TAHDON VALTAKUNTA

Mielestäni homoseksuaalien adoptio-oikeudelle on yksi este tai viiväste: käsittämättömän tärkeäksi noussut abstraktin tason tunnustus, että homoseksuaalit vanhemmat ovat täysin yhtä hyvät kuin heteroseksuaalit vanhemmat. Tässä "sateenkaariväki" luopuu niin hartaasti liputtamastaan moninaisuudesta, kun se ei enää hyödytäkään heitä. Toisin sanoen moninaisuus on rikkaus, paitsi perheen sisällä se ei merkitse mitään. Kukaan ei voi täysin yleisellä tasolla kiistää, että äiti ja isä ovat enemmän moninaisuutta kuin isä ja isä tai äiti ja äiti. Tämä on kuitenkin puhtaasti abstraktin tason ero ja yksilötasolle mentäessä muut asiat painavat huomattavasti enemmän.

Meillä on jo olemassa kriteerit, jotka adoptiovanhempien pitää täyttää. Edelleen näitä kriteereitä voidaan ja pitääkin parantaa toteutuneista adoptioista saadun datan perusteella. Olennaista on kuitenkin se, ettei vanhempien homoseksuaalisuus saa olla ratkaiseva ero ja poissulkeva tekijä. Toisin sanoen potentiaalisia adoptiovanhempia olisi hyvä haastatella niin, ettei haastattelija mahdollisimman pitkälle tiedä heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sitten, kun kriteerit täyttyvät, katsotaan ketkä ovat vaihtoehdoista parhaat; lapselle kuuluu aina paras, mitä voimme tarjota. Oikeastaan vanhempien seksuaalinen suuntaus saa painaa vain siinä tapauksessa, kun on yksi lapsi, jonka tahtoo adoptoida sekä heteroseksuaalit että homoseksuaalit pariskunnat. Jos jotkut ehdokaspariskunnat ovat muilla kriteereillä täysin yhdenveroisia, niin silloin äiti ja isä saavat ratkaisevan pisteen ilmentämäänsä yleiseen moninaisuuteen perustuen. Jos moninaisuus on rikkaus yleensä, niin kyllä siitä yksi piste pitää saada perheenkin sisälläkin...

Monet voivat pitää tätä triviaalina seikkana. Muistutettakoon, että olen antamassa siitä vain tasatilanteet ratkaisevan pisteen. Olennaisempaa on kuitenkin se kaksinaismoralismi ja ristiriita, joka piilee sateenkaariväen moninaisuuspropagandassa. Parhaat mahdolliset vanhemmat ovat kuitenkin niitä, jotka ajattelevat lapsen parasta, vaikka se tarkoittaisi, etteivät juuri he tuota adoptiolasta saisikaan (tämä ilmenee selvästi juuri siinä kuuluisassa Salomonin tuomiossa siitä, kenelle kiistelty lapsi kuuluu). Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin paljastaa myös heteroseksuaalien itsekkyys: he eivät halua päästää homoseksuaaleja kilpailemaan adoptiosta nyt voimassa olevilla riittäväksi katsomillaan kriteereillä. Toisin sanoen siinä, missä homoseksuaalit haluavat sanoa, ettei seksuaalinen suuntaus ole ero laisinkaan, heteroseksuaalit haluavat pitää sitä ratkaisevana eli poissulkevana erona. Tällainen jyrkkyys on järjetöntä yksinhuoltajuudesta sekä rekisteröityjen parisuhteiden sisäisistä adoptioista saadun datan perusteella.

Siis: molemmat ovat väärässä, mutta heteroseksuaalit oikeastaan eniten. On kuitenkin selvää ja kiistämätöntä matematiikaa, että mitä enemmän potentiaalisia adoptiovanhempia on tarjolla, sitä paremmat vanhemmat jokainen adotiota tarvitseva lapsi saa - ja harvempi jää kokonaan ilman. Tällä hetkellä monet heteroseksuaalit tuntuvat enemmän tai vähemmän hiljaisesti väittävän, että lastenkoti on parempi kasvuympäristö lapselle kuin homoseksuaalit vanhemmat. Ja tätä täytyy pitää suurimpana erehdyksenä, vaikka se olisikin tiedostamaton sellainen: ihmiset eivät ymmärrä, mitä heidän kannattamistaan kannoista seuraa. Myös homoseksuaalit tuntuvat sortuvat haluamaan siinä määrin, että rehellisyys vaatisi "Haluan2013"-kampanjaa. Kaiken kaikkiaan ihmisen helmasynti on kykenemättömyys kasvaa halusta tahtoon eli itsensä tiedostavaan haluun (siis ymmärrykseen siitä, millaiseksi kunkin halun seuraaminen minut tekee). Joka tapauksessa, mitä jos adoptiossa laitettaisiin lasten paras etusijalle - heissä on kuitenkin tulevaisuus...

(kuitenkin vain avioliitto-termin tarpeettoman vaatimisen vuoksi)

Kirjoitettu vastineena Jari Tervon blogikirjoitukseen "Mutta suurin niistä on rakkaus": http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_mutta_suurin_niista_on_rakkaus/7646757

Sanoisin, ettei suurin osa ihmisistä ymmärrä rakkautta laisinkaan. Rakkauden perusta on aina ja hyvin mahdollisesti ainoastaan itsensä rakastamisessa. Tämä täytyy erottaa ensinnäkin itsekkyydestä, joka on mahdollisimman suuren hyödyn tavoittelua mahdollisimman pienellä vaivalla ja eritoten muille koituvista seurauksista välittämättä. Toisekseen itsekeskeisyys on tosiasia äärettömässä maailmankaikkeudessa jokaisen tietoisen olennon kohdalla - kun reunoja ei ole, niin keskellä olen...

Itsensä rakastamista on hyvä hahmottaa sillä, miten vanhempien pitäisi rakastaa lapsiaan. Eihän hyvä vanhempi anna lapselle kaikkea, mitä tämä haluaa, vaan sen, mitä katsoo lapselle parhaaksi. Toki erehtyminen on inhimillistä, mutta toisaalta myös se opettavin kokemus, jos pitää mielensä avoimena. Kaiken kaikkiaan kyky oppia on ihmisen tärkein ominaisuus, koska siinä kartutetaan sitä sisäistä hyvää, jota aika ja vanhuus jossain vaiheessa alkavat verottaa. Miten suuri ero onkaan sillä, alkavatko vaativimmat tanssi- tai peliaskeleet vai käveleminen tuottaa vaikeuksia. Edelleen hienojen shakkiasetelmien unohdus ei ole miellyttävää, mutta arkisten asioiden päästä putoaminen on varmasti ikävämpää. Jossain vaiheessa todellisuus ottaa kaiken takaisin, mutta todennäköisesti ensin siltä, joka ei sisäistä "sijoitustaan" kartuta. Ja näin myös lastensa rakastaminen voidaan palauttaa itserakkauteen: mitä paremmat lähtökohdat annamme lapsillemme, sitä paremmin he voivat haastaa ja motivoida meitä elämänmittaiseen oppimiseen. Luonnollisesti lapsista tulee vanhempiaan vahvempia, jos he ovat oppineet omasta elämästään ja hoitaneet vanhemmuutensa kunnialla (tyttärestä/pojasta polvi paranee). Kuitenkin kaikki tietävät, miten juuri parempiaan vastaan kamppaileminen opettaa meitä kaikkein eniten. Ja jos lapset on kasvatettu hyvin, niin he arvostavat saamaansa ja haluavat antaa takaisin. Kyse ei kuitenkaan ole vaihtokaupasta, vaan lahjasta. Ja näin voi saada myös parasta henkilökohtaista apua jokapäiväisiin asioihin. Kääntäen sanottuna, jos lapset kärsivät omassa kakassaan itkien, niin miksi vanhemmille kuuluisi mitään parempaa?

Rakkauden väärinymmärtäminen johtaa mielestäni siihen, että ihmiset kasvattavat omia kuviaan, joiden kanssa eivät sitten tule toimeen (mallioppiminen on kuitenkin kaiken kasvatuksen perusta, ristiriita kuullun ja havaitun välillä mahdollisuus irtautua yksilöksi). Ja tämä inhimillisyys koskee niin hetero- kuin homoseksuaaleja. Kyse on hyödyn ja omanarvontunnon tasapainosta, jossa ihminen taantuu aivan liian usein eläimeksi eli hyötyä ylikorostamaan (eritoten ulkoista hyötyä eli rahassa mitattavia rajallisia materiaali- ja ihmisresursseja). Pelkästä halusta itsensä tiedostavaan haluun eli tahtoon yltänyt puolestaan ymmärtää omanarvontunnon tärkeyden eli sen, miten kokemukseni todellisuudesta ja erityisesti sosiaalisesta sellaisesta perustuu siihen, miten itseni koen: jos kohtelen ihmisiä tavalla, josta muita halveksin kohteena/kärsijänä ollessani, niin minun on joko luovuttava johdonmukaisuudesta tai halveksittava myös itseäni. Ja sama pätee ihailuun: se, joka tekee, omaa ja opettelee muissa ihailemiaan ominaisuuksia, voi myös ihailla oman oppimisensa tuloksia (tämä pätee, niin moraaliin kuin taitoihin/kykyihinkin).

Ja nyt asiaan: mielestäni pyrkimys tasa-arvoiseen avioliittolakiin ilmentää itsekkyyttä homoseksuaalien puolelta - siis juuri "avioliitto"-termin vuoksi. Kyseessä on kuitenkin useissa uskonnoissa keskeinen käsite (Katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista). Nyt vaaditaan, että laki määrittäisi avioliiton joksikin, mikä on Raamatussa ja useissa muissa teologioissa syntiä. Tasa-arvo lain edessä pitää saada kaikille ihmisille, mutta avioliittoasiassa se ei vaadi edellistä - siis sitä, että laki asettuu Raamattua ja monia muita uskontoja vastaan. Ihmisten tasa-arvo on luonnollisesti tärkeämpää kuin uskovien käsitteiden suojeleminen, mutta jos se riittäisi homoseksuaaleille, niin he voisivat tarjota uskoville tämän vaihtoehdon: otetaan lakitermiksi jokin neutraali erottelematon käsite, kuten "laillistettu parisuhde" tai vastaavaa, joka määrittelee tasa-arvoiset oikeudet ja velvollisuudet niin hetero- kuin homoseksuaaleillekin. Jokainen yksilö, joukko, yhteisö, yhdistys, kirkko on edelleen vapaa käyttämään avioliitto-termiä, mutta laki ei tunne mitään tällä nimellä. Eikä lakitermin tarvitsekaan olla korvia hivelevä, koska sillä on aivan muut päämäärät (kuten tasa-arvo). Näin tasa-arvo voidaan saavuttaa astumatta kenenkään varpaille. Ja jos kristityt tai muut käyvät tätä vastustamaan, niin silloin he paljastavat oman kohtuuttomuutensa (siis perustelemattomien etuoikeuksien rationalisoimisen uskonkappaleilla). Tosin niin kauan kuin yllä olevan sovintoehdotuksen ymmärtäminen ei sovi tasa-arvoisen avioliittolain puolustajille, niin he pyrkivät omaan perustelemattomaan etuoikeuteensa – siihen, että laki asettuu tässä kohden uskontoja vastaan. Eikö tämä ole epätasa-arvoista toiseen suuntaan? Ihmiset loukkaavat tarpeettomasti toisiaan ja kätkevät tämän tasa-arvoideologian alle. Tässä kohden homoseksuaalit toimivat todella inhimillisesti: he haluavat varmistaa saavansa vähintään yhtä paljon kuin heteroseksuaalit (ja vähän päälle korvauksena menneistä, vaikka tässä pitäisi ajatella menneen pahan sijaan tulevaa hyvää).

Itsekkyyden ydin on juuri tarpeessa saada vähintään yhtä paljon kuin muut, mieluiten enemmän ja oikeastaan mahdollisimman paljon (sekä välttää vaivaa käänteisen periaatteen mukaisesti). Edelleen siihen kuuluu sokeus toisten vahinkoa/mielipahaa kohtaan, koska oma asia on niin suunnattoman tärkeää. Juuri tässä on ideologioiden ydin ja ihmiset hyppäävät usein ismistä toiseen, kun se vain hyödyttää heitä itseään. Itseään rakastava puolestaan panostaa omistusten ja oikeuksien sijaan olemiseen sekä omanarvontuntoon sen perustana. Näin ollen hän tahtoo mieluiten antaa vähintään yhtä paljon kuin saa (oli antajana sitten kuka tahansa, jonka lahja vastaanotetaan). Ja kun kaksi itseään rakastavaa kohtaavat, niin raha-asiat ja kotityöt eivät ole ongelma, koska molemmat tahtovat tehdä vähintään oman osansa. Ero itsekkäisiin ihmisiin on suuri - siis niihin, jotka haluavat vähintään yhtä paljon ja tekevät korkeintaan puolet työstä, vaivasta, velvollisuuksista tms. Ja tällä hetkellä ihmisten kriittinen massa ei todellakaan osaa rakastaa itseään.

Rakkaus on todellakin suurin, mutta sen perusta on aina pienessä eli yksittäisessä ihmisessä. Ja kun me rakastamme itseämme, se heijastuu ympärillämme oleviin eli lähimmäisiimme. Kristinuskon suurimpia erehdyksiä on tulkita lähimmäinen tarkoittamaan kaikkia ihmisiä (Jos Jumala/Raamatun kirjoittajat olisivat tarkoittaneet kaikkia, he olisivat varmasti puhuneet kaikista ihmisistä eivätkä lähimmäisistä ja englanniksi naapureista). Ja jos kaikki rakastavat juuri lähimmäisiään, niin rakkauden verkko kattaa koko ihmiskunnan. Lisäksi näin rakastamme jotain, minkä tunnemme, ja johon voimme vaikuttaa. Tämä antaa rakkaudelle sen konkreettisen sisällön ja jokapäiväiset ilmenemismuodot. Edelleen rakkaus on hyvä erottaa oikeudenmukaisuudesta eli siitä, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ansaita kohtuullinen toimeentulo kohtuullisella vaivalla (siis ennen kuin kenelläkään on oikeutta luksus- ja mukavuustuotteisiin sekä palveluihin). Ja miksi sama ei koskisi tuntevaa luontoa eli eläimiäkin? Kaiken kaikkiaan luonnon on hyvä antaa elää, koska se on myös ihmisen elämän perusedellytys: ”Live and let live”. Tämä on oikeudenmukaisuutta eli rakkautta elämää itseään kohtaan ansionmukaisuuden ymmärtämisenä: ihminen on itsensä tiedostavana olentona ottanut tämän planeetan herruuden, mutta herrankaan ei pidä ottaa keneltäkään enempää kuin mitä antaa takaisin. Näin hän ansaitsee herruutensa tavalla, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Tämä on sen vuorovaikutuksen ydin, jossa ihmiset voivat nauttia sekä työnjaon ja erikoistumisen hyödyistä, että positiivisesta omanarvontunnosta eli itserakkauden hedelmistä. Toinen vaihtoehto on nykyistä kapitalismia liikuttava voima eli Dorian Grayn muotokuvan maalaaminen (siis: itsensä myyminen ja kadottaminen). Ja kun se, mitä olemme kulkee koko ajan mukana, niin muilta ahnehdittavaa hintaa täytyy jatkuvasti korottaa. Onko ihme, etteivät tällaiset ihmiset viihdy kauaakaan keskenään? – olivat he sitten hetero- tai homoseksuaaleja…

Siis: RAKASTAKAA ITSEÄNNE ANTAEN SEN HEIJASTUA YMPÄRISTÖÖNNE. Ja ymmärtäkää, että rakkaus syvenee itseensä tutustumisen kautta, jos tämän ymmärryksen valjastaa sisäisen hyvän palvelukseen eli oppimiseen. Ja muistakaa aina, että elämän tarkoitus on kysymys, johon jokainen väistämättä omalla elämällään vastaa. Tästä vastauksesta tulee kokonainen vasta kuolemassa, mutta elävän luonnoksen siitä näkee eritoten omissa lapsissaan, puolisossaan, ystävissään ja lähimmäisissään... Ihminen on ihmiselle peili… kuinka lähelle uskallat päästää omasi?

