TAHDON VALTAKUNTA

Mielestäni homoseksuaalien adoptio-oikeudelle on yksi este tai viiväste: käsittämättömän tärkeäksi noussut abstraktin tason tunnustus, että homoseksuaalit vanhemmat ovat täysin yhtä hyvät kuin heteroseksuaalit vanhemmat. Tässä "sateenkaariväki" luopuu niin hartaasti liputtamastaan moninaisuudesta, kun se ei enää hyödytäkään heitä. Toisin sanoen moninaisuus on rikkaus, paitsi perheen sisällä se ei merkitse mitään. Kukaan ei voi täysin yleisellä tasolla kiistää, että äiti ja isä ovat enemmän moninaisuutta kuin isä ja isä tai äiti ja äiti. Tämä on kuitenkin puhtaasti abstraktin tason ero ja yksilötasolle mentäessä muut asiat painavat huomattavasti enemmän.

Meillä on jo olemassa kriteerit, jotka adoptiovanhempien pitää täyttää. Edelleen näitä kriteereitä voidaan ja pitääkin parantaa toteutuneista adoptioista saadun datan perusteella. Olennaista on kuitenkin se, ettei vanhempien homoseksuaalisuus saa olla ratkaiseva ero ja poissulkeva tekijä. Toisin sanoen potentiaalisia adoptiovanhempia olisi hyvä haastatella niin, ettei haastattelija mahdollisimman pitkälle tiedä heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sitten, kun kriteerit täyttyvät, katsotaan ketkä ovat vaihtoehdoista parhaat; lapselle kuuluu aina paras, mitä voimme tarjota. Oikeastaan vanhempien seksuaalinen suuntaus saa painaa vain siinä tapauksessa, kun on yksi lapsi, jonka tahtoo adoptoida sekä heteroseksuaalit että homoseksuaalit pariskunnat. Jos jotkut ehdokaspariskunnat ovat muilla kriteereillä täysin yhdenveroisia, niin silloin äiti ja isä saavat ratkaisevan pisteen ilmentämäänsä yleiseen moninaisuuteen perustuen. Jos moninaisuus on rikkaus yleensä, niin kyllä siitä yksi piste pitää saada perheenkin sisälläkin...

Monet voivat pitää tätä triviaalina seikkana. Muistutettakoon, että olen antamassa siitä vain tasatilanteet ratkaisevan pisteen. Olennaisempaa on kuitenkin se kaksinaismoralismi ja ristiriita, joka piilee sateenkaariväen moninaisuuspropagandassa. Parhaat mahdolliset vanhemmat ovat kuitenkin niitä, jotka ajattelevat lapsen parasta, vaikka se tarkoittaisi, etteivät juuri he tuota adoptiolasta saisikaan (tämä ilmenee selvästi juuri siinä kuuluisassa Salomonin tuomiossa siitä, kenelle kiistelty lapsi kuuluu). Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin paljastaa myös heteroseksuaalien itsekkyys: he eivät halua päästää homoseksuaaleja kilpailemaan adoptiosta nyt voimassa olevilla riittäväksi katsomillaan kriteereillä. Toisin sanoen siinä, missä homoseksuaalit haluavat sanoa, ettei seksuaalinen suuntaus ole ero laisinkaan, heteroseksuaalit haluavat pitää sitä ratkaisevana eli poissulkevana erona. Tällainen jyrkkyys on järjetöntä yksinhuoltajuudesta sekä rekisteröityjen parisuhteiden sisäisistä adoptioista saadun datan perusteella.

Siis: molemmat ovat väärässä, mutta heteroseksuaalit oikeastaan eniten. On kuitenkin selvää ja kiistämätöntä matematiikaa, että mitä enemmän potentiaalisia adoptiovanhempia on tarjolla, sitä paremmat vanhemmat jokainen adotiota tarvitseva lapsi saa - ja harvempi jää kokonaan ilman. Tällä hetkellä monet heteroseksuaalit tuntuvat enemmän tai vähemmän hiljaisesti väittävän, että lastenkoti on parempi kasvuympäristö lapselle kuin homoseksuaalit vanhemmat. Ja tätä täytyy pitää suurimpana erehdyksenä, vaikka se olisikin tiedostamaton sellainen: ihmiset eivät ymmärrä, mitä heidän kannattamistaan kannoista seuraa. Myös homoseksuaalit tuntuvat sortuvat haluamaan siinä määrin, että rehellisyys vaatisi "Haluan2013"-kampanjaa. Kaiken kaikkiaan ihmisen helmasynti on kykenemättömyys kasvaa halusta tahtoon eli itsensä tiedostavaan haluun (siis ymmärrykseen siitä, millaiseksi kunkin halun seuraaminen minut tekee). Joka tapauksessa, mitä jos adoptiossa laitettaisiin lasten paras etusijalle - heissä on kuitenkin tulevaisuus...

