdista, vaan vie eteenpäin (ja kenties jopa pienestä alkaen rakastettavaksi kasvavia ihmisiä).
Jokainen ihminen eli itsensä tiedostava olento muodostaa kuvaa itsestään kasvaessaan. Ensimmäiset kuvamme muodostuvat varmasti muista ja lähinnä sen mukaan, mitä "hyödyllisempiä" he ovat: siis tuovat helppoutta, nautintoa, mielihyvää ja vievät pois vaivaa, kipua ja mielipahaa (kuten äiti ja isä konsanaan, siis jos ensimmäiset elinvuotemme menivät niin kuin piti). Ihminen on perustaltaan kuitenkin eläin, joka pyrkii mahdollisimman suureen hyötyyn mahdollisimman pienellä vaivalla. Vai voitko väittää hyödystä kieltäytymistä muuna kuin irrationaalisena? Joskus se voi olla järkevää, mutta ei koskaan rationaalista. Kuten aikaisemmin totesin, ihminen on kuitenkin muutakin eli abstraktiin ajatteluun ja johdonmukaisuuteen potentiaalisesti kykenevä olento. Meillä on yksinkertaisesti kyky erottaa olennaiset erot/yhtäläisyyden merkityksettömistä. Empiirinen luonnontiede on tämän piirteen huippu ihmiskunnan kollektiivisena työnä elotonta luontoa, kasveja ja vaistojen determinoimia eläimiä koskevien lainalaisuuksien kartoittamiseksi. Tiede kuitenkin syntyy/on syntynyt ihmisistä, joten on perusteltua olettaa, että yksittäisillä ihmisillä on sama kyky johdonmukaisuuteen - siitäkin huolimatta, että yhdet käyttävät sitä toisia enemmän ja monet eivät tunnu vaivautuvan laisinkaan.
Ihminen ei voi koskaan olla täysin arvottamatta sitä, miltä muiden itseemme vaikuttava toiminta tuntuu, ja miten heitä sen perusteella arvotamme. Edelleen jos olemme johdonmukaisia, meidän on arvotettava itseämme ja omaa toimintaamme samojen mittojen mukaan. Muussa tapauksessa hyöty ajaa meidät kaksinaismoralismiin, jota ei voi arvostaa muut kuin ulkoista hyötyä ylikorostavat. Näin ollen ihminen väistämättä rakentaa minäkuvaansa vuorovaikuttaessaan muiden kanssa (ja kaikkien ei-itseriittoisten on pakko olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa). Kuitenkin koska haluamme suurimman hyödyn pienimmällä vaivalla, niin minäkuvamme on useimmiten idealisoitu eli enemmän sitä, miten haluaisimme itsemme nähdä kuin, mitä todellisuudessa olemme. Ja tässä hyöty asettuu omanarvontunnetta vastaan: saaminen on hyödyllistä, mutta antaminen jaloa/arvostettavaa (tai ainakin oli ennen ulkoista hyvää ylikorostavaa liberalistista markkinatalous-kapitalismia ja sen synnyttämää atomistista individualismia – siis ennen johdonmukaisen kattavasta arvottamisesta luopumista ja yhden rahassa mitattavan arvoviitekehyksen alle asettumista).