Ja lopuksi: "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)" Ja tämä koskee myös heteroseksuaalien kaltaisiin enemmistöihin kuuluvia. Myös vähemmistöissä on massaihmisiä ja enemmistöistä yksilöitä, jos vain on valmis kohtaamaan tällaisia eli kiinnostunut olemaan yksi heistä...

(kirjoitus tasa-arvoisen ”avioliittolain” puolesta ja sitä vastaan)

Homoseksuaalit saisivat tasa-arvon lain suhteen helpommin, jos heille riittäisi tasa-arvo lain edessä. Tällä hetkellä homoseksuaalit yrittävät tehdä saman, mitä kirkko ja (tapa)kristityt ovat heille tehneet, mutta mitä he eivät todellakaan olisi toivoneet. Toisin sanoen homoseksuaalit vaativat tasa-arvon nimissä lain sanovan avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista ja siellä eksplisiittisesti synniksi nimettyä. Monelle tämä saattaa tuntua mitättömältä asialta, mutta luterilaisuudessa avioliitto on tärkeä instituutio ja katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista. Itse en kuulu kirkkoon, mutta osaan tämän verran ymmärtää ja asettua Raamattuun uskovien asemaan.

Tähän asti laki on tukenut Raamatun määritelmää siitä, mikä kelpaa avioliitoksi ja mikä ei. Toisin sanoen kirkolla on ollut etuoikeus erotella lain edessä hyväksymänsä avioliitot niistä, jotka ovat sen opin vastaisia ("rekisteröityjä parisuhteita"). Tämä onkin kiistämätön vääryys - siis se, että liittonsa virallistavan homoseksuaalin täytyy useimmissa/jokaisessa työhakemuksessa sekä muissa virallisissa lomakkeissa paljastaa seksuaalisen suuntautumisensa ja antautua näin yleisten ennakkoluulojen armoille. Tasa-arvo lain edessä ei kuitenkaan vaadi Raamatun avioliitto-käsitteen varpailla hyppimistä. Riittää kun kaikilla liittonsa virallistaneilla hetero- ja homoseksuaaleilla pareilla on sama termi lain edessä: laillistettu parisuhde, virallistettu parisuhde tai jotain vastaavaa.

Kirkon täytyy luopua tästä liitoksesta lainsäätäjän kanssa ja suostua avioliitto-termin vetämiseen lain toimialueelta. Jokainen yksilö tai yhteisö on edelleen vapaa kutsumaan liittoaan avioliitoksi tai miksi ikinä haluaakaan kaikkialla muualla paitsi lain alla ja sen säätelemissä asioissa. En missään nimessä kuitenkaan väitä "avioliitto"-termiä kirkon/uskontojen omaisuudeksi. Sen sijaan totean sillä olevan niissä niin keskeinen merkitys, että ymmärrän "avioliitto"-lakitermin sukupuolineutraaliksi muuttamisen vastustusta. Lain edessä kansalaisten pitää kuitenkin olla tasa-arvoisia ja tämä tarkoittaa sitä, ettei seksuaalinen suuntautuminen saa ilmetä virallisissa lomakkeissa (tai tähän pitää olla hyvät perusteet, jos sellaisia koskaan on olemassa). Laki ei kuitenkaan saa ottaa kantaa vastakkaisella tavalla ja määritellä avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista. Laki hallinnoi yleistä eikä saa ottaa kantaa yksityiselämän puolelle kuuluviin asioihin ja määritelmiin.

Tasa-arvo lain edessä kuuluu jokaiselle kansalaiselle. Homoseksuaalien oikeus välttää kaikkea mahdollista syrjintää ja ennakkoluuloja on perustellumpi kuin kirkon ja siihen uskovien etuoikeus avioliitto-termiin. Raamattuun uskovien loukkaaminen ei kuitenkaan ole tarpeellista tasa-arvon saavuttamiseksi, koska riittää, että he luopuvat toisia syrjivästä etuoikeudestaan. Todellisen tasa-arvon puolustajat voivat asettaa sitä vastustaville seuraavat vaihtoehdot: teidän täytyy joko antaa avioliitto-termi lain toimialueella tasa-arvoisesti kaikkien käyttöön tai vetää se pois ja korvata jollain seksuaalisen suuntautumisen suhteen erottelemattomalla eli tasa-arvoisella käsitteellä. Tässä on aitoa tasa-arvoa puoltava ja siihen tyytyvä vaade, jota kukaan ei voi perustellusti kiistää. Tässä on jotain, minkä puolesta minäkin äänestäisin.

Tasa-arvoa vastustavien kohtuuttomuus paljastuu kaikkein selvimmin, kun on itse kohtuullinen. Vaatimus tasa-arvosta menee läpi nopeammin ja varmemmin silloin, kun tasa-arvo riittää sitä vaativille. Tarve saada laki ristiriitaan Raamatun kanssa on ymmärrettävää, mutta sellaista lähinnä kostona itse kärsitystä eriarvoisesta asemasta lain edessä. Homoseksuaalien ja heidän tasa-arvoaan vaativien onkin nyt kysyttävä itseltään, kumpi on tärkeämpää: tasa-arvoisen kohtelun saaminen vai vastapuolen varpaille astuminen? Jos haluaa molemmat, niin taistelu pitkittyy niin kuin tässä asiassa on selvästi käynyt ja voittokin asettaa lähinnä uudet rintamalinjat seuraavaa taistelua odottamaan. Loppujen lopuksi yhtenäisyys vastuksen edessä on korkeintaan aseveljeyttä viholliseksi koetun kukistamiseksi, kun taas rakkaus ja erityisesti intiimi sellainen rakastavaisten välinen asia. Mitä jos tyydyttäisiin yhdessä tasa-arvoon ja keskityttäisiin rakkauteen sotimisen sijaan?

(Tämä kirjoitus on alun perin kommentti Mirja Wuokon ”Love Shits”-blogikirjoitukseen, joka löytyy muine ylipitkine kommentteineni osoitteesta: http://www.city.fi/blogit/7/love+shits/126796)

Jos joku tekee tieteestä elämänsä sisällön, niin se on hieno asia. Kyseessä on kuitenkin hänelle henkilökohtaisen arvo, joka hyödyttää muita riippuen siitä, onko kyseessä osaava tiedemies. Ja mitä todennäköisimmin on, mikäli joku kokee itsensä tieteen tekemisen arvokkaana. Aristoteleen sanoin: opimme parhaiten juuri niitä asioita, joiden tekemistä rakastamme (minä olen juuri löytänyt oman kutsumukseni ja nautinnon eksistentialistisesti pohdiskelevasta kirjoittamisesta - ja toivon, että se myös näkyy=).

Edellinen pätee myös tavalliseen ihmiseen aina arjen askareista ansiotyöhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin asti. Kyse on kuitenkin jälleen henkilökohtaisista arvoista, joiden yleistäminen johtanee tarpeeseen saada muut tunnustamaan oman jutun objektiivisesti parhaaksi. Tällöin kuitenkin kadotetaan sen henkilökohtainen arvo, joka on eteenpäin vievistä voimista paras. Juuri tästä syystä Raamattukin käskee rakastamaan lähimmäistään eli sitä, jonka voi oikeasti tuntea jollain syvyydellä (ihmistä ei voi koskaan täysin tuntea - ei edes itseään). Tästä päästäänkin siihen altruismin virheeseen, jonka oikaisemiseksi olen merkkiä pöytään iskenyt: rakkaus laimenee kohdistuessaan liian laajaan kohderyhmään. Se muuttuu abstraktiksi ihmisyyden "rakastamiseksi", joka minulle ilmentää itsensä "rakastamista" koko ihmiskunnan kautta. Tämä jää edelleen passiiviseksi, koska ihminen pysyy ihmisenä kuolemaansa asti, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään. Juuri tästä kumpuaa abstrakti ihmisarvon ideaali ja sen mukaiset YK:n ihmisoikeusasiakirjat, joiden toteuttamiseen kenelläkään ei ole velvollisuutta (ne kertovat, mitä kansalaisella on oikeus vaatia hallitukseltaan, mutta jos se ei mitään anna, niin tough luck, Chuck...)

Puhun itsensä rakastamisen puolesta, koska se on konkreettinen lähtökohta, jonka lämpimän eteenpäin vievän vaikutuksen ihminen voi tuntea, jos on valmis näkemään rakkauden mukaisen vaivan tehdäkseen itsestään jotain rakastettavaa. Edelleen tämä ei voi onnistua ilman toisen ihmisen tarjoamaa peiliä. Kun itseä suhteutetaan yleiseen konkreettisesta ja tunnetusta yksittäisestä alkaen, niin voidaan rakentaa perusta, jolla myös johdonmukaisuus pääsee pintaan ja toimintaan vaikuttamaan. Ihminen ei voi olla arvottamatta omaa toimintaansa/itseään suhteessa siihen, miten kokee muiden vastaavan toiminnan itseään kohtaan - ja miten toisia tämän kokemuksen perusteella arvottaa (ihailee, halveksii tms.) Ja jos joku on tästä eri mieltä, niin istutaan alas kahvikupilliselle/lasilliselle ja teen parhaani loukatakseni sinua. Useimmat jutuistani onnistunet päästämään kuin vesi hanhen selästä, mutta ennen pitkää osun johonkin arkaan paikkaan - puhumattakaan siitä, jos onnistun loukkaamaan sinua tavalla, johon olet itse syyllistynyt muita kohtaan. Tällöin ihmisen täytyy erottaa oma loukkaajaa kohtaan tuntemansa negatiiviset tunteet siitä, miten johdonmukaisuus vaatii saman tuntemista myös itseään kohtaan (siinä määrin, kuin on samankaltaiseen syyllistynyt). Ja helpoin keino tähän on suuttua kaksin verroin toiselle. Juuri tästä syystä Jeesuskin sanoi, että se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven (tästä lisää toisella kertaa).

Nykyihmistä riivaava ”sopulismi” (eli sopulinkaltaisuus) on juuri niiden juttujen välttelemistä, jotka hermostuttavat, koska omaa syyllisyyttä samaan ei voi täysin kiistää. Tämän vuoksi annetaan toisten loukkausten mennä, jotta ei tarvitsisi korjata omaa toimintaansa - ja näin kaikki pääsevät kaikkein helpoimmalla. Lopputulos on kuitenkin viimeinen ihminen, joka ei Nietzschen oivalluksen mukaan osaa edes halveksia itseään. Ja kuinka kaukana itsen rakastamisesta tällöin ollaankaan? Sitten ostetaan kaikkea kivaa ja katsellaan viihdettä eli toisten tarinoita, jotta ei tarvitsisi nähdä itseään ja omaa elämäänsä. Tälle perustalle on kapitalistisen markkinatalouden jatkuvan talouskasvun imperatiivikin rakennettu: totumme siihen, mitä omistamme ja tarvitsemme enemmän välttyäksemme kohtaamasta itseämme. Palatakseni aikaisemmin käyttämääni esimerkkiin, tämä on sama kuin vanhemmat rakastaisivat lastaan antamalla tälle kaikki herkut ja lelut, mitä tämä vain sattuu haluamaan. Ja jos ymmärrämme, miten onnettomaksi tällainen lapsi tulisi, niin miksi elämme omaa elämäämme niin usein ikään kuin kaiken haluamansa salliminen olisi itsensä rakastamista. Juuri tästä syystä seuraava mustalaiskirous on kaksinkertainen: toivottavasti saat kaiken, mitä haluat ja haluat kaikkea mitä saat. Ja kun pitää jatkuvasti antaa itselleen lisää jotain sellaista omistettua, joka yhdellä ollessaan on muilta pois, niin ennen pitkää joutuu ottamaan sitä tavalla, josta muita halveksisi (joko laiskasti eli antamatta paljoakaan/mitään takaisin tai ahneesti eli ottamalla niin paljon kuin suinkin pystyy ja uskaltaa).

Tavalliset ihmiset haluavat nähdä itsensä hyvinä työntekijöinä, kavereina, ystävinä, puolisoina, vanhempina jne., mutta eivät ole valmiita näkemään vaivaa ymmärtääkseen, mitä edelliset merkitsevät, ja mitä sellaisena oleminen edellyttää – puhumattakaan kaiken tarvittavan työn tekemisestä (yksilön työmaa alkaa vasta ansiotyön ja velvollisuuksien päätyttyä). Tämä ei olekaan helppo tai kevyt tehtävä - siis hyvänä ihmisenä ja yksilönä oleminen - koska kuolevaisina emme loppujen lopuksi saa pitää mitään, minkä olemme onnistuneet hankkimaan. Juuri tästä syystä ihmisten enemmistö takertuu konkreettisen omistamisen tärkeyteen ja vastaaviin omistuksiin, koska niiden takana on koko nykyisen yhteiskunnan voima. Koko ihmiskunnan voima ei kuitenkaan ole paljoakaan kuolemaa vastaan ja tässä yksilö on viime kädessä yksin - kukaan ei voi kuolla minun puolestani (siis jos ei usko, että Jeesus kuoli minun puolestani tai johonkin muuhun vastaavaan). Ja kun ymmärrän, ettei kukaan voi kuolla puolestani, niin silloin alan toden teolla myös elää omaa elämääni. Tällöin ymmärrän, miten tärkein hallussani olevista asioista on oman kehoni sekä mieleni terveys ja toimintakykyisyys - juuri näistä huolehtimalla saan kohtalon salliessa pitää ja nauttia niistä kaikkein pisimpään (mitä todennäköisimmin ja käytännössä varmasti todellisuus vaatii lainaamansa lopulta kuitenkin takaisin). Mutta ei pelkkä aikakaan ole minkään arvoista, jos en tee elämästä mielekästä ja rikasta kokemusta. Tämä tapahtuu mielestäni parhaiten kuitenkin vuorovaikuttamalla muiden kanssa sekä luottamalla meidät tunteville ja meistä kiinnostuneille sitä, mikä tekee juuri minun elämästäni merkityksellistä. Ja kun tahtova tahtoo niin saada kuin antaa, niin hän kiittää saamastaan samalla lahjalla. Hän kuuntelee, oppii ja opettaa tavalla, jossa kehitetään itseä, mutta ei kadoteta sitä, mitä ollaan – jossa tahdotaan voittaa, mutta ei kukistaa muita/vastustajia. Juuri tässä hengessä Nietzschekin totesi: "Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?" ja "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärrystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?" (jotain, mitä yritän selittää hyvin harvan ymmärtämässä deitti-ilmoituksessani). Tämä on kuitenkin yksilön itsensä rakastamiseen perustuvaa rakkautta kaltaisiinsa yksilöihin - siis niihin, jotka ovat erilaisia, mutta omaavat saman pyrkimyksen oppimiseen ja itsensä ylittämiseen.