(kuitenkin vain avioliitto-termin tarpeettoman vaatimisen vuoksi)

Kirjoitettu vastineena Jari Tervon blogikirjoitukseen "Mutta suurin niistä on rakkaus": http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_mutta_suurin_niista_on_rakkaus/7646757

Sanoisin, ettei suurin osa ihmisistä ymmärrä rakkautta laisinkaan. Rakkauden perusta on aina ja hyvin mahdollisesti ainoastaan itsensä rakastamisessa. Tämä täytyy erottaa ensinnäkin itsekkyydestä, joka on mahdollisimman suuren hyödyn tavoittelua mahdollisimman pienellä vaivalla ja eritoten muille koituvista seurauksista välittämättä. Toisekseen itsekeskeisyys on tosiasia äärettömässä maailmankaikkeudessa jokaisen tietoisen olennon kohdalla - kun reunoja ei ole, niin keskellä olen...

Itsensä rakastamista on hyvä hahmottaa sillä, miten vanhempien pitäisi rakastaa lapsiaan. Eihän hyvä vanhempi anna lapselle kaikkea, mitä tämä haluaa, vaan sen, mitä katsoo lapselle parhaaksi. Toki erehtyminen on inhimillistä, mutta toisaalta myös se opettavin kokemus, jos pitää mielensä avoimena. Kaiken kaikkiaan kyky oppia on ihmisen tärkein ominaisuus, koska siinä kartutetaan sitä sisäistä hyvää, jota aika ja vanhuus jossain vaiheessa alkavat verottaa. Miten suuri ero onkaan sillä, alkavatko vaativimmat tanssi- tai peliaskeleet vai käveleminen tuottaa vaikeuksia. Edelleen hienojen shakkiasetelmien unohdus ei ole miellyttävää, mutta arkisten asioiden päästä putoaminen on varmasti ikävämpää. Jossain vaiheessa todellisuus ottaa kaiken takaisin, mutta todennäköisesti ensin siltä, joka ei sisäistä "sijoitustaan" kartuta. Ja näin myös lastensa rakastaminen voidaan palauttaa itserakkauteen: mitä paremmat lähtökohdat annamme lapsillemme, sitä paremmin he voivat haastaa ja motivoida meitä elämänmittaiseen oppimiseen. Luonnollisesti lapsista tulee vanhempiaan vahvempia, jos he ovat oppineet omasta elämästään ja hoitaneet vanhemmuutensa kunnialla (tyttärestä/pojasta polvi paranee). Kuitenkin kaikki tietävät, miten juuri parempiaan vastaan kamppaileminen opettaa meitä kaikkein eniten. Ja jos lapset on kasvatettu hyvin, niin he arvostavat saamaansa ja haluavat antaa takaisin. Kyse ei kuitenkaan ole vaihtokaupasta, vaan lahjasta. Ja näin voi saada myös parasta henkilökohtaista apua jokapäiväisiin asioihin. Kääntäen sanottuna, jos lapset kärsivät omassa kakassaan itkien, niin miksi vanhemmille kuuluisi mitään parempaa?

Rakkauden väärinymmärtäminen johtaa mielestäni siihen, että ihmiset kasvattavat omia kuviaan, joiden kanssa eivät sitten tule toimeen (mallioppiminen on kuitenkin kaiken kasvatuksen perusta, ristiriita kuullun ja havaitun välillä mahdollisuus irtautua yksilöksi). Ja tämä inhimillisyys koskee niin hetero- kuin homoseksuaaleja. Kyse on hyödyn ja omanarvontunnon tasapainosta, jossa ihminen taantuu aivan liian usein eläimeksi eli hyötyä ylikorostamaan (eritoten ulkoista hyötyä eli rahassa mitattavia rajallisia materiaali- ja ihmisresursseja). Pelkästä halusta itsensä tiedostavaan haluun eli tahtoon yltänyt puolestaan ymmärtää omanarvontunnon tärkeyden eli sen, miten kokemukseni todellisuudesta ja erityisesti sosiaalisesta sellaisesta perustuu siihen, miten itseni koen: jos kohtelen ihmisiä tavalla, josta muita halveksin kohteena/kärsijänä ollessani, niin minun on joko luovuttava johdonmukaisuudesta tai halveksittava myös itseäni. Ja sama pätee ihailuun: se, joka tekee, omaa ja opettelee muissa ihailemiaan ominaisuuksia, voi myös ihailla oman oppimisensa tuloksia (tämä pätee, niin moraaliin kuin taitoihin/kykyihinkin).