Loppujen lopuksi kaiken kokemuksen kiistämätön perusta on se, miten itsensä kokee. Itselleen voi toki valehdella ja ylläpitää illuusioita. Tämä onnistuu myös useimpien muiden kohdalla, mutta tiiviin ystävyyden tai parisuhteen kohdalla itselle/muille näyttelemisestä tulee kaiken valveillaolon vievä työ (tai jotain, mikä saa kaipaamaan omaa aikaa eli erossa oloa huonoista syistä). Varsinkin parisuhteen kohdalla tämä käy viimeistään muutamassa vuodessa liian vaativaksi (muutama = 3-99 eli rakkaudettoman suhteen näyttämöllä voi näytellä koko elämänsä). Ja vaikka toisen huonot puolet huomataankin päivä päivältä selvemmin, niistä jätetään sanomatta huonoista syistä, eli jotta omat huonot puolet saisivat rehottaa rauhassa. Sitten kun ollaan huonolla tuulella tai vain väsyttää, niin valitetaan sekä kritisoidaan kaiken uhalla ja usein myös kaiken muun ajan edestä (mikään muu kuin hampaankolojen tyhjennys ei selitä suhteettomia riitoja, jotka nousevat yhdestä kahvikupista, vessankannen asennosta tms.) Sitten, kun ei enää jakseta riidellä, sovitaan ja "sovitaan", eikä mikään kuitenkaan muutu, koska myös sovun takana on helposti väsyminen sekä laiskuus ja/tai kiire sovintoseksiin. Lopulta toisesta halutaan vain eroon: hänessä ei nähdä riittävästi hyviä puolia ja kumppani tietää minusta aivan liikaa, jotta saisin hyötyä valittamalla, kritisoimalla, syyllistämällä. Tässä vaiheessa onkin helpompi etsiä joku toinen, joka ei tunne minua itsepetostani häiritsevällä tavalla. Näin voi jälleen ylläpitää idealisoitua kuvaa itsestään: saan olla juuri sitä, mitä ikinä satun haluamaan ja voin nähdä myös toisen ihmisen ihannekumppanina (ja ”antaa” myös toiselle tämän ”korvaamattoman” vastalahjan, ainakin kunnes kulissit jälleen pettävät).
Pelkkä ulospäin suuntautuva ”rakkaus” ajautuu aina samoihin umpikujiin, jos osapuolilla ei ole sielua eli kykyä liikuttaa itseään ihanneminänsä suuntaan. Toisin sanoen itsensä rakastamisen perusta on tahdossa itsensä tiedostavana haluna (=todellisuutensa johdonmukainen tosiasia- ja kokemusperäinen arvottaminen). Näin myös toista voi rakastaa yksilönä eli muunakin kuin pelkkänä hyötynä ja nautintona, helppoutta sekä mielihyvää tuovana asiana. Toki edelliset ulkoiset hyvät koskevat myös itseään rakastavia rakastavaisia, mutta he haluavat olla saamansa arvoisia eli antaa takaisin. Itsen rakastaminen on kuitenkin kaikkein vaativinta, koska me ihmiset väistämättä totumme siihen, mitä olemme, eikä tämä enää tuo tyydytystä tai tunnu erityisen rakastettavalta. Ihminen onkin perustaltaan kyltymätön. Olennaista on se, kanavoidaanko tämä kyltymättömyys oppimiseen, itsensä ylittämiseen ja rakastettavaksi tekemiseen vai muiden kustannuksella hyötymiseen (äärettömässä todellisuudessa itsensä tiedostavan olennon itsekeskeisyys on tosiasia, itsekkyys muiden kustannuksella hyötymistä, itserakkaus itsekehitykseen sekä ansionmukaisuuteen pyrkimistä – siis olemista omistamisen sijaan).