Yksilölle elämä on oppimista ja oppiminen elämistä! (sattumoisin deitti-ilmoitukseni otsikko - jos pieni profiili-mainostus sallitaan: http://www.city.fi/profiilit/nomad_1 =). Ja tällainen itsensä rakastaminen on tie autonomisten yksilöiden yhteisöön, jossa ei tarvita paimenta varmistamaan, ettei lampaat (tai sopulit) syö maata tyhjäksi. Olemassaolomme perusta on kuitenkin sekä luonnollisen ympäristömme että oman kehomme ylläpito, terveys ja toimintakykyisyys. Tiivistettynä mikään ei todellakaan ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovinkaan tärkeää. Ja siinä missä maapallo on ihmiskunnan puutarha, keho on jokaisen oma vastaava ja olemassaolon perustana alusta kaikelle hyvälle ja arvokkaalle. Elämän arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tekevä on kuitenkin lopulta jotain, mitä jokaisen yksilön on itse luotava juuri lähimmäistensä tuella ja tavalla, joka ei tuhoa muiden mahdollisuutta samaan (kun meidän on lopulta kuitenkin oltava johdonmukaisia, niin emme voi aidosti nauttia sellaisen epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen itsellemme tuomista eduista, jota vihaisimme sydämemme pohjasta, mikäli emme olisi voittaneet syntymälotossa).

Mutta tällainen lyhyt kommentti tällä kertaa. Yritän oppia tiivistämään, mutta tällä hetkellä minun täytyy pitää itselleni sopivat liian pituuden/lyhyyden kriteerit. Toivon mukaan joku saa tästä jotain - ja maksaa takaisin "samalla rahalla". Mirjalle kiitos tästä vastalahjasta - sinulle kirjoittaminen on selkiyttänyt omia ajatuksiani huomattavasti. Nyt kuitenkin täytyy jättää kirjoittaminen ja siirtyä muihin juttuihin sekä alkaa valmistautua töihin menoon. Lisää taas, kun joku uskaltaa vastata kommenttiini... (ja taidan kopioida hiotun version tästä kommentista omaan blogiini).

Niin laiskat liberalistit ja ahneet libertaristitkin kuriin, kiitos!
(vastine Taneli Hämäläisen ”Pakkotyö – tarjous, josta ei kieltäydytä” –kirjoitukseen: http://www.city.fi/blogit/vapaamatkustaja/pakkotyo+tarjous+josta+ei+kieltaydyta/126704)

Nykyihminen on jotenkin onnistunut unohtamaan, että työn tärkein tehtävä ei ole rahan tekeminen, vaan työn saaminen tehdyksi. Tästä kaikkein perustavinta on niiden perustarpeiden täyttäminen, joita jokainen ihminen tarvitsee itsesäilytykseen sekä terveenä ja toimintakykyisenä pysymiseen. Jotkin näistä töistä – tosin melko harvat sellaiset – voivat olla jopa kolmen tunnin päässä lähimmästä sopivasta työttömyysturvan saajasta. Lähtökohtainen pyrkimys varmasti on tai ainakin pitäisi olla lähimmän sopivan henkilön ”nakittaminen”. Se on ikävää, jos lähempää ei löydy, työtä organisoidaan tehottomasti tai joku tekee tahallaan huonoa työtä. Kahteen jälkimmäiseen pitää puuttua, mutta ensimmäinen saattaa joissain harvoissa tilanteissa olla ikävä realiteetti. Silloin, jos työsuoritetta pidetään ja on syytä pitää tekemisen arvoisena, niin jonkun se on tehtävä. Huomattavasti useammin tuo kolmen tunnin työmatka hanttiduuniin on kuitenkin työtä vieroksuvien ”punch line” – hyi, kun on hirveetä totalitarismia, kun toimeentulon eteen täytyy tehdä työtä!!!

Siinä Taneli on oikeassa, että pakko on huono asia. Se nostaa lähinnä vastarintaa. Muistetaan kuitenkin myös toiseen suuntaan menevä pakko: kun joku työkykyinen katsoo oikeudekseen saada toimeentulo tekemättä työtä, niin muut ovat pakotettuja jakamaan keskenään se korsi, jonka työnvieroksuja olisi kantanut kekoon – siis, jos ei olisi nimensä mukainen. Yhden, kymmenen tai enemmänkin työpanos jaettuna koko työssäkäyvän kansan kesken ei ole paljoakaan, mutta pakkoa se on, jos pidetään kiinni työstä kieltäytymisestä Suomen lakiin nojaavana ihmisoikeutena. John Stuart Milliä lainaten: miljoonalla ihmisellä ei ole yhtään sen suurempaa oikeutta pakottaa yhtä kuin yhdellä miljoonaa, jos hän siihen pystyisi. Ei siis anneta yhdenkään pakottaa miljoonaa – ei edes ”ihmisoikeuden” tai huonosti muotoillun lain takia.

”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.” Tämä pitää paikkansa, vaikka yhdelläkään työkykyisellä ei olisi oikeutta kieltäytyä työstä, jos haluaa pitää kiinni työttömyysturvastaan. Jos ei onnistu hankkimaan haluamaansa työtä, niin silloin täytyy tehdä jotain muuta tullakseen toimeen. On paljon töitä, jotka vain täytyy saada tehtyä: roskien keräys, loka-auton ajaminen, julkisten vessojen siivoaminen jne. Kukaan ei varmasti halua uppoutua näihin ja moniin muihin töihin, mutta ne on silti hoidettava tavalla tai toisella. Mielestäni yhteisön/työvoimatoimiston pitäisi olla organisoija, joka jakaisi vähintään välttämättömät työt mahdollisimman tasan niihin sopivien toimeentuloa tarvitsevien työttömien kesken. Toki on syytä aina aloittaa kouluttamattomasta väestä, kun kyse on hanttihommista eli ylläpitää ammattisuojaa, mutta jos professoria ei muualla tarvita, niin ei professoriuden pidä suojata velvollisuudelta ansaita oma toimeentulonsa. Ei laiteta ihmisiä eriarvoiseen asemaan, jotta paremman väen ei tarvitsisi liata käsiään. Eikä se ole pakkotyötä, jos ihmisen on ansaittava toimeentulonsa – hänellä on aina vapaus nääntyä nälkään, jos ei työ maistu. Toisaalta voi olla tuhlausta laittaa koulutettua väkeä perushommiin ja tästä syystä työvoimatoimisto voisi olla työvoiman vuokrauspalvelu, joka tällä toiminnalla hankkisi varoja kaikkien perustoimeentulon turvaamiseen ja yhteiskunnan pyörittämiseen. Mutta jos joku alkaa vaahdota pakkotyöstä tässä yhteydessä, niin tunkekoon ILO:nsa sopimuksineen sinne, minne päivä ei paista.

Työvelvoite on erinomainen keino varmistaa, etteivät työttömät vieraannu ja alkoholisoidu. Kaksi tuntia päivässä saattaa viitata työvelvoitteen määrään, mutta kirjaimellisesti otettuna se on idiotismia – varsinkin kun lähestytään sitä kolmen tunnin työmatkaa. Edelleen työvelvoitteen pitäisi olla sellainen, että työttömälle jäisi aikaa ja energiaa mieluisamman työpaikan etsimiseen (sekä tietenkin vapaa-aikaa). Edelleen työvelvoite voisi olla noin puolipäivätyötä vastaava tuntimäärä, mutta sen keventämiseksi voitaisiin mukaan kelpuuttaa 10 tuntia ihan aktiivista harrastamista: punttisalilla käynti, tanssikurssilla harjoittelu, shakkikerhossa käyminen ym. mikä tahansa aktiivinen työkykyä ylläpitävä ja sen varmentava toiminta. Eikä tähän kykenemätöntä pidä susille heittää, vaan ohjata hoitoon, jossa tuetaan jälleen kykeneväksi. Toisaalta on käsittämätöntä idiotismia, että esimerkiksi alkoholisteille annetaan toimeentulotuki, joka varmistaa lähinnä heidän alkoholisminsa toimeentulon. Ja tähän päälle vielä se, miten työssäkäyvien motivaatiota nakertaa muiden kustannuksella loisivat – siis rottalauman tavoin: pienen haukun kultakin, mutta pakkoa on se pienikin pakko…

Pyritään eroon pakosta sekä myös oranssista kepistä ja keskitytään mahdollisuuksien luomiseen. Kamppaillaan sitä niskalenkkiä työläisestä tavoittelevaa libertarismia vastaan, joka kuvittelee rahantekoa työn tekemisen tavoitteena (tätä se on vain seteleitä/kolikoita työkseen painavissa valtion laitoksissa). Ahneet kuriin, mutta ei anneta laiskojenkaan hallita. Kyseessä on kuitenkin saman kolikon kaksi puolta: ahne haluaa mahdollisimman suuren ja kohtuuttoman korvauksen kaikesta tekemästään; laiska puolestaan mukavan toimeentulon tekemättä mitään – molempien pyrkimys on täysin juuri niin kohtuuton ”tuntipalkka”, kuin minkä onnistuvat hankkimaan (raja-arvona äärettömyys. Lopuksi todettakoon, että kun työn tarkoitus saadaan jälleen tarpeellisen aikaansaamiseksi rahanteon sijaan, niin ketään ei ole syytä pakottaa strippaamaan ”lisäarvon” tuottamiseksi. Päästetäänpä otsassa olevasta rationaalisuuden mulkusta irti ja otetaan maalaisjärki takaisin käteen.

Miettikääpä seuraavaa: kun omavaraisen maatalon viljat on puitu, halot hakattu, eläimet hoidettu, tila ylläpidetty ja ruokapöytä katettu, niin tilanväki ei istu ja mutustele otsa rypyssä miettien, mistä ihmeestä me löytäisimme lisää työtä… Hyvä ihmiselämä ei tietenkään rajoitu pelkkään toimeentuloon, mutta ei sen tarvitsemat resurssit/tuntipalkka rajatonkaan ole, niin kuin nykyihmisten kriittinen massa tuntuu ajattelevan. Ja tämä rationaalisuus on johtanut vapaasti kasvavan talouden ihanteeseen eli rajatta/suunnatta kasvavaan kulutukseen ratkaisuna jo nyt ylikulutetun, saastutetun ja liikakansoitetun maaPALLON ongelmiin. Vapaa talous ja sen rationaalisuus eli patologinen epäily ovat ratkaisu vain siihen ongelmaan, miten varmistan, etteivät muut ahnehdi kaikille elintärkeitä rajallisia resursseja – no, tietenkin ahnehtimalla niitä itse niin paljon kuin suinkin pystyn ja uskallan. Juuri tämä rationaalisuus on tehnyt ihmiskunnasta kuin kiihtyvässä syöksyssä olevan lentokoneen väen, joka taistelee lopulta viimeistä miestä myöten siitä, kuka saa parhaat istumapaikat ja palvelun tässä maailmanlopun ravintolassa. Ja joskus niin hauska parodia on todellakin muuttumassa todellisuudeksi ja todellisuuden surullisimmaksi tragediaksi lajista, joka vei lukuisia muita ja sitten itsensä evolutionaariseksi umpikujaksi, koska alamäkeen meno oli niin mukavan helppoa. Mutta tässä tulee Linnunradan käsikirjan (alkua) liftareille:

Linnunradan läntisen kierteishaaran hyljätyllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia, että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö. Planeetan asukkailla on […] ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta on yritetty korjata monin tavoin, joista useimmat ovat merkinneet vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä on sinänsä merkityksellistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat ole onnettomia. Niinpä ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä on edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne, joilla on varaa hankkia itselleen digitaalikello…

”Mutta ei tule vain esittää totuutta, vaan myös väärien käsitysten syyt, sillä niin tullaan vakuuttuneiksi. Uskomme pikemmin totuuteen, kun on järkevästi osoitettu, miksi se näyttää todelta, mikä ei ole totta. (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka: VII kirja, luku 14)”

Rakkauden perusta on itsensä rakastamisessa. Aina, kun itselle sokean rakkauden silmä suunnataan toisiin ihmiseen, heistä etsitään nautintoa, mielihyvää, hyötyä. Ja kun toisesta pyritään (vaikkakin tiedostamatta) hyötymään, niin miten se tekisi rakkaudesta muuta kuin raadollista? Platonin sanoin: ”kuin susi lammasta, mies rakastettuaan lempii” (samoin yhä useampi ”miehekkäällä tavalla” käyttäytymään vapautettu nainen). Edelleen miten voisi nähdä toiset jonain, jotka eivät pyri pelkkään hyötyyn, jos oman toiminnan todellinen perusta on tässä? Kyseessä on eläinluontoon taantuminen, koska eikö eläimen varmin itsesäilytys ole suurimman mahdollisen hyödyn tavoittelu pienimmällä mahdollisella vaivalla. Ja näin niiden pitääkin tehdä, koska todellisuus ylläpitää eläinkunnan tasapainoa: eläimet voivat syödä toisiaan ja viedä kaltaistensa saaliin, mutta niillä ei ole rahajärjestelmän kaltaista keskinäistä riippuvuutta toistensa orjuuttamiseen. Eläinten välillä ei ole vääryyttä, vaan pelkkiä luonnontapahtumia, jotka varmistavat vahvimpien säilymisen. Ja kuten Rousseau toteaa, ihminenkin täytyy ensin tehdä riippuvaiseksi kaltaisistaan ja vasta sitten hänet voi orjuuttaa. Harva nykyihminen selviäisi ilman yhteisöä, eikä se kenellekään olisi erityisen mukavaa.

Ihminen on perustaltaan eläin, mutta myös itsensä tiedostava kulttuurinen olento. Toisin sanoen me tiedostamme aina jollain tasolla sen, millaiseksi kunkin halun seuraaminen meidät tekee/teki. Viimeistään kun joku toimii omaamme vastaavalla tavalla suhteessa meihin, emme voi olla arvottamatta hänen toimintaansa kiitoksen/halveksunnan mitta-asteikolla. Ja mitä sellaiset hyötymispyrkimykset, joista muita halveksisimme, tekevät minäkuvallemme – siis ellemme luovu johdonmukaisuudesta itsestään? Toki voi ajatella muiden toimivan vähintään yhtä kylmällä tavalla, mikä kuitenkin altistaa tunteelle hyödyn suhteen tappiolle jäämisestä. Juuri näin oravanpyörä kapitalismin takana syntyy: ”omanarvontunto” vaatii näkemään muut huonompina, tämä näkemys herättää pelon hyväksi käytetyksi joutumisesta ja nykypäivän Dorian Gray:t tarvitsevat jatkuvasti viihdyttävämpiä juhlia unohtaakseen muotokuvansa. Ja kaikki tämä vain, koska ihmiset eivät osaa rakastaa itseään eli seuraamaan ihailtavia esimerkkejä huonojen sijaan.

Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos ei ensin rakasta itseään? Vastaus on ihastumisessa, joka vailla perustaa ei koskaan kypsy rakkaudeksi. Ihastuessa näemme toisen ihmisen sijaan itse luomamme kuvan idealisoidusta kumppanista. Sovitamme tämän sellaisen ihmisen päällä, joka on riittävän lähellä mielikuvaamme illuusion ylläpitämiseen (toisin sanoen herättää halumme ja mahdollisuuden tahtoon, jos ihminen rakastaa itseään). Tähän vierelle idealisoitu kuva itsestä, jotta voi kokea ansaitsevansa haluamansa tavalla, jossa sen saa pitää/omistaa. Näin fantasia satuhäistä sekä illuusio onnellisesta loppuelämästä on valmis. Eihän satuhahmojenkaan elämässä useimmiten ole kuin yksi suuri koettelemus eli sielunkumppanin löytäminen sekä tosirakkauden vihollisen kukistaminen. Tämä muuttaa koko elämän ja häistä alkaa helppo mukavuus, jota ei tarvitse kuvata kuin ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Juuri näin tosielämänkin rakkaus jää pelkäksi saduksi.