Ja nyt asiaan: mielestäni pyrkimys tasa-arvoiseen avioliittolakiin ilmentää itsekkyyttä homoseksuaalien puolelta - siis juuri "avioliitto"-termin vuoksi. Kyseessä on kuitenkin useissa uskonnoissa keskeinen käsite (Katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista). Nyt vaaditaan, että laki määrittäisi avioliiton joksikin, mikä on Raamatussa ja useissa muissa teologioissa syntiä. Tasa-arvo lain edessä pitää saada kaikille ihmisille, mutta avioliittoasiassa se ei vaadi edellistä - siis sitä, että laki asettuu Raamattua ja monia muita uskontoja vastaan. Ihmisten tasa-arvo on luonnollisesti tärkeämpää kuin uskovien käsitteiden suojeleminen, mutta jos se riittäisi homoseksuaaleille, niin he voisivat tarjota uskoville tämän vaihtoehdon: otetaan lakitermiksi jokin neutraali erottelematon käsite, kuten "laillistettu parisuhde" tai vastaavaa, joka määrittelee tasa-arvoiset oikeudet ja velvollisuudet niin hetero- kuin homoseksuaaleillekin. Jokainen yksilö, joukko, yhteisö, yhdistys, kirkko on edelleen vapaa käyttämään avioliitto-termiä, mutta laki ei tunne mitään tällä nimellä. Eikä lakitermin tarvitsekaan olla korvia hivelevä, koska sillä on aivan muut päämäärät (kuten tasa-arvo). Näin tasa-arvo voidaan saavuttaa astumatta kenenkään varpaille. Ja jos kristityt tai muut käyvät tätä vastustamaan, niin silloin he paljastavat oman kohtuuttomuutensa (siis perustelemattomien etuoikeuksien rationalisoimisen uskonkappaleilla). Tosin niin kauan kuin yllä olevan sovintoehdotuksen ymmärtäminen ei sovi tasa-arvoisen avioliittolain puolustajille, niin he pyrkivät omaan perustelemattomaan etuoikeuteensa – siihen, että laki asettuu tässä kohden uskontoja vastaan. Eikö tämä ole epätasa-arvoista toiseen suuntaan? Ihmiset loukkaavat tarpeettomasti toisiaan ja kätkevät tämän tasa-arvoideologian alle. Tässä kohden homoseksuaalit toimivat todella inhimillisesti: he haluavat varmistaa saavansa vähintään yhtä paljon kuin heteroseksuaalit (ja vähän päälle korvauksena menneistä, vaikka tässä pitäisi ajatella menneen pahan sijaan tulevaa hyvää).

Itsekkyyden ydin on juuri tarpeessa saada vähintään yhtä paljon kuin muut, mieluiten enemmän ja oikeastaan mahdollisimman paljon (sekä välttää vaivaa käänteisen periaatteen mukaisesti). Edelleen siihen kuuluu sokeus toisten vahinkoa/mielipahaa kohtaan, koska oma asia on niin suunnattoman tärkeää. Juuri tässä on ideologioiden ydin ja ihmiset hyppäävät usein ismistä toiseen, kun se vain hyödyttää heitä itseään. Itseään rakastava puolestaan panostaa omistusten ja oikeuksien sijaan olemiseen sekä omanarvontuntoon sen perustana. Näin ollen hän tahtoo mieluiten antaa vähintään yhtä paljon kuin saa (oli antajana sitten kuka tahansa, jonka lahja vastaanotetaan). Ja kun kaksi itseään rakastavaa kohtaavat, niin raha-asiat ja kotityöt eivät ole ongelma, koska molemmat tahtovat tehdä vähintään oman osansa. Ero itsekkäisiin ihmisiin on suuri - siis niihin, jotka haluavat vähintään yhtä paljon ja tekevät korkeintaan puolet työstä, vaivasta, velvollisuuksista tms. Ja tällä hetkellä ihmisten kriittinen massa ei todellakaan osaa rakastaa itseään.

Rakkaus on todellakin suurin, mutta sen perusta on aina pienessä eli yksittäisessä ihmisessä. Ja kun me rakastamme itseämme, se heijastuu ympärillämme oleviin eli lähimmäisiimme. Kristinuskon suurimpia erehdyksiä on tulkita lähimmäinen tarkoittamaan kaikkia ihmisiä (Jos Jumala/Raamatun kirjoittajat olisivat tarkoittaneet kaikkia, he olisivat varmasti puhuneet kaikista ihmisistä eivätkä lähimmäisistä ja englanniksi naapureista). Ja jos kaikki rakastavat juuri lähimmäisiään, niin rakkauden verkko kattaa koko ihmiskunnan. Lisäksi näin rakastamme jotain, minkä tunnemme, ja johon voimme vaikuttaa. Tämä antaa rakkaudelle sen konkreettisen sisällön ja jokapäiväiset ilmenemismuodot. Edelleen rakkaus on hyvä erottaa oikeudenmukaisuudesta eli siitä, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ansaita kohtuullinen toimeentulo kohtuullisella vaivalla (siis ennen kuin kenelläkään on oikeutta luksus- ja mukavuustuotteisiin sekä palveluihin). Ja miksi sama ei koskisi tuntevaa luontoa eli eläimiäkin? Kaiken kaikkiaan luonnon on hyvä antaa elää, koska se on myös ihmisen elämän perusedellytys: ”Live and let live”. Tämä on oikeudenmukaisuutta eli rakkautta elämää itseään kohtaan ansionmukaisuuden ymmärtämisenä: ihminen on itsensä tiedostavana olentona ottanut tämän planeetan herruuden, mutta herrankaan ei pidä ottaa keneltäkään enempää kuin mitä antaa takaisin. Näin hän ansaitsee herruutensa tavalla, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Tämä on sen vuorovaikutuksen ydin, jossa ihmiset voivat nauttia sekä työnjaon ja erikoistumisen hyödyistä, että positiivisesta omanarvontunnosta eli itserakkauden hedelmistä. Toinen vaihtoehto on nykyistä kapitalismia liikuttava voima eli Dorian Grayn muotokuvan maalaaminen (siis: itsensä myyminen ja kadottaminen). Ja kun se, mitä olemme kulkee koko ajan mukana, niin muilta ahnehdittavaa hintaa täytyy jatkuvasti korottaa. Onko ihme, etteivät tällaiset ihmiset viihdy kauaakaan keskenään? – olivat he sitten hetero- tai homoseksuaaleja…