Sen lisäksi, ettemme voi olla vuorovaikutuksessa rakentamatta minäkuvaamme, luonnostelemme kuvaa myös ihannekumppanista. Tämä alkaa heti, kun huomaamme toisen sukupuolen kiinnostavan uudella tavalla (tai miksei samankin). Kuitenkin samalla tavoin kuin minäkuvaa idealisoidaan, niin ihannekumppaniinkaan ei mahdu virheitä tai puutteita. Toisin sanoen se ei ole kukaan todellinen ihminen (tai jos olisi, niin kukaan ei haluaisi nähdä itseään tässä vieressä – paitsi toinen täydellinen olento, mutta sitten heillä olisi molemmilla paljon annettavaa, mutta ei mitään saatavaa/haluttavaa). Ihannekumppani on jotain, jolta uskomme ja toivomme saavamme kaiken haluamamme. Tässä piilee kuitenkin se ongelma, että jatkuvasti saava on aina jatkuvasti antavaa alempiarvoinen ja tämä tekee väistämättä hallaa omanarvontunnolle. Itsen tiedostava osamme tahtoo ansaita ja sen täytyy ansaita saamansa (muussa tapauksessa se pelkää, ja sillä on perusteita pelätä menettävänsä haluamansa – varsinkin ihmissuhteiden kohdalla). Ihastuneessa tilassa ihmisen motivaatio on yleensä riittävä itsestään idealisoimansa kuvan ylläpitämiseksi (varsinkin, kun toinen ihastunut ei katso todellisuutta vaan omaa ihannekuvaansa). Näin molemmat omaavat erilaiset, mutta ”jaetun” kuvan täydellisestä kumppanuudesta ja yhteisestä ongelmattomasta elämästä. Kun ihastus on molemminpuolista, niin tästä alkaa se vaihe, jossa linnut laulaa kauniimmin, luonto on vihreämpää syksyn synkeydessäkin ja ihmisellä on energiaa pyrkiä kohden ihanteitaan - siis ansaitakseen ihannekumppaninsa tavalla, jossa ei tarvitse pelätä muuta kuin kohtaloa ja väistämätöntä (niistä kuitenkin lisää toisella kertaa).
Vaikeudet ja haasteet alkavat kaunistelemattoman todellisuuden tullessa päivänvaloon omalla väistämättömällä tavallaan. Kaikissa ihmissuhteissa ongelmia syntyy sitä todennäköisimmin, mitä kauempana toisistaan ihmisten idealisoidut minäkuvat ja todelliset olemukset ovat. Jossain kohden tämä kuilu käy ylittämättömäksi suurimmankin kevätihastuksen innoittamana (ja kevät muuttuu väistämättä kesästä syksyksi ja talveksi). Rakkaus maatuu väistämättä, jos emme rakastaneet/olleet rakastaneet itseämme riittävästi tehdäksemme itsestämme jotain todellista ja aidosti rakastettavaa. Parhaassa tapauksessa vastakaikua saava ystävyys/ihastus kuitenkin muuttavat ihmistä ihanteensa suuntaan. Toisaalta jos muutos ei ole pysyvää eli elämänmittainen pyrkimys oppimiseen ja itsensä ylittämiseen, niin ihastus kulutetaan loppuun ja jätetään taakse (kuin susi kalutun lampaan konsanaan). Jos muutos kuitenkin yltää perusasenteeseen eli rakastavaisten sieluihin, niin silloin kuljetaan itsen rakastamisesta kohti rakastumisen mahdollisuutta.
Kynnys ihastumisen ja rakastumisen välillä on se kohta, kun yli puolet toisessa havaitussa perustuu todellisuuteen idealisoidun ihannekumppanin näkemisen sijaan. Ja jos tämä siirtymä on jaettu eli molemminpuolinen, niin silloin rakastavat tekevät toisistaan parempia eli enemmän rakastamisen arvoisia (mikä on tärkeää perustaltaan kyltymättömälle ihmisluonnolle, joka tottuu tiettyyn olemukselliseen tasoon - sekä itsessä että toisessa). Edelleen jos tuosta "puolesta" eli toisessa havaitusta todellisesta olemuksesta vähintään puolet on jotain rakastettavaa, niin silloin se painaa tavalla, jossa puutteista tulee mahdollisuuksia. Tämä koskee erityisesti ja ensisijaisesti kuitenkin sitä, miten ihminen näkee itsensä ja kaiken rakkauden perusta onkin itsensä rakastaminen tavalla, jossa puutteista todellakin tulee rikkautta eli mahdollisuuksia: on mitä suurin ero omistettujen rikkauksien ja rikkaiden mahdollisuuksien välillä. Paradoksaalisesti Jumalan kaltaisella täydellisellä olennolla olisi kaikki edellisestä eikä mitään jälkimmäisestä - mitä tahansa annettavaksi, mutta ei ainuttakaan lahjan kokoista tarvetta. Juuri tässä on rajallisen epätäydellisen ihmisen ääretön vauraus. Ja kun ikuinen autuuskin olisi mille tahansa eläinperustaiselle olennolle ”teen sen huomenna” –helvetti, niin kuolema on se, mikä nostaa elämän kaikkein suurimpaan arvoon (mutta tästäkin lisää toisella kertaa).