Todellisuuden hiipiessä ihanteiden takaa eli potentiaalisen rakastumisen kynnyksellä useimmat huomaavat seisovansa juoksuhiekassa, koska eivät ole itserakkauden peruskiveä laskeneet. Toisin sanoen ihminen ei ole tehnyt itsestään mitään rakastettavaa, ja miten tällainen voisi ansaita toista, varsinkaan jos tämä on aidosti rakastettava. Juuri tästä kumpuaa se rakkauden raadollisuus, jonka Ismo Alanko tiivisti mahtavasti: "Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana..." Meillä on tarve haluta toista ja samalla nähdä hänet huonona, puutteellisena ja jonain itseämme huonompana. Muussa tapauksessa joudumme kokemaan alemmuutta ja pelkäämään haluamamme menettämistä. Vain näin voimme pienimmällä vaivalla saada hyvänä pitämäämme ja nähdä itsemme vähemmän antavana edelleen toista parempana – siis vähintään toisen ansaitsevana tavalla, jossa tämän saa pitää ja mieluiten ylemmyydellä, jossa toisen voi miltei omistaa (mikä vaatii kuitenkin epätodellista arvoeroa ja kääntyy vähintäänkin tyytymiseksi sekä kysymykseksi: miksi tyytyisin tuohon raukkaan, jonka voin omistaa?)

Vääristämme näkemäämme, jottei meidän tarvitsisi nähdä vaivaa itsemme rakastamiseksi eli kaiken rakkauden perustan luomiseksi. Ihmisen pitäisi katsoa peiliin jo ennen ihastumista ja tehdä kuvasta jotain rakastettavaa. On kuitenkin muistettava, miten toinen ihminen on peileistä paras ja todellisin (ja vieläpä puhuva sellainen). Ja todellinen peili näyttää yleisen sijaan ainutkertaisen eli minut sekä sen, mitä me olemme. Todellisuus on kauttaaltaan jotain ainutkertaista eli vain yksilöolentoja ja tapahtumia sisältävä, mutta ainutlaatuisuus on harvinaista. On niin paljon helpompaa paeta yleistyksiin/ideologioihin laiskan ahnetta mukavuudenhalua tukeakseen. Tarkalleen ottaen partikulaarisessa todellisuudessa jokainen yleistys on vale eli ainutkertaisten piirteiden sivuuttamista; erityisesti kieli on yleistävää eli jokainen yleisnimi vale ja tästä syystä myös rakkaus jää useimmiten valheeksi ja rumaksi sanaksi – joksikin jolla ensisijaisesti velvoitetaan muita ja petetään itseä. Sanomme rakastavamme toista, koska pysyvän kokemuksen synnyttäminen on liian työlästä. Juuri näin jäämme ainutkertaisuuteen ainutlaatuisuuden sijaan. Rakkaus on perustaltaan kuitenkin tahtoon perustuva kokonaisvaltainen kokemus, jota voi ajatusten puolelle paeta, mutta ei koskaan pysyvästi pettää. Kysymys kuuluukin: kuinka lähelle todellisuutta uskallat mennä ennen kuin pakenet oman itsesi näkemistä? Oletko Dorian Gray vai maalaatko kuvaasi ylpeänä ja peittelemättä? Vain jälkimmäiseen tauluun mahtuu toinen yksilö ja rakkaus, joka ei ahdista, vaan vie eteenpäin (ja kenties jopa pienestä alkaen rakastettavaksi kasvavia ihmisiä).

Jokainen ihminen eli itsensä tiedostava olento muodostaa kuvaa itsestään kasvaessaan. Ensimmäiset kuvamme muodostuvat varmasti muista ja lähinnä sen mukaan, mitä "hyödyllisempiä" he ovat: siis tuovat helppoutta, nautintoa, mielihyvää ja vievät pois vaivaa, kipua ja mielipahaa (kuten äiti ja isä konsanaan, siis jos ensimmäiset elinvuotemme menivät niin kuin piti). Ihminen on perustaltaan kuitenkin eläin, joka pyrkii mahdollisimman suureen hyötyyn mahdollisimman pienellä vaivalla. Vai voitko väittää hyödystä kieltäytymistä muuna kuin irrationaalisena? Joskus se voi olla järkevää, mutta ei koskaan rationaalista. Kuten aikaisemmin totesin, ihminen on kuitenkin muutakin eli abstraktiin ajatteluun ja johdonmukaisuuteen potentiaalisesti kykenevä olento. Meillä on yksinkertaisesti kyky erottaa olennaiset erot/yhtäläisyyden merkityksettömistä. Empiirinen luonnontiede on tämän piirteen huippu ihmiskunnan kollektiivisena työnä elotonta luontoa, kasveja ja vaistojen determinoimia eläimiä koskevien lainalaisuuksien kartoittamiseksi. Tiede kuitenkin syntyy/on syntynyt ihmisistä, joten on perusteltua olettaa, että yksittäisillä ihmisillä on sama kyky johdonmukaisuuteen - siitäkin huolimatta, että yhdet käyttävät sitä toisia enemmän ja monet eivät tunnu vaivautuvan laisinkaan.

Ihminen ei voi koskaan olla täysin arvottamatta sitä, miltä muiden itseemme vaikuttava toiminta tuntuu, ja miten heitä sen perusteella arvotamme. Edelleen jos olemme johdonmukaisia, meidän on arvotettava itseämme ja omaa toimintaamme samojen mittojen mukaan. Muussa tapauksessa hyöty ajaa meidät kaksinaismoralismiin, jota ei voi arvostaa muut kuin ulkoista hyötyä ylikorostavat. Näin ollen ihminen väistämättä rakentaa minäkuvaansa vuorovaikuttaessaan muiden kanssa (ja kaikkien ei-itseriittoisten on pakko olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa). Kuitenkin koska haluamme suurimman hyödyn pienimmällä vaivalla, niin minäkuvamme on useimmiten idealisoitu eli enemmän sitä, miten haluaisimme itsemme nähdä kuin, mitä todellisuudessa olemme. Ja tässä hyöty asettuu omanarvontunnetta vastaan: saaminen on hyödyllistä, mutta antaminen jaloa/arvostettavaa (tai ainakin oli ennen ulkoista hyvää ylikorostavaa liberalistista markkinatalous-kapitalismia ja sen synnyttämää atomistista individualismia – siis ennen johdonmukaisen kattavasta arvottamisesta luopumista ja yhden rahassa mitattavan arvoviitekehyksen alle asettumista).

Loppujen lopuksi kaiken kokemuksen kiistämätön perusta on se, miten itsensä kokee. Itselleen voi toki valehdella ja ylläpitää illuusioita. Tämä onnistuu myös useimpien muiden kohdalla, mutta tiiviin ystävyyden tai parisuhteen kohdalla itselle/muille näyttelemisestä tulee kaiken valveillaolon vievä työ (tai jotain, mikä saa kaipaamaan omaa aikaa eli erossa oloa huonoista syistä). Varsinkin parisuhteen kohdalla tämä käy viimeistään muutamassa vuodessa liian vaativaksi (muutama = 3-99 eli rakkaudettoman suhteen näyttämöllä voi näytellä koko elämänsä). Ja vaikka toisen huonot puolet huomataankin päivä päivältä selvemmin, niistä jätetään sanomatta huonoista syistä, eli jotta omat huonot puolet saisivat rehottaa rauhassa. Sitten kun ollaan huonolla tuulella tai vain väsyttää, niin valitetaan sekä kritisoidaan kaiken uhalla ja usein myös kaiken muun ajan edestä (mikään muu kuin hampaankolojen tyhjennys ei selitä suhteettomia riitoja, jotka nousevat yhdestä kahvikupista, vessankannen asennosta tms.) Sitten, kun ei enää jakseta riidellä, sovitaan ja "sovitaan", eikä mikään kuitenkaan muutu, koska myös sovun takana on helposti väsyminen sekä laiskuus ja/tai kiire sovintoseksiin. Lopulta toisesta halutaan vain eroon: hänessä ei nähdä riittävästi hyviä puolia ja kumppani tietää minusta aivan liikaa, jotta saisin hyötyä valittamalla, kritisoimalla, syyllistämällä. Tässä vaiheessa onkin helpompi etsiä joku toinen, joka ei tunne minua itsepetostani häiritsevällä tavalla. Näin voi jälleen ylläpitää idealisoitua kuvaa itsestään: saan olla juuri sitä, mitä ikinä satun haluamaan ja voin nähdä myös toisen ihmisen ihannekumppanina (ja ”antaa” myös toiselle tämän ”korvaamattoman” vastalahjan, ainakin kunnes kulissit jälleen pettävät).

Pelkkä ulospäin suuntautuva ”rakkaus” ajautuu aina samoihin umpikujiin, jos osapuolilla ei ole sielua eli kykyä liikuttaa itseään ihanneminänsä suuntaan. Toisin sanoen itsensä rakastamisen perusta on tahdossa itsensä tiedostavana haluna (=todellisuutensa johdonmukainen tosiasia- ja kokemusperäinen arvottaminen). Näin myös toista voi rakastaa yksilönä eli muunakin kuin pelkkänä hyötynä ja nautintona, helppoutta sekä mielihyvää tuovana asiana. Toki edelliset ulkoiset hyvät koskevat myös itseään rakastavia rakastavaisia, mutta he haluavat olla saamansa arvoisia eli antaa takaisin. Itsen rakastaminen on kuitenkin kaikkein vaativinta, koska me ihmiset väistämättä totumme siihen, mitä olemme, eikä tämä enää tuo tyydytystä tai tunnu erityisen rakastettavalta. Ihminen onkin perustaltaan kyltymätön. Olennaista on se, kanavoidaanko tämä kyltymättömyys oppimiseen, itsensä ylittämiseen ja rakastettavaksi tekemiseen vai muiden kustannuksella hyötymiseen (äärettömässä todellisuudessa itsensä tiedostavan olennon itsekeskeisyys on tosiasia, itsekkyys muiden kustannuksella hyötymistä, itserakkaus itsekehitykseen sekä ansionmukaisuuteen pyrkimistä – siis olemista omistamisen sijaan).

Sen lisäksi, ettemme voi olla vuorovaikutuksessa rakentamatta minäkuvaamme, luonnostelemme kuvaa myös ihannekumppanista. Tämä alkaa heti, kun huomaamme toisen sukupuolen kiinnostavan uudella tavalla (tai miksei samankin). Kuitenkin samalla tavoin kuin minäkuvaa idealisoidaan, niin ihannekumppaniinkaan ei mahdu virheitä tai puutteita. Toisin sanoen se ei ole kukaan todellinen ihminen (tai jos olisi, niin kukaan ei haluaisi nähdä itseään tässä vieressä – paitsi toinen täydellinen olento, mutta sitten heillä olisi molemmilla paljon annettavaa, mutta ei mitään saatavaa/haluttavaa). Ihannekumppani on jotain, jolta uskomme ja toivomme saavamme kaiken haluamamme. Tässä piilee kuitenkin se ongelma, että jatkuvasti saava on aina jatkuvasti antavaa alempiarvoinen ja tämä tekee väistämättä hallaa omanarvontunnolle. Itsen tiedostava osamme tahtoo ansaita ja sen täytyy ansaita saamansa (muussa tapauksessa se pelkää, ja sillä on perusteita pelätä menettävänsä haluamansa – varsinkin ihmissuhteiden kohdalla). Ihastuneessa tilassa ihmisen motivaatio on yleensä riittävä itsestään idealisoimansa kuvan ylläpitämiseksi (varsinkin, kun toinen ihastunut ei katso todellisuutta vaan omaa ihannekuvaansa). Näin molemmat omaavat erilaiset, mutta ”jaetun” kuvan täydellisestä kumppanuudesta ja yhteisestä ongelmattomasta elämästä. Kun ihastus on molemminpuolista, niin tästä alkaa se vaihe, jossa linnut laulaa kauniimmin, luonto on vihreämpää syksyn synkeydessäkin ja ihmisellä on energiaa pyrkiä kohden ihanteitaan - siis ansaitakseen ihannekumppaninsa tavalla, jossa ei tarvitse pelätä muuta kuin kohtaloa ja väistämätöntä (niistä kuitenkin lisää toisella kertaa).

Vaikeudet ja haasteet alkavat kaunistelemattoman todellisuuden tullessa päivänvaloon omalla väistämättömällä tavallaan. Kaikissa ihmissuhteissa ongelmia syntyy sitä todennäköisimmin, mitä kauempana toisistaan ihmisten idealisoidut minäkuvat ja todelliset olemukset ovat. Jossain kohden tämä kuilu käy ylittämättömäksi suurimmankin kevätihastuksen innoittamana (ja kevät muuttuu väistämättä kesästä syksyksi ja talveksi). Rakkaus maatuu väistämättä, jos emme rakastaneet/olleet rakastaneet itseämme riittävästi tehdäksemme itsestämme jotain todellista ja aidosti rakastettavaa. Parhaassa tapauksessa vastakaikua saava ystävyys/ihastus kuitenkin muuttavat ihmistä ihanteensa suuntaan. Toisaalta jos muutos ei ole pysyvää eli elämänmittainen pyrkimys oppimiseen ja itsensä ylittämiseen, niin ihastus kulutetaan loppuun ja jätetään taakse (kuin susi kalutun lampaan konsanaan). Jos muutos kuitenkin yltää perusasenteeseen eli rakastavaisten sieluihin, niin silloin kuljetaan itsen rakastamisesta kohti rakastumisen mahdollisuutta.

Kynnys ihastumisen ja rakastumisen välillä on se kohta, kun yli puolet toisessa havaitussa perustuu todellisuuteen idealisoidun ihannekumppanin näkemisen sijaan. Ja jos tämä siirtymä on jaettu eli molemminpuolinen, niin silloin rakastavat tekevät toisistaan parempia eli enemmän rakastamisen arvoisia (mikä on tärkeää perustaltaan kyltymättömälle ihmisluonnolle, joka tottuu tiettyyn olemukselliseen tasoon - sekä itsessä että toisessa). Edelleen jos tuosta "puolesta" eli toisessa havaitusta todellisesta olemuksesta vähintään puolet on jotain rakastettavaa, niin silloin se painaa tavalla, jossa puutteista tulee mahdollisuuksia. Tämä koskee erityisesti ja ensisijaisesti kuitenkin sitä, miten ihminen näkee itsensä ja kaiken rakkauden perusta onkin itsensä rakastaminen tavalla, jossa puutteista todellakin tulee rikkautta eli mahdollisuuksia: on mitä suurin ero omistettujen rikkauksien ja rikkaiden mahdollisuuksien välillä. Paradoksaalisesti Jumalan kaltaisella täydellisellä olennolla olisi kaikki edellisestä eikä mitään jälkimmäisestä - mitä tahansa annettavaksi, mutta ei ainuttakaan lahjan kokoista tarvetta. Juuri tässä on rajallisen epätäydellisen ihmisen ääretön vauraus. Ja kun ikuinen autuuskin olisi mille tahansa eläinperustaiselle olennolle ”teen sen huomenna” –helvetti, niin kuolema on se, mikä nostaa elämän kaikkein suurimpaan arvoon (mutta tästäkin lisää toisella kertaa).

Itseään rakastavalle johdonmukainen omanarvontunne on toimintaa ohjaava motiivi. Hän pystyy ottamaan vastaan apua, lahjoja, hyötyä, hyvää, mutta tahtoo antaa vähintään saman verran takaisin. Ei kuitenkaan niin kuin kaupankäynnissä, vaan lahjana, jossa myyjän/antajan sijaan saaja määrittää sopivan hinnan/vastalahjan tai palveluksen sekä sen antamisajankohdan. Miettikääpä, mitä tämä tekee esimerkiksi yhteisen kodin hoitamisessa: molemmat tahtovat tehdä vähintään puolet yhdessä tarpeelliseksi sovitusta. Kun taas pelkästään haluavat tekevät vain sen, mitä eivät uskalla/pysty välttämään tai minkä tekemättä jättämisen laskevat itselleen kannattamattomaksi. Edelleen itserakkaista molemmat pyrkivät hankkimaan hyviä tottumuksia eli eivät jätä lautasia, kuppeja tai muutakaan pöytien kulmille, roskia ja vaatteita lattialle, tyhjää vessapaperiholkkia pesukoneen tai käsipesualtaan reunalle jne. Ja jos tämä ihanne/mielenrauha hyödyn ja omanarvontunnon tasapainona voi versoa rakastavaisten välillä, niin mikä estää vastaavaa ansionmukaisuutta leviämästä kriittisen ihmismassan keskuuteen ja sitä kautta koko sosiaaliseen todellisuuteen. Ei niin, että kaikki siihen pystyisivät, mutta kriittinen massa riittää, koska kaikkein tärkeintä elämän edellytystä eli maata ei voi ilman armeijaa varastaa. Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Maan hedelmät kuuluvat kaikille, mutta maa itsessään ei kenellekään!” Tämä kuitenkin vain viitteenä siihen, millaisia vaikutuksia itsensä rakastamisen leviämisellä voisi olla.