Siis: RAKASTAKAA ITSEÄNNE ANTAEN SEN HEIJASTUA YMPÄRISTÖÖNNE. Ja ymmärtäkää, että rakkaus syvenee itseensä tutustumisen kautta, jos tämän ymmärryksen valjastaa sisäisen hyvän palvelukseen eli oppimiseen. Ja muistakaa aina, että elämän tarkoitus on kysymys, johon jokainen väistämättä omalla elämällään vastaa. Tästä vastauksesta tulee kokonainen vasta kuolemassa, mutta elävän luonnoksen siitä näkee eritoten omissa lapsissaan, puolisossaan, ystävissään ja lähimmäisissään... Ihminen on ihmiselle peili… kuinka lähelle uskallat päästää omasi?

Ja lopuksi: "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)" Ja tämä koskee myös heteroseksuaalien kaltaisiin enemmistöihin kuuluvia. Myös vähemmistöissä on massaihmisiä ja enemmistöistä yksilöitä, jos vain on valmis kohtaamaan tällaisia eli kiinnostunut olemaan yksi heistä...

(kirjoitus tasa-arvoisen ”avioliittolain” puolesta ja sitä vastaan)

Homoseksuaalit saisivat tasa-arvon lain suhteen helpommin, jos heille riittäisi tasa-arvo lain edessä. Tällä hetkellä homoseksuaalit yrittävät tehdä saman, mitä kirkko ja (tapa)kristityt ovat heille tehneet, mutta mitä he eivät todellakaan olisi toivoneet. Toisin sanoen homoseksuaalit vaativat tasa-arvon nimissä lain sanovan avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista ja siellä eksplisiittisesti synniksi nimettyä. Monelle tämä saattaa tuntua mitättömältä asialta, mutta luterilaisuudessa avioliitto on tärkeä instituutio ja katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista. Itse en kuulu kirkkoon, mutta osaan tämän verran ymmärtää ja asettua Raamattuun uskovien asemaan.

Tähän asti laki on tukenut Raamatun määritelmää siitä, mikä kelpaa avioliitoksi ja mikä ei. Toisin sanoen kirkolla on ollut etuoikeus erotella lain edessä hyväksymänsä avioliitot niistä, jotka ovat sen opin vastaisia ("rekisteröityjä parisuhteita"). Tämä onkin kiistämätön vääryys - siis se, että liittonsa virallistavan homoseksuaalin täytyy useimmissa/jokaisessa työhakemuksessa sekä muissa virallisissa lomakkeissa paljastaa seksuaalisen suuntautumisensa ja antautua näin yleisten ennakkoluulojen armoille. Tasa-arvo lain edessä ei kuitenkaan vaadi Raamatun avioliitto-käsitteen varpailla hyppimistä. Riittää kun kaikilla liittonsa virallistaneilla hetero- ja homoseksuaaleilla pareilla on sama termi lain edessä: laillistettu parisuhde, virallistettu parisuhde tai jotain vastaavaa.

Kirkon täytyy luopua tästä liitoksesta lainsäätäjän kanssa ja suostua avioliitto-termin vetämiseen lain toimialueelta. Jokainen yksilö tai yhteisö on edelleen vapaa kutsumaan liittoaan avioliitoksi tai miksi ikinä haluaakaan kaikkialla muualla paitsi lain alla ja sen säätelemissä asioissa. En missään nimessä kuitenkaan väitä "avioliitto"-termiä kirkon/uskontojen omaisuudeksi. Sen sijaan totean sillä olevan niissä niin keskeinen merkitys, että ymmärrän "avioliitto"-lakitermin sukupuolineutraaliksi muuttamisen vastustusta. Lain edessä kansalaisten pitää kuitenkin olla tasa-arvoisia ja tämä tarkoittaa sitä, ettei seksuaalinen suuntautuminen saa ilmetä virallisissa lomakkeissa (tai tähän pitää olla hyvät perusteet, jos sellaisia koskaan on olemassa). Laki ei kuitenkaan saa ottaa kantaa vastakkaisella tavalla ja määritellä avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista. Laki hallinnoi yleistä eikä saa ottaa kantaa yksityiselämän puolelle kuuluviin asioihin ja määritelmiin.