Itseään rakastavalle johdonmukainen omanarvontunne on toimintaa ohjaava motiivi. Hän pystyy ottamaan vastaan apua, lahjoja, hyötyä, hyvää, mutta tahtoo antaa vähintään saman verran takaisin. Ei kuitenkaan niin kuin kaupankäynnissä, vaan lahjana, jossa myyjän/antajan sijaan saaja määrittää sopivan hinnan/vastalahjan tai palveluksen sekä sen antamisajankohdan. Miettikääpä, mitä tämä tekee esimerkiksi yhteisen kodin hoitamisessa: molemmat tahtovat tehdä vähintään puolet yhdessä tarpeelliseksi sovitusta. Kun taas pelkästään haluavat tekevät vain sen, mitä eivät uskalla/pysty välttämään tai minkä tekemättä jättämisen laskevat itselleen kannattamattomaksi. Edelleen itserakkaista molemmat pyrkivät hankkimaan hyviä tottumuksia eli eivät jätä lautasia, kuppeja tai muutakaan pöytien kulmille, roskia ja vaatteita lattialle, tyhjää vessapaperiholkkia pesukoneen tai käsipesualtaan reunalle jne. Ja jos tämä ihanne/mielenrauha hyödyn ja omanarvontunnon tasapainona voi versoa rakastavaisten välillä, niin mikä estää vastaavaa ansionmukaisuutta leviämästä kriittisen ihmismassan keskuuteen ja sitä kautta koko sosiaaliseen todellisuuteen. Ei niin, että kaikki siihen pystyisivät, mutta kriittinen massa riittää, koska kaikkein tärkeintä elämän edellytystä eli maata ei voi ilman armeijaa varastaa. Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Maan hedelmät kuuluvat kaikille, mutta maa itsessään ei kenellekään!” Tämä kuitenkin vain viitteenä siihen, millaisia vaikutuksia itsensä rakastamisen leviämisellä voisi olla.
Edellä on kuvailtu yksilölähtöisen moraalin perustaa eli asioiden hoitaminen tavalla, josta kenelläkään ei jää perusteita valittaa. Todellisen tyydytyksen tuottaa se, mitä teemme tarpeellisen ja välttämättömän eli pakollisen päälle: ne ihailtavat ja mielihyvää tuottavat taidot/ominaisuudet, joilla ylläpidämme oman kehomme ja mielemme terveyttä sekä toimintakykyä (mikä on todellisin sisäisen hyvän perusta). Todella rakastettava ei ole se, joka tekee ansiotyönsä sekä velvollisuutensa eli ansaitsee toimeentulonsa ja korjaa jälkensä. Tällainen on vasta harmiton tai enimmäkseen harmiton. Rakastettavaa on se, joka tekee itsestään jotain kyvykästä ja ihailtavaa. Ja velvollisuuksien jälkeen tärkeintä ei ole se, mitä tekee, vaan se, miten sen tekee, kuten Ella Fitzgerald toteaa: 'Tain't What You Do (It's The Way That You Do It). Ja kaikkein paras tuki tähän on kumppani, jolla on sama perusasenne ja pyrkimys (ei kuitenkaan liioitteluna eli terveyttä rasittava yliaktiivisuus todellisuuden pakenemisena, vaan sisältäen viisauden pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on itsestään tehnyt). Ja jos seksi on fysiologiaa eli mielihyvää tuottavien osien yhteen hankaamista, niin rakastelu on rakkauden symbolinen ilmaus, jossa ihminen on toisen silmien edessä ilman rihman kiertämää suojanaan. Ja se tyytyväisyys, joka vapauttaa todelliseen nautintoon on aina pintaa syvempää. Edelleen kauneus on aina jotain kokonaisvaltaista, pintaan ulottuvaa, mutta ei koskaan siihen rajoittuvaa.