Edellä on kuvailtu yksilölähtöisen moraalin perustaa eli asioiden hoitaminen tavalla, josta kenelläkään ei jää perusteita valittaa. Todellisen tyydytyksen tuottaa se, mitä teemme tarpeellisen ja välttämättömän eli pakollisen päälle: ne ihailtavat ja mielihyvää tuottavat taidot/ominaisuudet, joilla ylläpidämme oman kehomme ja mielemme terveyttä sekä toimintakykyä (mikä on todellisin sisäisen hyvän perusta). Todella rakastettava ei ole se, joka tekee ansiotyönsä sekä velvollisuutensa eli ansaitsee toimeentulonsa ja korjaa jälkensä. Tällainen on vasta harmiton tai enimmäkseen harmiton. Rakastettavaa on se, joka tekee itsestään jotain kyvykästä ja ihailtavaa. Ja velvollisuuksien jälkeen tärkeintä ei ole se, mitä tekee, vaan se, miten sen tekee, kuten Ella Fitzgerald toteaa: 'Tain't What You Do (It's The Way That You Do It). Ja kaikkein paras tuki tähän on kumppani, jolla on sama perusasenne ja pyrkimys (ei kuitenkaan liioitteluna eli terveyttä rasittava yliaktiivisuus todellisuuden pakenemisena, vaan sisältäen viisauden pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on itsestään tehnyt). Ja jos seksi on fysiologiaa eli mielihyvää tuottavien osien yhteen hankaamista, niin rakastelu on rakkauden symbolinen ilmaus, jossa ihminen on toisen silmien edessä ilman rihman kiertämää suojanaan. Ja se tyytyväisyys, joka vapauttaa todelliseen nautintoon on aina pintaa syvempää. Edelleen kauneus on aina jotain kokonaisvaltaista, pintaan ulottuvaa, mutta ei koskaan siihen rajoittuvaa.

Siis: rakastakaa itseänne ja näin voitte rakastaa myös muita sekä jakaa yhteisen elämän, jossa onnellisuus on ansaittavissa eli sen eteen SAA myös työskennellä. Ja varokaa kuilua laiskan minäkuvan ja totuuden välillä. Martin Buberin sanoin: ”Elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan uskallus ja mahdollisuus olla tosi.” Ja perustaltaan toisessa rakastetaan aina sitä, mitä tämä inspiroi minut itsestäni tekemään. Kuten Friedrich Nietzsche kysyi: ”Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?” Edelleen Iloisen tieteen hengessä jokaisen pitäisi esittää omalla kohdallaan Nietzschen toive: ”Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?” Näin pääsemme vuorovaikutuksista intiimeimpään, jossa avoimin silmin kohtaavassa katseessa kahden maailman kauneus.

Tuo viimeinen on itse keksimäni ajatelma. Matka sen ymmärtämiseen on kuitenkin sisältänyt miltei kestämättömän määrän erehdyksiä, surua, tuskaa, ahdistusta, rumuutta – ja eritoten kaikkein lähinnä eli kaiken kokemuksen perustassa, itsessäni. Vasta nyt ymmärrän Nietzschen ajatuksen, miten yli-ihminen tarvitsee härän niskaa ja enkelin silmää: katsoakseen itseensä ja nähdäkseen sieluunsa eli oppimisen potentiaansa kaiken sen rumuuden läpi, mitä me yleisenä eli ihmis-eläiminä edustamme. Tällä matkalla minua on kutsuttu monella nimellä, kuten esimerkiksi paholaisen nähneeksi saarnaajaksi. Saatankin kuulostaa saarnaavalta, mutta vain koska uskon siihen, mitä kirjoitan. Ei niin, että erehtyisin (enää enimmäkseen) pitämään perspektiiviäni totuutena – totuus on minulle jotain kuollutta. Uskon siihen, mitä olen ja mahdollisuuksien mereen siitä, mitä voisin olla.

Tämä kirjoitus on yksinkertaisesti paras tähän mennessä kokoon saamani näkemys minulle tärkeästä asiasta, rakkaudesta. Ja tämä itseäni kohtaan löytämäni rakkaus mahdollistaa ihastumisen päivästä ja hetkestä toiseen. Ihastun jokaiseen näkemääni yksilöön, koska näen heissä heijastuksen siitä, mitä minä voisin olla. Kuinka odotankaan sitä päivää, jolloin joku etsii tulevaa kuvaansa minusta. Silloin minulla on jälleen ystävä ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Puhumattakaan siitä päivästä, kun kaltaiseni ja ei-kaltaiseni peili herättää halun sisälläni vastaten siihen omallaan. Tällöin vuosikymmenen odotukseni on viimein ohi ja minulla on päämäärän lisäksi unelma perillisestä ja kuoleman ylittävästä rakkaudesta. Voi sitä päivää, kun saan Cohentaa tanssitaitoani rakkauden loppuun asti. Mutta sitä odottaessa: olisitko ystäväni ja rakastaisit itseäsi riittävästi peilikuvia vaihtaaksesi? Sinua on kuitenkin varoitettu: kymmenen vuotta sitten kannoin tuhkani vuorille ja nyt palaan jälleen laaksoihin sielu tulta hengittäen – tavalla, joka näyttää useimmille murhapoltolta. Juuri tämän vuoksi etsin Jaska Jokusen urheaa, muttei uhkarohkeaa unelmaa (joka ei kuitenkaan ole voitto, koska peliä nimeltä elämä ei kukaan voi voittaa).

Myyttinen taruolento vai aasi karhupumppu otsassa?

Rakkaus on asia, jonka myönteinen mielleyhtymä on kiistaton. Se on myös yleinen ja epämääräinen käsite – erilaisia tulkintoja on lukemattomasti. Jos olet eri mieltä, niin kerro rakkauden oikea määritelmä; tahdon oppia kaiken tuosta jalosta elämänilosta. Paras tähänastisista kuvauksista on Friedrich Nietzschen kysymys: ”mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, toimii ja kokee eri tavoin kuin minä?”

Parhaimmillaan rakkaus on yksilöllinen sekä yksilöiden välinen tunne/kokemus. Sitä ei koskaan ole liikaa (kuten ei yksilöitäkään). Varjopuolena rakkauden maineella kaunistellaan myös rumuutta; suurimmat vahingot seuraavat parhaista tarkoitusperissä (rakkautta propagandana käyttävät eivät tunnista tekoaan). Nyt tahdon pohtia, onko polyamoria tällainen tapaus.

Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja toisinpäin; ystävät/kaverit rakastavat toisiaan; naapureiden olisi hyvä rakastaa toisiaan (tutustua edes); ihmiset rakastavat lemmikkejään jne. Yleisesti ihmisten olisi hyvä rakastaa (jopa itseään ja tarkalleen ottaen siitä lähtien). Edellä mainitun Nietzschen tulkinnan mielessä tämä ei ole ongelma eikä mikään. Helppoa se ei ole, mutta varmasti vaivan arvoista. Joka tapauksessa maailmassa on lukemattomia rakkauden muotoja, joihin ei sisälly intiimiä tai eroottista kanssakäymistä.

Antropologiaa lukeneena tiedän, että länsimaisen ihanteen mukainen romanttinen parisuhde ei ole määrällisesti läheskään suurin eroottisen puolen sisältävä ihmissuhdemuoto. Uskon seksin tuottavan mielihyvää kaikille ihmisille, mutta useissa kulttuureissa jälkeläisten tuottaminen on vähintään yhtä tärkeää. Monin paikoin romanttisia ja intiimejä tunteita pidetään jopa haitallisina perheen toimivuutta ajatellen – ne eivät lisää hedelmällisyyttä, mutta sisältävät yhteiselämän rikkovien riitojen ja mustasukkaisuuden siemenen (polyamoria voi antaa paljon, mutta ihmissotkupotentiaali kasvaa eksponentiaalisesti ”rakkausverkoston” uusien jäsenten myötä). Kaiken kaikkiaan länsimainen romanttinen parisuhderakkaus on yleistä, mutta ei lähellekään yleisin intiimin rakkauden ilmenemismuoto maailmassa.

Nyt pääsemme ensimmäiseen olennaiseen kysymykseen: milloin kahden tai useampien ihmisten välistä intiimin kanssakäymisen muotoa on asiallista kutsua rakkaudeksi? Ensinnäkään seksi ei määrällisesti laskettuna ole mukana suurimmassa osassa rakkauden piiriin yleisesti liitettävissä ihmissuhteissa. Tosin ”fuck-buddy”-käsitteen myötä ystävät ja kaverit ovat alkaneet ”rakastaa” toisiaan myös tällä tapaa. Samoin naapurin rouvan ”rakastaminen” lienee päivä päivältä yleistyvää. Aikuisten ja lasten sekä ihmisten ja eläinten välinen ”rakasteleminen” omaa onneksi yhä rikosnimikkeen. Kaiken kaikkiaan seksi on leviämässä kuin liukuvoidetahra – onko tämä sitten hyvä asia?

Polyamoria on nimenomaan yksi eroottisen rakkauden toimialan laajentamista puolustava ajattelutapa. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: pohdin polyamoriaa suostumuksen antaneiden aikuisten välisenä asiana, enkä pyri liittämään siihen rikollisuuden leimaa. Kyse on tällä kertaa siitä, onko erotiikan määrän eli ”sitä-tekevien” ihmissuhteiden lisääntyminen yksinkertaisesti hyvä ja rakkauden nimen ansaitseva asia.

Olisimmeko valmiita hyveistä nuorimpaan eli rehellisyyteen itsemme ja halujemme suhteen? Mielestäni on kiistämätön fakta, että polyamorian yksilöivä piirre on nimenomaan eroottinen ja intiimi kanssakäyminen useiden suostuvien ja toisistaan tietävien ihmisten kanssa. Jos seksi poistetaan yhtälöstä, niin kyse voi yhtä hyvin olla ystävistä – esimerkiksi pariskunta, jolla on yhteinen ystävä, ystäviä tai ystäväpariskunta/kuntia. Perinteisesti ymmärretty ystävyys ylitetään siinä vaiheessa, kun tutustutaan ”pintaa syvemmältä” tai muussa eroottisessa mielessä. Itse en ainakaan keksi mitään muuta pelkästään polyamoriaan kuuluvaa piirrettä. Olen iloinen ja kiitollinen, jos joku näkee vaivan sivistääkseen minua (tiedän, että polyamorian piirissä on useita erilaisia tulkintoja, joita en välttämättä tunne).

Rakkaus -käsitteen käyttäminen on propagandaa, jos polyamorian ainoa yksilöivä piirre on seksuaalisen parisuhdemallin korvaaminen verkostolla. Polyamorikot tahtovat antaa kauniin kuvan rakkauden asialla olemista; tosiasiassa he lisäävät vain seksin ja eroottisten suhteiden määrää. En kiellä, etteivätkö myös tällaisten verkostojen jäsenet voisi rakastaa toisiaan, mutta ”Amor”-käsitteen liittäminen nimeen tuntuu liioittelulta. Myös ystävät rakastavat toisiaan, mutta heillä on termi, joka ei suoraan viittaa rakkauteen. Enkä missään nimessä väheksy ystävyyttä: Aristoteleen sanoin ”kukaan ei valitsisi elämää ilman ystävyyttä, vaikka hänellä olisi kaikki muu hyvä.”

Polyamorian yksilöivä ja muista erottava piirre on erotiikka – asiallisen nimen pitäisi ilmaista tämä. Ehdottaisinkin, että polyamorismi termi korvattaisiin ”polyeroismi” tai ”polyerosismi” käsitteellä. Tarkoitukseni ei ole korostaa ja mustamaalata polyamorisia suhdetta pelkäksi seksiksi. Kaikkein parasta olisi puhua polyerosistisesta ystävyydestä. Tällöin nimi olisi täsmällinen: 1) se antaisi kyseessä olevalle verkostolle kaikki ystävyyden positiiviset mielteet,
kuten osapuolten välisen ei-eroottisen rakkauden 2) se kertoisi lähtökohtaisesti tämäntyyppistä elämänvalintaa yksilöivän piirteen eli kahta useamman kesken jaetun erotiikan. Lisäksi käsite ei lingvistisesti viittaa seksiin, vaan kantasanana olevaan antiikin kreikkalaisten Eros-jumalaan (köyhyyden ja tarmokkuuden, Poroksen ja Penian lapseen).

On mielenkiintoista nähdä saako ajatukseni kannatusta. Olen hieman skeptinen ihmisten kyvylle olla rehellisiä itselleen. On niin mukava koristella oma elämäntapansa puhtaan positiivisia mielleyhtymiä sisältävällä nimellä. Olen kuitenkin antanut vahvat perusteet omalle terminologialleni. Toivon näkemykseni tulevan asianmukaisesti kritisoiduksi – keskustelut tällaisista ihmisyyden olennaisista piirteistä on elämäni suola (kyllä seksikin maistuisi, mutta preferoin rakastelemista).

G.E. Lessing totesi, että jos Jumala tarjoaisi toisessa kädessään totuutta ja toisessa totuuden etsintää, niin hän valitsisi jälkimmäisen. Myös rakkauden kokeminen on sen etsintää. Omistettu rakkaus on ihminen, jonka pakomahdollisuudet on lopullisesti lannistettu – vanha pariskunta, jota yhdistää tuulipukujen lisäksi vain katkeruus toisiaan kohtaan. Jokainen, joka liittää rakkauden omaan elämäntapaansa, astuu tälle kylmälle tielle. Jo ääneen lausuttu ”rakastan sinua” on ensimmäinen särö ja yhtä paljon kysymys ”rakastatko minua?” (tiedät kyllä, jos sinut on joskus jätetty sanoinesi tyhjän päälle!) Syventäkää ymmärrystänne ja kokemuksianne järkeä käyttämällä, keskustelemalla ja jakamalla, mutta ymmärtäkää, ettei parhaita asioita omisteta, vaan koetaan. Ja mitä ei voi omistaa, sitä ei myöskään pidä nimetä. Älkää siis tahratko aasia karhupumpulla ja vaan rakastakaa tarunhohtoisesti (yksin, kaksin, kolmisin – koskaan uhraamatta rakkautta seksin tähden).

Päivi Räsänen on kenties turhankin voimakkaasti leimautunut "kristillisen suvaitsemattomuuden henkilöitymäksi". Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun huutaa Raamatun arvoja ja synnintuntoa yhdeltä valtion johtopaikoista? Tosin mikään huutoa hiljaisempi ei kuulu ”kaikkien vapaiden henkien pirullisen hälyn alta (Nietzsche)” – vapaus on nykypäivän taisteluhuuto, joka suvaitsee kaikkea, joka sille itselleen on mieluisaa, tai mikä ei ainakaan häiritse sen omaa nautiskelua.