Tasa-arvo lain edessä kuuluu jokaiselle kansalaiselle. Homoseksuaalien oikeus välttää kaikkea mahdollista syrjintää ja ennakkoluuloja on perustellumpi kuin kirkon ja siihen uskovien etuoikeus avioliitto-termiin. Raamattuun uskovien loukkaaminen ei kuitenkaan ole tarpeellista tasa-arvon saavuttamiseksi, koska riittää, että he luopuvat toisia syrjivästä etuoikeudestaan. Todellisen tasa-arvon puolustajat voivat asettaa sitä vastustaville seuraavat vaihtoehdot: teidän täytyy joko antaa avioliitto-termi lain toimialueella tasa-arvoisesti kaikkien käyttöön tai vetää se pois ja korvata jollain seksuaalisen suuntautumisen suhteen erottelemattomalla eli tasa-arvoisella käsitteellä. Tässä on aitoa tasa-arvoa puoltava ja siihen tyytyvä vaade, jota kukaan ei voi perustellusti kiistää. Tässä on jotain, minkä puolesta minäkin äänestäisin.

Tasa-arvoa vastustavien kohtuuttomuus paljastuu kaikkein selvimmin, kun on itse kohtuullinen. Vaatimus tasa-arvosta menee läpi nopeammin ja varmemmin silloin, kun tasa-arvo riittää sitä vaativille. Tarve saada laki ristiriitaan Raamatun kanssa on ymmärrettävää, mutta sellaista lähinnä kostona itse kärsitystä eriarvoisesta asemasta lain edessä. Homoseksuaalien ja heidän tasa-arvoaan vaativien onkin nyt kysyttävä itseltään, kumpi on tärkeämpää: tasa-arvoisen kohtelun saaminen vai vastapuolen varpaille astuminen? Jos haluaa molemmat, niin taistelu pitkittyy niin kuin tässä asiassa on selvästi käynyt ja voittokin asettaa lähinnä uudet rintamalinjat seuraavaa taistelua odottamaan. Loppujen lopuksi yhtenäisyys vastuksen edessä on korkeintaan aseveljeyttä viholliseksi koetun kukistamiseksi, kun taas rakkaus ja erityisesti intiimi sellainen rakastavaisten välinen asia. Mitä jos tyydyttäisiin yhdessä tasa-arvoon ja keskityttäisiin rakkauteen sotimisen sijaan?

Olen ajoittain leikitellyt ajatuksella ylpeiden heteroiden paraatista: ketkä siihen osallistuisivat, ketkä ilmaantuisivat kannustamaan ja ketkä vastustamaan? Kaiken kaikkiaan tuntuisi kummalliselta ylpeillä heterouden kaltaisella ominaisuudellaan – kyseessä lienee pääsääntöisesti vain sorrettujen vähemmistöjen oikeus (ja joillekin jopa velvollisuus). Pride-paraatien perusajatus lieneekin siinä, ettei erilaisuutta tarvitse hävetä? Hankalampi kysymys onkin se, miksi siitä pitää ”ylpeillä”? Ja erityisesti: miksi maailmamme on pohjimmiltaan niin dualistinen, että yksien ylpeys loukkaa ja ärsyttää muita? Juuri tästä syystä ihmisiä varmasti ilmaantuisi vastustamaan heteroylpeys –paraatia – kaksinapaisessa ajatusmaailmassa heteroiden ylpeyden osoitus olisi ei-heteroiden häpeää… mutta miksi ovi ei heilahda enemmistön suuntaan?

Ei-heterot haluavat useimmiten nähdä seksuaalisuuden synnynnäisenä ominaisuutena, koska silloin se on jotain, mitä ei voi valita. Heterot ja erityisesti uskonnolliset sellaiset puolestaan korostavat seksuaalisuuden valinnaisuutta, koska muuten sen leimaaminen synniksi ja häpeäksi putoaisi samalle asteelle kuin rasistinen suvaitsemattomuus. Kummallakaan ei ole aukottomia perusteita näkemykselleen, koska perimäämme eli sitä mitä perustamme on ei voi koskaan täysin erottaa kasvatuksen vaikutuksesta ja siitä, mitä itsestämme teemme. Vastasyntynyt lapsi vaikuttaa todellakin tyhjältä taululta, joka ei omaa muuta kuin potentiaalin abstraktioihin eli samankaltaisuuden tunnistamiseen sekä toimintamallien eli rutiinien omaksumiseen (sekä tietenkin kyvyn huutaa puutteitaan kunnes lähipiiri ne tunnistaa ja tyydyttää tai kuolema korjaa avuttoman huomaansa). Olennaisinta lienee se, miten järjetöntä on väittää, että tällä tavalla avuton ja riippuvainen olento voisi kyseenalaistaa itselleen asetettuja rajoja/sääntöjä ja havaitsemiaan malleja.