Siis: rakastakaa itseänne ja näin voitte rakastaa myös muita sekä jakaa yhteisen elämän, jossa onnellisuus on ansaittavissa eli sen eteen SAA myös työskennellä. Ja varokaa kuilua laiskan minäkuvan ja totuuden välillä. Martin Buberin sanoin: ”Elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan uskallus ja mahdollisuus olla tosi.” Ja perustaltaan toisessa rakastetaan aina sitä, mitä tämä inspiroi minut itsestäni tekemään. Kuten Friedrich Nietzsche kysyi: ”Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?” Edelleen Iloisen tieteen hengessä jokaisen pitäisi esittää omalla kohdallaan Nietzschen toive: ”Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?” Näin pääsemme vuorovaikutuksista intiimeimpään, jossa avoimin silmin kohtaavassa katseessa kahden maailman kauneus.
Tuo viimeinen on itse keksimäni ajatelma. Matka sen ymmärtämiseen on kuitenkin sisältänyt miltei kestämättömän määrän erehdyksiä, surua, tuskaa, ahdistusta, rumuutta – ja eritoten kaikkein lähinnä eli kaiken kokemuksen perustassa, itsessäni. Vasta nyt ymmärrän Nietzschen ajatuksen, miten yli-ihminen tarvitsee härän niskaa ja enkelin silmää: katsoakseen itseensä ja nähdäkseen sieluunsa eli oppimisen potentiaansa kaiken sen rumuuden läpi, mitä me yleisenä eli ihmis-eläiminä edustamme. Tällä matkalla minua on kutsuttu monella nimellä, kuten esimerkiksi paholaisen nähneeksi saarnaajaksi. Saatankin kuulostaa saarnaavalta, mutta vain koska uskon siihen, mitä kirjoitan. Ei niin, että erehtyisin (enää enimmäkseen) pitämään perspektiiviäni totuutena – totuus on minulle jotain kuollutta. Uskon siihen, mitä olen ja mahdollisuuksien mereen siitä, mitä voisin olla.
Tämä kirjoitus on yksinkertaisesti paras tähän mennessä kokoon saamani näkemys minulle tärkeästä asiasta, rakkaudesta. Ja tämä itseäni kohtaan löytämäni rakkaus mahdollistaa ihastumisen päivästä ja hetkestä toiseen. Ihastun jokaiseen näkemääni yksilöön, koska näen heissä heijastuksen siitä, mitä minä voisin olla. Kuinka odotankaan sitä päivää, jolloin joku etsii tulevaa kuvaansa minusta. Silloin minulla on jälleen ystävä ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Puhumattakaan siitä päivästä, kun kaltaiseni ja ei-kaltaiseni peili herättää halun sisälläni vastaten siihen omallaan. Tällöin vuosikymmenen odotukseni on viimein ohi ja minulla on päämäärän lisäksi unelma perillisestä ja kuoleman ylittävästä rakkaudesta. Voi sitä päivää, kun saan Cohentaa tanssitaitoani rakkauden loppuun asti. Mutta sitä odottaessa: olisitko ystäväni ja rakastaisit itseäsi riittävästi peilikuvia vaihtaaksesi? Sinua on kuitenkin varoitettu: kymmenen vuotta sitten kannoin tuhkani vuorille ja nyt palaan jälleen laaksoihin sielu tulta hengittäen – tavalla, joka näyttää useimmille murhapoltolta. Juuri tämän vuoksi etsin Jaska Jokusen urheaa, muttei uhkarohkeaa unelmaa (joka ei kuitenkaan ole voitto, koska peliä nimeltä elämä ei kukaan voi voittaa).