Vapaus on kasvavalle joukolle pyhääkin pyhempi asia, jota ei saa rajoittaa ilman aukottomasti perusteltua totuutta tai todistetta muille aiheutuneesta vahingosta. Liberalistien onneksi totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa triviaaleja tosiasioita lukuun ottamatta; samoin Jumalakin pysyy tutkimattomilla teillä ja esitetyt todisteet vähintäänkin monitulkintaisina. Vapauden kirkko onkin rationalismi-dogmatiikan lapsi, jonka ytimessä ei ole totuus, vaan epäily kaikkia tiedostavia olentoja kohtaan (itsestään ihminen ymmärtää, ettei muihinkaan voi luottaa). Tätä epäilyä vastaan tosiasiat, kuten aborttien ja laiminlyötyjen lasten kasvava määrä, eivät ole peruste eikä mikään vastuusta vapaata seksiä vastaan. Ja mitä tautiriskistä: HIV on jo melkein parannettavissa, eikä syfiliskään vielä täysin parantumaton.

Kristityt taittavat tärkeimmäksi nostamaansa peistä siitä, etteivät samaa sukupuolta olevat yhtyisi, ja että loputkin yhtyisivät vasta heidän aamenensa jälkeen. Eikö olisi tärkeämpää, että ihmiset nautiskelisivat vastuullisesti eli eivät ajaisi kehoaan ja yhteisöään rappiota kohden halvan nautinnon tähden? Kyseessä on todellakin uskovien välinen sota – toiset uskovat kukin omaan pyhiin kirjoituksiinsa ja toiset abstraktiin totuuteen, joka joskus kyllä löydetään. Yhdet elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa ja päivä päivältä harvempi enää tässä päivässä (jatkuva nautiskelu ja viihde ovat tietoisuuden irrottamista epämiellyttävistä asioista samoin kuin ajattelun sitominen Jumalan lupaamaan autuuteen).

Myös tieteellä on omat hartaat seuraajansa, jotka näkevät sen ainoana tienä Totuuteen. Tieteen rajallisuutta havainnollistaa kuitenkin se, ettei edes tupakan terveyshaittoja ole todistettu aukottomasti (korrelaatio on, mutta kausaalisuus eli Totuus pelaa pokeria Jumalan ja Vapauden kanssa). Ja päivä päivältä harvempi uskoo itseensä. Tosin typeryyttähän se on maailmassa, jossa kuka tahansa riittävän pääoman kasaan haaliva saa vapaasti käyttää rajallisia resursseja, joista meidän kaikkien selviäminen riippuu. Tämä syy-seuraus –ketju on kausaalisesti todennettavissa, mutta liberalisteilla on aivan liian hauskaa, ovelat liberalistit käärivät voitot edellisten juhlista, eikä muillakaan ole mahdollisuutta oravanpyörästä irtautumiseen (jatkuvan talouskasvun maailmassa jo samaan palkkaan tyytyminen on köyhtymistä eli toimeentulorajan lähestymistä). Ei ihme, että ihmiset sulkevat silmänsä tärkeimmiltä ongelmilta ja keskittyvät ideologisiin kamppailuihin, kuten homoseksuaalisuudesta kiistelemiseen.

Uskovat eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, että homoseksuaalisuuden ongelma ei niinkään ole homoseksuaalisuus sinänsä, vaan sen mukana kulkeva vapaan seksin aate ja propaganda. Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historian mukaan antiikin kreikkalaiset pitivät seksiä nälän ja janon kaltaisena luonnollisena tarpeena. He eivät olleet erityisen kiinnostuneita siitä, tyydyttääkö joku tarpeensa naisen vai miehen kanssa (paitsi, jos kyseessä on toisen omaisuus: tilanomistajan tytär tai orja, miehen vaimo jne. – se siitä jaloudesta). Antiikin ihmisiä kiinnosti olennaisempi kysymys eli se, miksi joku haluaa seksuaalista nautintoa kohtuuttomassa määrin, mikä häiritsee yksilön ja yhteisön elämää (tai miksi joku haluaa sitä luonnottoman vähän, mutta tämä ei tainnut monia vaivata). Vasta kristityt keksivät laajoja luetteloja siitä, mikä on sallittua, ja millä ehdoilla (minkä takana lienee pyrkimys valtaan ”ihmisen parhaaksi” -viittaan kätkettynä). Kuinka lahjakkaasti kristityt ovatkaan unohtaneet oman Kirjansa, jossa sanotaan, että "Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei rakentavaa. (1.Kor:23)."

Seksistä tulee yhteiskunnallinen asia vasta silloin, kun se on vastuutonta synnyttäen laiminlyötyjä lapsia ja levittäen sairauksia. Tähän vaikuttaminen ja tämän ehkäiseminen on julkisen viranhaltijan tehtävä ja jopa velvollisuus; tähän Päivi Räsäsellä on kansan myöntämä ministerin mandaatti. Ministerin asema ja siinä esiintyminen ovat Räsäsen julkisen minän toimialuetta.

Räsäsellä on yksityishenkilönä oikeus sananvapauteen, uskonvapauteen ja omien Raamattuun sekä muihin lähteisiin perustuvien näkemystensä esiintuomiseen. Tämä on kuitenkin yksityisen minän toimialuetta. Väärinkäyttääkö Räsänen asemaansa, kun hän antaa yksityisille näkemyksilleen ministerin painoa ja arvovaltaa? Luonnollisesti yleistä ja yksityistä ei voi täysin erottaa, mutta periaatteessa yksityisen minän pitäisi vaieta, siellä minne Räsänen on kutsuttu ministerinä (eli siellä, minne hän voi hyvällä omatunnolla mennä eduskunnan taksikortilla).

Asiaa tosin mutkistaa se, että Räsänen edustaa Kristillis-demokraatteja, joiden poliittiseen ohjelmaan hänen Raamattuun perustuvien näkemystensä voidaan katsoa kuuluvan. Kansa on äänestänyt hänet eduskuntaan ainakin osin näitä näkemyksiä ja niiden takana olevia Raamatun oppeja edistämään. Tosin ministerisalkkujen jakoon kansalla ei ole riittävää valtaa, joten tämän suhteen edellä mainittuun "väärinkäytökseen" on mahdollista vedota. Äänten jakauma eli edustajien määrä tosin ratkaisee puolueiden vaikutusvallan, joten kansalla on välillinen vaikutusmahdollisuus myös ministerivalintaan. Olennaista on kuitenkin se, ettei ihmistä voida täysin jakaa yksityis- ja virkapuoleen, joten yllätyksekseni täytynee todeta: Päivi Räsäsellä on oikeus ilmaista mielipiteensä tavalla, jolla hän on toiminut. Siitä huolimatta Räsänen olisi voinut valita sanansa paljon viisaammin. Ongelma lienee se, että Räsäsellä on korkein Totuus, jonka päälle ei mahdu ymmärrystä ja viisautta.

Suvaitsevaisuus onkin parasta, johon uskovaiset yltävät: ”te ette olleet vielä etsineet itseänne, kun löysitte minut. Näin käy kaikille uskovaisille ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin merkityksetöntä […] Näin puhui Zarathustra.” Mitä yleensä on suvaitsevaisuus ellei kauniimpaan asuun puettua sietämistä, johon ei mahdu pisaraakaan kiinnostusta, kuuntelemista, luottamista, rakkautta; ”mutta mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche).” Miten paljon usko varastaa juuri uskovalta itseltään?

Oletteko miettineet, miksi ”gay” tarkoittaa sekä iloista että homoseksuaalia? Mitä luultavimmin siksi, että kunnon uskovainen ei ole kumpaakaan. Hän vaeltaa murheiden laaksossa nauliten silmänsä ikuiseen autuuteen, vilkuillen ”uskottomia” korkeintaan säälivin silmin sekä tukien uskoaan kuorolle saarnaamalla ja heikkotahtoisia käännyttämällä. Kuitenkin kieltämällä suurimmat surut ja menetykset, kieltää myös vastaavat ilot ja saavutukset: ilo ja suru, tuska ja nautinto ovat kuin kaksoissisaret, jotka joko kasvavat yhdessä tai jäävät yhdessä kitukasvuisiksi (Nietzsche: totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielellä). Ja voi, kuinka kutistuviksi ne jäävät madonruoassa nimeltä ihminen… Toki on mahdollista, että sielu on kuolematon ja Raamattu totuus, mutta miksi ottaa tämä ajatus elämänsä johtotähdeksi? Toisaalta ei välitön nautintokaan sen parempaa ole: ihmiset syövät sekä juovat mieltään täyteen ja ihmettelevät, kun se ei tullutkaan kylläiseksi. He juoksevat merkityksettömän seksin perässä ja sitten valittavat, kun se ei merkinnytkään mitään… siis hetken hekuman ja unohduksen ylittävää.

Elämän tarkoitus on iloitseminen, mutta ei tyhjästä iloitseminen; elämä on oppimista ja itsensä tiedostavalla olennolla oppiminen on elämistä. Totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa, mutta jos ymmärrän useamman perspektiivin johonkin olennaiseen kysymykseen tai asiaan, niin silloin ymmärrän asiaa paremmin. Ja kun ymmärrän riittävästi suunnatakseni elämääni eli tehdäkseni valintoja, niin silloin voidaan puhua viisaudesta. Kaikkein olennaisimpana valinta ei ole hetkellinen päätös, vaan päätöksen mukaan elämistä ja toisinaan sen pyörtämistä. Tämän vuoksi viisas ei koskaan puhu totuudesta vaan siitä, miten valinta edusti hänen parasta arviotaan jonain ajan hetkenä. Jopa tiede etenee tällä tavoin: empiirinen data voi kumota hypoteesin/teorian/mallin tai tukea sitä, mutta ei koskaan osoittaa sitä todeksi.

Sokrateen esimerkin mukaisesti viisaus on oman tietämättömyytensä tiedostamista eli juuri sitä, mikä mahdollistaa itsensä kehittämisen, ymmärryksen kasvamisen, oppimisen. Ihminen on perustaltaan kyltymätön olento, mutta jos hän valjastaa tämän oppimiseen, niin silloin kyltymättömyyttä voi hyvällä omatunnolla pitää täydellistymiskyvyn moottorina. Yksilön lisäksi omaamme täydellistymisen myös lajina eli tieteen, joka kykenee antamaan yksilön täydellistymiseen tarvitsemaa aikaa. Kaiken ajan käyttäminen lisäajan hankkimiseen on kuitenkin hukkaan heitetty elämä – liika olemattomuuden välttely johtaa elämättömyyteen…

Ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä eli kaikkien lajiin kuuluvien jakamia. Ihminen on myös ruumiillinen olento ja jaamme samat perustarpeet ravintoon, suojaan, energiaan. Valitettavan usein jaamme myös kykenemättömyyden kohdata rajallisuutemme. Yhdet ottavat uskonsa perustaksi dogmit, jotka kieltävät sen, mitä he eivät kestä ja toiset hukuttavat ahdistuksensa lähimpiin nautintoihin eli mahdollisimman kauas kärsimyksestä ja kuolemasta. Jos Jumala olisi olemassa, niin kuinka kumpikaan näistä voisi seistä suorin selin hänen edessään? Uskova pidättäytyi maallisen elämän nautinnoista saadakseen äärettömän palkinnon tuonpuoleisessa ja uskoton kielsi tuonpuoleisen voidakseen haalia rajattomasti tässä elämässä – ensimmäinen polvistuu katse lattiassa ja jälkimmäinen vilkuilee pelokkaan epäilevänä kaikkialle.

Minä pyrin elämään elämäni oppien eli itseäni sekä ihmissuhteitani kehittäen. Juuri itseni vuoksi tahdon antaa muille mahdollisuuden samaan, ja olen valmis myös työskentelemään tämän ihanteen eteen: ”impulssi yksilöllisyyteen on olemassa – ajattelen sen palveluksessa (Nietzsche).” En tee tätä ensisijaisesti muiden hyväksi, vaan antaakseni heille eli erilaisuudelle mahdollisuuden haastaa minut oppimaan. Pyrin lyömään haastajani, mutta heitä kukistamatta, koska tällöin voimme mitellä voimiamme uudelleen. Kunnioitan eniten niitä, jotka antavat minulle tappioiden myötä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – pyrkimättä kuitenkaan alistamaan tai kukistamaan minua. Olen kuitenkin ihminen eli Winston Churchillin sanoin: ”olen aina valmis oppimaan, mutta en useinkaan pidä siitä, että minua opetetaan.”

Yksilölle täyttä elämää on pyrkimys omalta osaltaan jättää maailmansa hieman parempana kuin sen otti vastaan – ja siihen että hänen jälkeläisillään on muiden kanssa mahdollisuus samaan:

”Oman kuolemansa kuolee täyttävä, voitollisena, toivovien ja pyhästi lupaavien ympäröimänä. Näin pitäisi oppia kuolemaan; eikä pitäisi olla mitään juhlaa, jossa ei sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomia valoja! Kuolla näin on parasta; mutta järjestyksessä toinen on tämä: kuolla taistelussa ja tuhlata suuri sielu. Mutta taistelevan samoin kuin voittajankin vihaama on teidän virnistelevä kuolemanne, joka hiipii luo kuin varas – ja tulee silti herrana […] Näin puhui Zarathustra.”

Jos minä kohtaan kuolemani jälkeen Jumalan tai kenet tahansa, joka haluaa minut tahtoonsa alistumattomana tai edellä kuvatun kaltaisesta elämästä tuomita, niin silloin kyseessä on demoni, jota vastaan tahdon aina ja ikuisesti nostaa kilpeni ja keihääni. Sen sijaan Buddhalaisuuteen oli eräässä elokuvassa liitetty kiehtova ajatus siitä, miten kuoleman portilla kysytään vain kaksi kysymystä: 1) Onko elämässäsi ollut iloa? 2) Onko elämäsi tuottanut iloa muille? Jos jostain, niin tästä portista tahtoisin päästä sisään, mutta loppujen lopuksi "taivaasta puuttuvat kaikki mielenkiintoiset ihmiset (Nietzsche)." Yksilön on hyväksyttävä kuolevaisuutensa ja laitettava suurin paino tähän elämään.

Kuolemaa vastaan ihmisillä on lisääntymiskyky, jolla voimme jättää jotain jälkeemme. Se, mitä kukin jättää jälkeensä riippuu ensisijaisesti siitä, miten jälkikasvunsa hoitaa eli millaisen mallin heidän muokkautumiselleen antaa. Älkäämme siis laiminlyökö tätä etuoikeutta luoda kuva itsestämme, joka aikanaan kapinoi perustaansa vastaan. Älkäämme myöskään vaarantako sitä itseltämme tai muilta halvan ja vastuuttoman nautinnon myötä. Ei myöskään olla ahneita ja haluta ikuista autuutta (puhumattakaan eri tavoin elävien kadotuksesta). Juuri erilaiset arvomaailmat tukevat oppimista, uudistumista ja rakkauden täyttämää elämää.

Muistetaan luonnonvarojen rajallisuus, kannetaan oma kortemme työnjaon kekoon ja ollaan johdonmukaisia arvostelmissamme – vedetään oma painomme ja annetaan kaikille mahdollisuus ihmiselämän ytimeen eli oppimiseen. Näin kukaan ei saa mitään ilmaiseksi, mutta kaikilla on mahdollisuus hyvään elämään. Tunnustakaamme yhteinen materiaalinen perustamme, siirtykäämme yleisestä eli ihmisyydestä yksilölliseen ja tulkaamme yhden toivon lapsiksi:

”Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. Tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.”