Itsetiedostus syntyy huomattavasti kasvatuksellisen perusohjelmoinnin jälkeen – kun ensi kertaa tiedostamme itsemme, niin olemme jo melkoinen kokoelma luotetun lähipiirin hyviä sekä huonoja ominaisuuksia ja vaikutuksia. Tässä viitekehyksessä myös perisynnin ajatus käy ymmärrettäväksi: ihminen eli sosialisaation tulos omaa aina myös huonoja ominaisuuksia, vaikka vastasyntynyt ”viaton” olisikin. Puhun ”viattomuudesta”, koska nuorinkin ihmislajin edustaja omaa potentiaalin rationaaliseen tehokkuuteen, joka yksilönäkökulmasta on enemmän hyötyä vähemmällä vaivalla. Edelleen ”miksi emme laajentaisi ’tehokkuuttamme’ myös kanssaihmisten työn hedelmiin?” on kysymys, jonka aukottomasti perustellun vastauksen puuttumisen päälle kapitalistinen markkinatalous on perustettu. Siis hiekalle ja jopa tyhjän päälle voi rakentaa melkein mitä tahansa.
Karl Marx taisi sittenkin olla oikeassa: uskonnot ja muut –ismit eli ideologiat ovat vain pintarakennetta ratkaisevan taloudellisen perustan päällä. Ja kyllä, tämä pitää sisällään myös liberalismin (demokratia-lapsineen), rationalismin, humanismin, individualismin jne. Minkä tahansa piirteen, ominaisuuden tai asian nostaminen itseisarvoiseksi eli uskontojen pyhyyttä vastaavaan asemaa on ideologiaa, eikä sellaisena paljonkaan poikkea dogmaattisista uskonnoista. Perusajatus ja –olemus säilyy, vain dogmit vaihtuvat.

Nykyajan ”uskontoja” on hankala ellei mahdoton nähdä, koska ne ovat menetelmällisiä eli eivät ota sellaista konkreettista muotoa, jota voisi nähdä saati sitten kritisoida: määrittele vapaus ja olet roisto sen kahleiden takana… puhu rationaalisuudesta millään muulla kuin kunnioittavalla tavalla ja olet irrationaalinen, järjetön, hullu… kyseenalaista demokratia, humanismi tai individualismi ja olet yksin aseman kanssa, joka yrittää kiistää jokaisen ihmisen itseisarvoisen ytimen. Jotkut edelleen vastustavat sinua ja edellisiä ideologioita omasta dogmatiikastaan käsin (”viholliseni vihollinen” -ajattelu saattaa ohikiitävän hetken hidastaa varmuuden vuoksi kurkullesi asetettua veistä).

Ideologisten verhojen suojaamassa salissa piileskelee ukko ylijumala persoonasta ja moraalisista ominaisuuksista riisuttuna: Totuus kumarrusta vaativalla kapitaalilla kirjoitettuna. Mutta kuinka totuus voisi olla mitään muuta kuin väline, joka vaatii itseisarvon sekä päämäärän ja peräti korkeimman sellaisen kruunua? Ja kuten Jeesus pelasti ne, joille laki oli liian vaativa, todennäköisyys armahtaa totuuden tielle uupuneena polvistuneen. Odotellessa voi sitten viihdyttää itseään kaikella, millä uskaltaa ylpeillä, ja minkä onnistuu kiinni jäämättä itselleen haalia. Tämä ”kaikkien vapaiden henkien pirullinen häly” on jokaisen pelkkään olemiseen sortuvan häpeä – niin heteroiden, homojen kuin kaikkien muidenkin:

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut [ja totuuden]. Niin tekevät kaikki uskovaiset ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin mitätöntä […] Näin puhui Zarathustra.

Edellä kuvattu saattaa kuulostaa tarpeettomalta kiertopolulta ja jaarittelulta. Se kuitenkin esittää perustan nykyiselle ihmistyypille eli emotivistille, joka ottaa muodon vain vastustaessaan jotain. Seksuaalisuuden kaltaiset luokitukset ovat puolestaan enemmän tai vähemmän pysyviä rintamalinjoja eri kategorioiden kautta itsensä identifioivien välillä. Ja Emile Durkheimin sanoin: yhteisön muodostamisen ensimmäinen teko ei ole yhteen tuleminen, vaan jonkin/joidenkin poissulkeminen. Juuri tämä tekee myös synnynnäiseksi väitetyistä ominaisuuksista pyhiä ylpeyden aiheita. Miten muuten voisi perustaa yksilöllisen identiteetin johonkin yleiseen? Miten voi ylpeillä millään tällaisella ”totuudella”, joka itse antamamme määritelmän mukaan ei voisi olla millään muulla tavalla? Kaiverramme omat kategoriamme metafysiikan kivitauluihin unohtaen, että kaikki ”metafysiikka on huonojen perustelujen keksimistä asioille, joihin luonnostamme uskomme (Ayer).” Sitten käymme näillä keppihevosilla taisteluun muiden olkiukkoja vastaan, joiden perusteet on helppo laittaa tuleen, koska ne eivät koske ja polta meitä itseämme. Seksuaalisuus tulee pintaan kuorolle saarnatessa ja erilaisuutta vastaan taistellessa. On siinä minulla sateenkaari…