Olen ajoittain leikitellyt ajatuksella ylpeiden heteroiden paraatista: ketkä siihen osallistuisivat, ketkä ilmaantuisivat kannustamaan ja ketkä vastustamaan? Kaiken kaikkiaan tuntuisi kummalliselta ylpeillä heterouden kaltaisella ominaisuudellaan – kyseessä lienee pääsääntöisesti vain sorrettujen vähemmistöjen oikeus (ja joillekin jopa velvollisuus). Pride-paraatien perusajatus lieneekin siinä, ettei erilaisuutta tarvitse hävetä? Hankalampi kysymys onkin se, miksi siitä pitää ”ylpeillä”? Ja erityisesti: miksi maailmamme on pohjimmiltaan niin dualistinen, että yksien ylpeys loukkaa ja ärsyttää muita? Juuri tästä syystä ihmisiä varmasti ilmaantuisi vastustamaan heteroylpeys –paraatia – kaksinapaisessa ajatusmaailmassa heteroiden ylpeyden osoitus olisi ei-heteroiden häpeää… mutta miksi ovi ei heilahda enemmistön suuntaan?

Ei-heterot haluavat useimmiten nähdä seksuaalisuuden synnynnäisenä ominaisuutena, koska silloin se on jotain, mitä ei voi valita. Heterot ja erityisesti uskonnolliset sellaiset puolestaan korostavat seksuaalisuuden valinnaisuutta, koska muuten sen leimaaminen synniksi ja häpeäksi putoaisi samalle asteelle kuin rasistinen suvaitsemattomuus. Kummallakaan ei ole aukottomia perusteita näkemykselleen, koska perimäämme eli sitä mitä perustamme on ei voi koskaan täysin erottaa kasvatuksen vaikutuksesta ja siitä, mitä itsestämme teemme. Vastasyntynyt lapsi vaikuttaa todellakin tyhjältä taululta, joka ei omaa muuta kuin potentiaalin abstraktioihin eli samankaltaisuuden tunnistamiseen sekä toimintamallien eli rutiinien omaksumiseen (sekä tietenkin kyvyn huutaa puutteitaan kunnes lähipiiri ne tunnistaa ja tyydyttää tai kuolema korjaa avuttoman huomaansa). Olennaisinta lienee se, miten järjetöntä on väittää, että tällä tavalla avuton ja riippuvainen olento voisi kyseenalaistaa itselleen asetettuja rajoja/sääntöjä ja havaitsemiaan malleja.

Itsetiedostus syntyy huomattavasti kasvatuksellisen perusohjelmoinnin jälkeen – kun ensi kertaa tiedostamme itsemme, niin olemme jo melkoinen kokoelma luotetun lähipiirin hyviä sekä huonoja ominaisuuksia ja vaikutuksia. Tässä viitekehyksessä myös perisynnin ajatus käy ymmärrettäväksi: ihminen eli sosialisaation tulos omaa aina myös huonoja ominaisuuksia, vaikka vastasyntynyt ”viaton” olisikin. Puhun ”viattomuudesta”, koska nuorinkin ihmislajin edustaja omaa potentiaalin rationaaliseen tehokkuuteen, joka yksilönäkökulmasta on enemmän hyötyä vähemmällä vaivalla. Edelleen ”miksi emme laajentaisi ’tehokkuuttamme’ myös kanssaihmisten työn hedelmiin?” on kysymys, jonka aukottomasti perustellun vastauksen puuttumisen päälle kapitalistinen markkinatalous on perustettu. Siis hiekalle ja jopa tyhjän päälle voi rakentaa melkein mitä tahansa.
Karl Marx taisi sittenkin olla oikeassa: uskonnot ja muut –ismit eli ideologiat ovat vain pintarakennetta ratkaisevan taloudellisen perustan päällä. Ja kyllä, tämä pitää sisällään myös liberalismin (demokratia-lapsineen), rationalismin, humanismin, individualismin jne. Minkä tahansa piirteen, ominaisuuden tai asian nostaminen itseisarvoiseksi eli uskontojen pyhyyttä vastaavaan asemaa on ideologiaa, eikä sellaisena paljonkaan poikkea dogmaattisista uskonnoista. Perusajatus ja –olemus säilyy, vain dogmit vaihtuvat.

Nykyajan ”uskontoja” on hankala ellei mahdoton nähdä, koska ne ovat menetelmällisiä eli eivät ota sellaista konkreettista muotoa, jota voisi nähdä saati sitten kritisoida: määrittele vapaus ja olet roisto sen kahleiden takana… puhu rationaalisuudesta millään muulla kuin kunnioittavalla tavalla ja olet irrationaalinen, järjetön, hullu… kyseenalaista demokratia, humanismi tai individualismi ja olet yksin aseman kanssa, joka yrittää kiistää jokaisen ihmisen itseisarvoisen ytimen. Jotkut edelleen vastustavat sinua ja edellisiä ideologioita omasta dogmatiikastaan käsin (”viholliseni vihollinen” -ajattelu saattaa ohikiitävän hetken hidastaa varmuuden vuoksi kurkullesi asetettua veistä).

Ideologisten verhojen suojaamassa salissa piileskelee ukko ylijumala persoonasta ja moraalisista ominaisuuksista riisuttuna: Totuus kumarrusta vaativalla kapitaalilla kirjoitettuna. Mutta kuinka totuus voisi olla mitään muuta kuin väline, joka vaatii itseisarvon sekä päämäärän ja peräti korkeimman sellaisen kruunua? Ja kuten Jeesus pelasti ne, joille laki oli liian vaativa, todennäköisyys armahtaa totuuden tielle uupuneena polvistuneen. Odotellessa voi sitten viihdyttää itseään kaikella, millä uskaltaa ylpeillä, ja minkä onnistuu kiinni jäämättä itselleen haalia. Tämä ”kaikkien vapaiden henkien pirullinen häly” on jokaisen pelkkään olemiseen sortuvan häpeä – niin heteroiden, homojen kuin kaikkien muidenkin:

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut [ja totuuden]. Niin tekevät kaikki uskovaiset ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin mitätöntä […] Näin puhui Zarathustra.

Edellä kuvattu saattaa kuulostaa tarpeettomalta kiertopolulta ja jaarittelulta. Se kuitenkin esittää perustan nykyiselle ihmistyypille eli emotivistille, joka ottaa muodon vain vastustaessaan jotain. Seksuaalisuuden kaltaiset luokitukset ovat puolestaan enemmän tai vähemmän pysyviä rintamalinjoja eri kategorioiden kautta itsensä identifioivien välillä. Ja Emile Durkheimin sanoin: yhteisön muodostamisen ensimmäinen teko ei ole yhteen tuleminen, vaan jonkin/joidenkin poissulkeminen. Juuri tämä tekee myös synnynnäiseksi väitetyistä ominaisuuksista pyhiä ylpeyden aiheita. Miten muuten voisi perustaa yksilöllisen identiteetin johonkin yleiseen? Miten voi ylpeillä millään tällaisella ”totuudella”, joka itse antamamme määritelmän mukaan ei voisi olla millään muulla tavalla? Kaiverramme omat kategoriamme metafysiikan kivitauluihin unohtaen, että kaikki ”metafysiikka on huonojen perustelujen keksimistä asioille, joihin luonnostamme uskomme (Ayer).” Sitten käymme näillä keppihevosilla taisteluun muiden olkiukkoja vastaan, joiden perusteet on helppo laittaa tuleen, koska ne eivät koske ja polta meitä itseämme. Seksuaalisuus tulee pintaan kuorolle saarnatessa ja erilaisuutta vastaan taistellessa. On siinä minulla sateenkaari…

Totuus on aurinko, jonka tuijottaminen sokaisee silmämme todelliselta partikulaariselta maailmalta – ja eritoten taaksemme heittämältään varjolta eli uskolta pahuuteen. Totuuteen sisältyy implisiittisesti kaiken ristiriitaisen eli erilaisen alempiarvoisuus, huonous, pahuus. Jos kiistätte tämän, niin kiistätte Aristoteleen ristiriidan lain ja kaiken johdonmukaisuuden perustan: mikään asia ei voi olla samaan aikaan totta ja epätotta. Luonnollisesti päivittäinen elämä sisältää lukuisia tosiasioita, jotka muuttuvat – kuten äsken satoi, mutta nyt ei enää – mutta totuus on ikuista ja pysyvää (tai ainakin homouteensa, heterouteensa tai muuhun olemukselliseen ominaisuuteensa uskovan elämän ja hänet tunteneiden muistojen mittaista). Onko ihme, ettei ”länsirintamalta mitään uutta”? Hivelemme egoamme mitään vaatimattoman suvaitsevaisuuden ihanteella eli ammumme vasta, mutta välittömästi ja poikkeuksetta, kun vastakkaisessa juoksuhaudassa joku nostaa päätään. Suvaitsevaisuus on vain kaunisteltua sietämistä, johon ei sisälly tippaakaan kuuntelemista, kiinnostusta, luottamusta, rakkautta.

Mistä syntyy tarve määrittää itsensä tai joku muu heterona, homona tai minään muunakaan, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa – siis ilmeisen eli intiimin suhteen toivomisen ulkopuolella? Vielä kummallisempaa on nähdä ihminen huonona ja syntisenä jonkin minua koskemattoman piirteen perusteella (pahuudesta puhumattakaan). Homoseksuaalisuus loukkaa heteroa vasta, kun sellainen yrittää ärsyttää, kosketella tai raiskata hänet ja päinvastoin. Muussa tapauksessa olen itse vastuussa mielenrauhani horjumisesta. Jopa tehtyihin ehdotuksiin voi vastata ”kiitos, mutta ei kiitos” (terveisiä Jamilalle, joka loukkaantui kiinnostuksestani – ja pahoittelut meille molemmille siitä, etten sitä tuolloin osannut ystävyyteen riittävän runollisesti ilmaista).

Mitä sitten voi perustellusti sanoa synniksi, vääryydeksi, epäoikeudenmukaisuudeksi? Oma ehdotukseni on se, että kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta toimeentulon ja mielekkään elämän rakentamiseen kohtuullisella työpanoksella. Eritoten omaan oikeustajuuni ei istu se, miten joillain on ylellisyystuotteita ja –palveluita toisten kamppaillessa hengissä pysyäkseen. Itse asiassa globalisaation tärkein tehtävä on se, ettei toisten työn hedelmistä nauttivien tarvitse kärsiä mukavuutensa orjuuttamien kärsimyksestä (toinen maailma on se armeija, joka vaientaa kolmannen huudot). Suomalaisetkin närkästyivät kun Mehiläinen kiersi veroja konsernin sisäisen lainoituksen avulla, mutta harvaa kiinnostaa, miten valtaosa Euroopassa syödyistä banaaneista tuodaan Jerseyn saaren veroparatiisista niin, ettei tarvitse maksaa veroja todellisiin tuottajamaihin. Edelleen eikö ”reilun kaupan banaani” jo käsitteenä tee kaikista muista ”epäreilun kaupan banaaneja”? Ja edellisiä hankkivakin ostanee ensisijaisesti hyvää omatuntoa ja positiivista minäkuvaa.

Kuinka meiltä on jäänyt huomaamatta, että epäoikeudenmukaisuutta on myös passiivinen vastaavasta järjestelmästä hyötyminen? Tämän peittääksemme käymme mielellämme ideologisia kamppailuja, koska emme halua puuttua todellisiin vääryyksiin. Miten vaativaa olisikaan käydä taisteluun, jossa voitto merkitsisi ansaitsemattomista eduistaan luopumista. Ei niin, etteikö pieniin epätasa-arvon ilmentymiin pitäisi puuttua, mutta mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin ideologiset kamppailut ovat kuin laastareita ampumahaavoihin – ja seksuaalisuudellaan ylpeileminen on samat laastarit kaikissa sateenkaaren väreissä… Todettakoon tässä välissä, että jos homoseksuaaleille riittäisi tasa-arvo lain edessä, niin silloin julkisella areenalla voitaisiin käyttää esimerkiksi ”laillistettu parisuhde” –termiä kunkin yhteisön puhuessa sisällään juuri niillä nimikkeillä, jotka parhaaksi näkee (tähän eivät mitä luultavimmin suostuisi edes kristityt, joiden edut valtiokirkkona ovat perustaltaan taloudellisia).

Mistä on syytä olla ylpeä? Se, mitä ihminen on, ei ole peruste ylpeyteen eikä häpeään – se, mitä olen itsestäni tehnyt, ansaitsee kunnioitusta tai halveksuntaa. Yksilöllisyys on jotain ainutkertaista, mitä ihminen itse luo ja rakentaa. Sen arvo muille on ensisijaisesti peilinä ja haastajana. Tämä yltää kuitenkin ihmisyyden ytimeen eli itsensä jatkuvaan ylittämiseen: elämä on oppimista ja tietoisen olennon kohdalla oppiminen elämistä. Ihmisen olemassaolo on suhteellista sen jälkeen, kun hän on ylittänyt absoluuttisen olemassaolon eli varmistanut toimeentulon (=elämä) sekä aikaa ja resursseja itsensä kehittämiseen (=hyvä elämä). Miten vähän me länsimaalaiset olemmekaan itsestämme tehneet kaikella sillä, minkä olemme puolustuskyvyttömiltä vieneet. Tässä riittää häpeää jo vaikka riisto unohdettaisiinkin. Onko ihme, ettei nykyihminen osaa edes halveksia itseään, rakastamisesta puhumattakaan. Me kuvittelemme olevamme rationaalisia toimijoita, mutta todellisuudessa olemme rationalisoivia eläimiä. Miten ihmeessä kehtaamme kutsua itseämme yksilöiksi ja samalla keskittää elämämme rahassa eli kaikkein yleisimmässä mitattavan ympärille?

Toimeentulo on perusta kaikelle elämälle eli myös hyvälle elämälle, mutta miten kauas taakse tuo raja onkaan jäänyt – eikä meillä silti useinkaan ole aikaa ja energiaa itsemme työstämiseen itseämme varten (maalarit, näyttelijät, muusikot, urheilijat jne. eivät ole enää taiteilijoita vaan viihteen ammattilaisia eli hovinarreja digitaalitekniikan tykistöllä varustettuina). Tarvitsemme kasvavan määrän viihdettä, jotta emme näkisi itseämme. Silloin harvoin, kun rationaalisuutemme herää ja kohdistuu muihin, niin pyrimme joko hyväksikäyttämään tai epäilemään heitä. Näistä hyöty eli ensimmäinen on itsestäänselvyys; epäilyllä puolestaan oikeutamme mitääntekemättömyytemme tai tarkemmin sanottuna, että teemme vain sen, mikä on pakko. Ja koska maapallon resurssit ovat rajalliset, niin pakkomme sen kuin kasvaa – liberalistinen talousihanne on todellakin raskain kahle (kuka tahansa riittävän pääoman omaava saa kuluttaa rajallisia resursseja, joita kaikki tarvitsevat hengissä pysyäkseen). Rousseau oli todellakin oikeassa: me juoksimme päätä pahkaa kahleisiimme uskoen näin turvaavamme vapautemme.

Rajallisista myös selviytymisen vaatimista resursseista kilpailtaessa yksityisomaisuuden haaliminen kiinni jäämättä ja kaikilla uskaltamillaan keinoilla on erinomaisuutta. Thomas Hobbesin sanoin: ”sodassa petos ja varkaus ovat kardinaalihyveitä.” Ja vastaavasti pidättäytyminen mistään ilman täysiä takuita kaikkien muiden vastaavasta on typeryyttä sekä itsensä asettamista muiden saaliiksi (jälleen hobbesilaista järkeilyä). Ylpeilemme synnynnäisiksi katsomillamme ominaisuuksilla ja rahassa mitattavilla saavutuksilla, koska mitään muuta meillä ei ole. Luulemme olevamme yksilöitä, puhumme ihmisen itseisarvosta ja samalle teemme itsestämme pelkkiä luomiskyvyttömiä välineitä. Toisin sanoen taannumme takaisin eläimeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen etuoikeuksia, joita ei ikinä toisille sallisi, ja joiden tavoittelemisesta heitä halveksisi (ja olisi itse vihainen, kun ei keksinyt kyseistä petosta ensin).