Totuus on aurinko, jonka tuijottaminen sokaisee silmämme todelliselta partikulaariselta maailmalta – ja eritoten taaksemme heittämältään varjolta eli uskolta pahuuteen. Totuuteen sisältyy implisiittisesti kaiken ristiriitaisen eli erilaisen alempiarvoisuus, huonous, pahuus. Jos kiistätte tämän, niin kiistätte Aristoteleen ristiriidan lain ja kaiken johdonmukaisuuden perustan: mikään asia ei voi olla samaan aikaan totta ja epätotta. Luonnollisesti päivittäinen elämä sisältää lukuisia tosiasioita, jotka muuttuvat – kuten äsken satoi, mutta nyt ei enää – mutta totuus on ikuista ja pysyvää (tai ainakin homouteensa, heterouteensa tai muuhun olemukselliseen ominaisuuteensa uskovan elämän ja hänet tunteneiden muistojen mittaista). Onko ihme, ettei ”länsirintamalta mitään uutta”? Hivelemme egoamme mitään vaatimattoman suvaitsevaisuuden ihanteella eli ammumme vasta, mutta välittömästi ja poikkeuksetta, kun vastakkaisessa juoksuhaudassa joku nostaa päätään. Suvaitsevaisuus on vain kaunisteltua sietämistä, johon ei sisälly tippaakaan kuuntelemista, kiinnostusta, luottamusta, rakkautta.

Mistä syntyy tarve määrittää itsensä tai joku muu heterona, homona tai minään muunakaan, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa – siis ilmeisen eli intiimin suhteen toivomisen ulkopuolella? Vielä kummallisempaa on nähdä ihminen huonona ja syntisenä jonkin minua koskemattoman piirteen perusteella (pahuudesta puhumattakaan). Homoseksuaalisuus loukkaa heteroa vasta, kun sellainen yrittää ärsyttää, kosketella tai raiskata hänet ja päinvastoin. Muussa tapauksessa olen itse vastuussa mielenrauhani horjumisesta. Jopa tehtyihin ehdotuksiin voi vastata ”kiitos, mutta ei kiitos” (terveisiä Jamilalle, joka loukkaantui kiinnostuksestani – ja pahoittelut meille molemmille siitä, etten sitä tuolloin osannut ystävyyteen riittävän runollisesti ilmaista).

Mitä sitten voi perustellusti sanoa synniksi, vääryydeksi, epäoikeudenmukaisuudeksi? Oma ehdotukseni on se, että kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta toimeentulon ja mielekkään elämän rakentamiseen kohtuullisella työpanoksella. Eritoten omaan oikeustajuuni ei istu se, miten joillain on ylellisyystuotteita ja –palveluita toisten kamppaillessa hengissä pysyäkseen. Itse asiassa globalisaation tärkein tehtävä on se, ettei toisten työn hedelmistä nauttivien tarvitse kärsiä mukavuutensa orjuuttamien kärsimyksestä (toinen maailma on se armeija, joka vaientaa kolmannen huudot). Suomalaisetkin närkästyivät kun Mehiläinen kiersi veroja konsernin sisäisen lainoituksen avulla, mutta harvaa kiinnostaa, miten valtaosa Euroopassa syödyistä banaaneista tuodaan Jerseyn saaren veroparatiisista niin, ettei tarvitse maksaa veroja todellisiin tuottajamaihin. Edelleen eikö ”reilun kaupan banaani” jo käsitteenä tee kaikista muista ”epäreilun kaupan banaaneja”? Ja edellisiä hankkivakin ostanee ensisijaisesti hyvää omatuntoa ja positiivista minäkuvaa.

Kuinka meiltä on jäänyt huomaamatta, että epäoikeudenmukaisuutta on myös passiivinen vastaavasta järjestelmästä hyötyminen? Tämän peittääksemme käymme mielellämme ideologisia kamppailuja, koska emme halua puuttua todellisiin vääryyksiin. Miten vaativaa olisikaan käydä taisteluun, jossa voitto merkitsisi ansaitsemattomista eduistaan luopumista. Ei niin, etteikö pieniin epätasa-arvon ilmentymiin pitäisi puuttua, mutta mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin ideologiset kamppailut ovat kuin laastareita ampumahaavoihin – ja seksuaalisuudellaan ylpeileminen on samat laastarit kaikissa sateenkaaren väreissä… Todettakoon tässä välissä, että jos homoseksuaaleille riittäisi tasa-arvo lain edessä, niin silloin julkisella areenalla voitaisiin käyttää esimerkiksi ”laillistettu parisuhde” –termiä kunkin yhteisön puhuessa sisällään juuri niillä nimikkeillä, jotka parhaaksi näkee (tähän eivät mitä luultavimmin suostuisi edes kristityt, joiden edut valtiokirkkona ovat perustaltaan taloudellisia).