Mitä jos pyrkisimme antamaan kaikille mahdollisuuden toimeentuloon, itsensä kehittämiseen ja meidän haastamiseemme? Järjestetään tulevaisuudessa ”tule sellaisena kuin olet” –paraateja ja eritoten heitetään kylmän sietävä suvaitsevaisuus romukoppaan. Tehdään myös arkisesta maailmasta itseään sekä muita rakastavien, erilaisuutta arvostavien ja siitä kiinnostuneiden yksilöiden asuinpaikka. Tuotetaan tarvittava ja kamppaillaan edelleen, mutta itseämme vahvistaaksemme, eikä toisten alistamiseksi ja monopolin saavuttamiseksi. Pyrkikäämme lyömään vastaamme asettuvat heitä kukistamatta ja kunnioittaen, koska tällöin he tahtovat oppia ja voivat palata vahvempina meitä haastamaan. Parhaat haastajat tarjoavat myös tappioita eli niitä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – ja tekevät sen vuorostaan meitä kukistamatta. Winston Churchillin sanoin: olkaamme aina valmiita oppimaan, vaikka emme useinkaan pitäisi siitä, että meitä opetetaan. Muistakaamme myös kaiken tämän keskellä pysähtyä nauttimaan siitä, mitä olemme saavuttaneet:

Seisoa rennoin lihaksin ja valjastamattomin tahdoin – se on teille yleville kaikkein haastavinta. Tiedän teidät kykeneviksi mihin tahansa pahuuteen ja siksi odotan teiltä vain hyvää. Olkoon hyvyys itsenne ylittämisistä viimeisin ja vaativin […] Näin puhui Zarathustra.

Ihminen on… me todellakin olemme luomakunnan kruunu - emme Jumalan vaan itsemme luomina, koska tiedostamme itsemme, ja ennen kaikkea, koska kykenemme kirjoittamaan omaa luontoamme: alkaen ryömimisestä ja kävelystä, yltäen aina tanssin vaativimpiin liikesarjoihin sekä tietämisen/ymmärryksen saavutuksiin (puhumattakaan siitä, mitä olemme lajina rakentaneet). Kuinka paljon teemmekään asioita tottumuksen voimalla ilman tietoisen mielen huomiota – tavalla, joka vapauttaa mielemme rakentamaan ja luomaan uutta.

Nykyihminen

Valitettavan usein ihmisen kaksinainen oleminen kehona ja mielenä vapauttaa kantajansa vain vastuusta: se, mikä toteutuu lihaan kirjoitettuun perustuen, välttää oman tietoisen tarkastelun ja arvottamisen. Siksi on niin helppoa päästää itsensä muita helpommalla. Eteemme huolimattomasti ajava kuski on kaahaileva-kortti-pois-sika, mutta jos edes huomaamme omia erehdyksiämme, niin tyypillinen reaktio on ”hupsista, sattuuhan sitä”. Toisten jälkiin törmääminen ja niiden siivoaminen ärsyttävät, mutta kuinka usein ja järjestelmällisesti katsomme taaksemme? Kengänpohjaan tarttunut purukumi tai koirankakka raivostuttaa, mutta missä ovat omat ksylitolille ja lemmikkiemme jätökset? Oma välinpitämättömyytemme yksinkertaisesti helpottaa ja toisten vastaava haittaa elämäämme.

Välinpitämättömyyden helppous loppuu, kun joku pysäyttää toimintamme ja kritisoi meitä. Ilkeäähän tällainen mielen pahoittaminen on, vaikka se tapahtuisi aiheesta, koska toinen valittaa pikkuasioista aina, kun olen muutenkin väsynyt ja stressaantunut. Erityisesti saman katon alla asuvat tuntuvat törmäävän jatkuvasti tyhjiin vessapaperirulliin, kuppeihin pöytien kulmilla, lattialla lojuviin vaatteisiin ja kaikkeen muuhun vakavaan… sekä erityisesti siihen, ettei mikään vaiva ole liian suuri, sen perustelemiseksi, miksi oli oikeus ja järkevää toimia, kuten toimin. Yksittäisten juttujen sijaan tässä vastustetaan kuitenkin muutosta, joka onkin yksi vaativimmista asioista.

Muuttumattomuus on lapsellista: olen nähnyt 5-vuotiaan ”valitsevan” vartin itkupotkuraivarin, ettei tarvitsisi uhrata minuuttia lego-leikkien laatikkoon keräämiseksi. Aikuinen kehtaa harvemmin käyttää edellistä (ainakaan selvin päin), ja koska ennakoi, ettei se hyödytä. Vinku-vänkä-rationalisoinnit sen sijaan ovat jokaisen parisuhteen ylimääräinen sydämen hehkun pysäyttävä suola. Voisiko korkeaa avioeroastetta selittää se, miten pyrimme miellyttämään, kun haluamme toisiamme ja toisiin totuttuamme paljastamme todellisen olemuksemme? Ihminen kuvittelee olevansa rationaalinen toimija, mutta nykymaailmaa ja –ihmistä katsoessa, voisi kuvitella, ettei johdonmukaisuus kuulu rationaalisuuteen.

Emme todellakaan ole sitä, mitä ajattelemme, mutta tietoisuutemme valitsemat kohteet määrittävät sitä, miksi tulemme. Tässä myös valitsematta jättäminen on valitsemista, koska silloin annamme mukavuutta ja turvallisuutta ylikorostavan eläinluontomme hallita. Kuinka rajoittunut onkaan se, jonka tietoisuuteen ei mahdu muuta kuin välittömän mielihyvän kohteet sekä raha edellisten ja turvallisuuden edustajana? Ja kuitenkin halu on se dynaaminen keskus, joka pohjimmiltaan liikuttaa ihmistä - teemme yleensä mitään, koska haluamme jotain. Pelkkä halu riittää elämään, mutta hyvä elämä vaatii tahtoa eli itsensä tiedostavaa halua. Ilman tahtoa rationaalisesta toimijasta tulee pelkkä rationalisoiva eläin… halujensa orjuuttama olento ylistää vapautta, koska sen alle sopii mikä tahansa (ja eritoten mikä häntä milloinkin sattuu miellyttämään):

Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseään korkeampaa; ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä on apina ihmiselle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä on vielä matoa. Te olitte ennen apinoita, ja ihminen on vielä apinampi kuin mikään apina. Mutta joka teistä on viisain, sekin on vain kasvin ja aaveen ristiriita ja sekasikiö. Mutta käskenkö minä teitä muuttua aaveiksi tai kasveiksi? […] Näin puhui Zarathustra.

Nykyihminen on rikkakasvi, joka yrittää levittää juurensa kaikkialle ja pyrkii kuihduttamaan ne, joita ei saa omia haluaan palvelemaan. Törmätessään kaltaisekseen ihminen muuttuu aaveeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen, miksi hänelle on oikeus kaikkeen siihen, mitä ei ikinä sallisi muille. Hän halveksii muita heidän teoistaan sekä käyttämistään keinoista ja kadehtii, ettei itse keksinyt hyötyä niistä ensin. Eikö markkinatalous-kapitalismin hyve eli tehokkuus ole yksilönäkökulmasta juuri mahdollisimman paljon haalimista mahdollisimman vähällä vaivalla? Ja paras on se (finanssikapitalisti), joka saa itselleen eniten muiden keräämistä hedelmistä (tuottamatta oikeasti mitään, mahdollista vahinkoa lukuun ottamatta). Toiseksi paras on se, joka ostaa tuotteen, mistä halvimmalla saa, eikä säästä kuluja saadakseen sen näyttämään erinomaiselta – ainoa nyky-yhteiskunnan hyväksymä hyvyys on etäisyys osto- ja myyntihinnan välillä (toisin sanoen markkinointi on paskan kiillottamista). Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen sanoi suoraan Virgin Oil CO –ravintolassa pidetyssä väittelytilaisuudessa, että ”ainoa todellinen arvon mittari on se, mitä joku on jostain valmis maksamaan.”

Nykyihmisen eli emotivistin minäkuva eli ”hyvyys” perustuu kaltaistensa halveksimiseen ja pahaksi leimaamiseen: juuri itsestään ja omasta ”tehokkuudestaan” hän tietää, ettei muihinkaan voi luottaa. Ja järjen näkökulmasta luottamus on aina epävarmalla muuttujalla laskemista; suurin epäilys on järkevyyttä ja tällöin erehdys kääntyy omaksi voitoksi. Omat vääryydet puolestaan hautautuvat helposti juuri niiden tuottaman hyödyn alle – vain kiinni jäämisestä rangaistaan. Valtaväestölle tehokkuus on palkan nostamista minimityöpanoksella ja ahkerien optio on kohtuuttomat voitot.

Olemme rakentaneet maailman, jossa luottamus on typeryyttä: ”se, joka pidättäytyy tekemästä jotain ilman täyttä varmuutta, että muutkin tekevät saman, asettaa itsensä saaliiksi ja riistaksi (Hobbes).” Luottamisen sijasta tärkeää onkin muiden ennakoiminen ja tämän tiedon muuttaminen rahassa mitattavaksi voitoksi. Raha kun edustaa oikeutta käyttää maapallon rajallisia resursseja ja suhteessa näihin hengissä pysymisen edellytyksiin kaikki ihmiset ovat ennakoitavia – lukuun ottamatta riittävään epätoivoon ajettuja terroristeja eli susia, joiden synnyttämällä pelolla loppu lauma saadaan pysymään nätisti kerittävänä.

Miten on mahdollista, että valtaväestö uskoo lampaanomaisesti ikuisen talouskasvun autuuteen? Kuka muu hyötyy kiihtyvästä rahankierrosta, paitsi verotusoikeuden omaavat valtiot sekä ne, joilla on mahdollisuus kerätä voittoa ja korkoa sijoittamalleen pääomalle? Nykyinen järjestelmä on optimoitu tuottamaan lisää rahaa niille, joilla sitä jo alun perin oli enemmän kuin he tarvitsivat. Ja eikö kasvava ja itseisarvoisena nähty kulutus nopeuta elinympäristömme eli maaPALLON tuhoutumista? Tästä syystä ihmiset haalivat kaikin uskaltaminsa keinoin rahassa mitattavaa omaisuutta ennen kuin muut yksityistävät sen.

EU kaataa satoja miljardeja Kankkulan kaivoon ylläpitääkseen uskoa euron arvoon. Nykyinen järjestelmä on myös optimoitu turvaamaan liikaa omistavien omaisuus Sitten on valtaväestö, jolla on vain työpanoksensa myytävänään. He joutuvat palvelemaan muita tullakseen palvelluksi ja tuottamaan hyödykkeitä muille saadakseen niitä itse (ja samalla rikastuttavat pääomakapitalistia). Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Ihmiset sallivat itsensä orjuuttamisen, kunhan saavat vastavuoroisesti orjuuttaa muita.”

Järjestä on syntynyt nykyihminen eli tuottaja-kuluttaja-apina: mitä tekevät apinat, paitsi tuottavat sen, mitä kuluttavat ja nukkuvat tai naivat lopun aikaa? – joskin ilman ihmisen kohtuuttomuutta. Ihminen kykenee abstraktiin ajatteluun, eikä näin ollen koskaan voi omistaa niin paljon, ettei voisi kuvitella enempää. Järki lunasti itselleen kyseenalaistamattoman aseman elottoman luonnon hallinnalla; ihmiseen eli tietoiseen olentoon kohdistettuna se voi tarjota vain epäilyksen. Ja miten paljon miellyttävämpää onkaan muiden epäileminen kuin kokemukseen perustuvan johdonmukaisen katseen kohdistaminen itseensä: ”nykyihminen ei osaa edes halveksia itseään (Nietzsche)” – rakastamisesta puhumattakaan:

Äly, yksilön säilyttämisen välineenä, näyttää päävoimansa teeskentelyssä; tämä on näet väline, jonka avulla säilyvät heikommat, vähemmän rotevat yksilöt, joiden ei ole suotu käydä kamppailua olemassaolosta sarvin tai terävin petoeläin-hampain. Ihmisessä tämä teeskentelytaito saavuttaa huippunsa: täällä harhautus, mielisteleminen, valehteleminen ja pettäminen, selän-takana-puhuminen, jonakin esiintyminen, lainatussa loisteessa eläminen, naamioituminen, verhoava konventio, itsensä ja toisten edessä näytteleminen, lyhyesti sanottuna jatkuva liehuminen turhamaisuuden liekin ympärillä on siinä määrin sääntö ja laki, ettei ole juuri mitään käsittämättömämpää kuin se, kuinka ihmisten joukossa saattoi viritä rehellinen ja puhdas vietti totuuteen.

Ihmisyyden ylittäminen

Yli-ihmisen käsitteellä on paljon negatiivisia mielleyhtymiä ja erityisesti ansaitsemattomia sellaisia. Kun ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä, niin yksilöllisyys on ihmisen ylittämistä. Ihminen on eläin, mutta itsensä tiedostava sellainen, jolle pelkkä oleminen ei koskaan riitä. Juuri tämän vuoksi eläinluontonsa varassa elävä emotivisti tarvitsee jatkuvasti lisää viihdettä ja uusia mielihyvän lähteitä (eli enemmän palkkaa vähemmällä työllä). Toisaalta väistämättömään kyltymättömyyteen voi vastata myös luovalla tavalla. Kun ihmistä riivaava kyltymättömyys saadaan kanavoitua itsekehitykseen, niin se muuttuu täydellistymiseksi, joka tukee kaltaisiaan prosesseja arvostaen juuri niiden erilaisuuden tarjoamaa haastetta: "mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)”

Ihmisen rakennettavissa oleva luonto eli tottumuksen voima mahdollistaa uskomattomia suorituksia, mutta mitä automaattisemmaksi jokin rutiini tai suoritus muuttuu, sitä vähemmän se antaa arjessa erottuvaa tyydytystä ja mielihyvää. Parhaimmillaan tästä syntyy pysyvä motiivi täydellistymiskyvyn takana eli tarve uudistaa itseään. Yli-ihmisyys onkin elämän mittainen oppimisprosessi - elämä on oppimista ja oppiminen elämistä (kun ihminen lopettaa oppimisen, niin hän on kuollut, vaikka vielä hengittäisi ja kävelisikin).

Toinen puoli itsensä ylittämistä on oman kuolevaisuuden hyväksyminen ja itsekehitys tästä huolimatta. Eikä liene montakaan parempaa tukea itsensä uudistamiseen kuin luoda oma kuvansa, joka aikanaan kapinoi tätä perustaa vastaan. Ihminen haluaa ikuista autuutta ja/tai jättää rahassa mitattavat saavutuksensa jälkikasvulleen (tarkalleen ottaen olla vapauttamatta omistuksiaan muiden käyttöön eli pitää niistä kiinni ainoalla tuntemallaan tavalla); yksilölle riittää se, että saa jättää tämän maailman hieman parempana kuin otti sen vastaan ja erityisesti sellaisena, jossa jokaisella on mahdollisuus samaan. Tällöin voi luottaa siihen, että myös jälkikasvuni haastetaan erinomaisuuteen. Ihminen etsii palvelijoita ja seuraajia, yksilö arvoisiaan haastajia ja kaltaisiaan itsensä ylittäjiä.

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teitä kadottaa minut ja löytää itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette minut kieltäneet, tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani; toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan. Ja kerran pitää teidän vielä olla minun ystävikseni ja yhden toivon lapsiksi tulleita: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran teidän tykönänne viettääkseni suurta keskipäivää kanssanne. Ja se on suuri keskipäivä, kun ihminen ratansa keskimatkassa on eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii iltaan painuvaa tietänsä korkeimpana toivonaan: sillä se on tie uuteen aamuun. Silloin on mailleen menevä siunaava itseänsä, että hän on ylitsemenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva keskipäivän korkeudessa. Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. – tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.