Mistä on syytä olla ylpeä? Se, mitä ihminen on, ei ole peruste ylpeyteen eikä häpeään – se, mitä olen itsestäni tehnyt, ansaitsee kunnioitusta tai halveksuntaa. Yksilöllisyys on jotain ainutkertaista, mitä ihminen itse luo ja rakentaa. Sen arvo muille on ensisijaisesti peilinä ja haastajana. Tämä yltää kuitenkin ihmisyyden ytimeen eli itsensä jatkuvaan ylittämiseen: elämä on oppimista ja tietoisen olennon kohdalla oppiminen elämistä. Ihmisen olemassaolo on suhteellista sen jälkeen, kun hän on ylittänyt absoluuttisen olemassaolon eli varmistanut toimeentulon (=elämä) sekä aikaa ja resursseja itsensä kehittämiseen (=hyvä elämä). Miten vähän me länsimaalaiset olemmekaan itsestämme tehneet kaikella sillä, minkä olemme puolustuskyvyttömiltä vieneet. Tässä riittää häpeää jo vaikka riisto unohdettaisiinkin. Onko ihme, ettei nykyihminen osaa edes halveksia itseään, rakastamisesta puhumattakaan. Me kuvittelemme olevamme rationaalisia toimijoita, mutta todellisuudessa olemme rationalisoivia eläimiä. Miten ihmeessä kehtaamme kutsua itseämme yksilöiksi ja samalla keskittää elämämme rahassa eli kaikkein yleisimmässä mitattavan ympärille?

Toimeentulo on perusta kaikelle elämälle eli myös hyvälle elämälle, mutta miten kauas taakse tuo raja onkaan jäänyt – eikä meillä silti useinkaan ole aikaa ja energiaa itsemme työstämiseen itseämme varten (maalarit, näyttelijät, muusikot, urheilijat jne. eivät ole enää taiteilijoita vaan viihteen ammattilaisia eli hovinarreja digitaalitekniikan tykistöllä varustettuina). Tarvitsemme kasvavan määrän viihdettä, jotta emme näkisi itseämme. Silloin harvoin, kun rationaalisuutemme herää ja kohdistuu muihin, niin pyrimme joko hyväksikäyttämään tai epäilemään heitä. Näistä hyöty eli ensimmäinen on itsestäänselvyys; epäilyllä puolestaan oikeutamme mitääntekemättömyytemme tai tarkemmin sanottuna, että teemme vain sen, mikä on pakko. Ja koska maapallon resurssit ovat rajalliset, niin pakkomme sen kuin kasvaa – liberalistinen talousihanne on todellakin raskain kahle (kuka tahansa riittävän pääoman omaava saa kuluttaa rajallisia resursseja, joita kaikki tarvitsevat hengissä pysyäkseen). Rousseau oli todellakin oikeassa: me juoksimme päätä pahkaa kahleisiimme uskoen näin turvaavamme vapautemme.

Rajallisista myös selviytymisen vaatimista resursseista kilpailtaessa yksityisomaisuuden haaliminen kiinni jäämättä ja kaikilla uskaltamillaan keinoilla on erinomaisuutta. Thomas Hobbesin sanoin: ”sodassa petos ja varkaus ovat kardinaalihyveitä.” Ja vastaavasti pidättäytyminen mistään ilman täysiä takuita kaikkien muiden vastaavasta on typeryyttä sekä itsensä asettamista muiden saaliiksi (jälleen hobbesilaista järkeilyä). Ylpeilemme synnynnäisiksi katsomillamme ominaisuuksilla ja rahassa mitattavilla saavutuksilla, koska mitään muuta meillä ei ole. Luulemme olevamme yksilöitä, puhumme ihmisen itseisarvosta ja samalle teemme itsestämme pelkkiä luomiskyvyttömiä välineitä. Toisin sanoen taannumme takaisin eläimeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen etuoikeuksia, joita ei ikinä toisille sallisi, ja joiden tavoittelemisesta heitä halveksisi (ja olisi itse vihainen, kun ei keksinyt kyseistä petosta ensin).

Mitä jos pyrkisimme antamaan kaikille mahdollisuuden toimeentuloon, itsensä kehittämiseen ja meidän haastamiseemme? Järjestetään tulevaisuudessa ”tule sellaisena kuin olet” –paraateja ja eritoten heitetään kylmän sietävä suvaitsevaisuus romukoppaan. Tehdään myös arkisesta maailmasta itseään sekä muita rakastavien, erilaisuutta arvostavien ja siitä kiinnostuneiden yksilöiden asuinpaikka. Tuotetaan tarvittava ja kamppaillaan edelleen, mutta itseämme vahvistaaksemme, eikä toisten alistamiseksi ja monopolin saavuttamiseksi. Pyrkikäämme lyömään vastaamme asettuvat heitä kukistamatta ja kunnioittaen, koska tällöin he tahtovat oppia ja voivat palata vahvempina meitä haastamaan. Parhaat haastajat tarjoavat myös tappioita eli niitä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – ja tekevät sen vuorostaan meitä kukistamatta. Winston Churchillin sanoin: olkaamme aina valmiita oppimaan, vaikka emme useinkaan pitäisi siitä, että meitä opetetaan. Muistakaamme myös kaiken tämän keskellä pysähtyä nauttimaan siitä, mitä olemme saavuttaneet:

Seisoa rennoin lihaksin ja valjastamattomin tahdoin – se on teille yleville kaikkein haastavinta. Tiedän teidät kykeneviksi mihin tahansa pahuuteen ja siksi odotan teiltä vain hyvää. Olkoon hyvyys itsenne ylittämisistä viimeisin ja vaativin […] Näin puhui Zarathustra.