Toimiva polyamoria

Myyttinen taruolento vai aasi karhupumppu otsassa?

Rakkaus on asia, jonka myönteinen mielleyhtymä on kiistaton. Se on myös yleinen ja epämääräinen käsite – erilaisia tulkintoja on lukemattomasti. Jos olet eri mieltä, niin kerro rakkauden oikea määritelmä; tahdon oppia kaiken tuosta jalosta elämänilosta. Paras tähänastisista kuvauksista on Friedrich Nietzschen kysymys: ”mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, toimii ja kokee eri tavoin kuin minä?”

Parhaimmillaan rakkaus on yksilöllinen sekä yksilöiden välinen tunne/kokemus. Sitä ei koskaan ole liikaa (kuten ei yksilöitäkään). Varjopuolena rakkauden maineella kaunistellaan myös rumuutta; suurimmat vahingot seuraavat parhaista tarkoitusperissä (rakkautta propagandana käyttävät eivät tunnista tekoaan). Nyt tahdon pohtia, onko polyamoria tällainen tapaus.

Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja toisinpäin; ystävät/kaverit rakastavat toisiaan; naapureiden olisi hyvä rakastaa toisiaan (tutustua edes); ihmiset rakastavat lemmikkejään jne. Yleisesti ihmisten olisi hyvä rakastaa (jopa itseään ja tarkalleen ottaen siitä lähtien). Edellä mainitun Nietzschen tulkinnan mielessä tämä ei ole ongelma eikä mikään. Helppoa se ei ole, mutta varmasti vaivan arvoista. Joka tapauksessa maailmassa on lukemattomia rakkauden muotoja, joihin ei sisälly intiimiä tai eroottista kanssakäymistä.

Antropologiaa lukeneena tiedän, että länsimaisen ihanteen mukainen romanttinen parisuhde ei ole määrällisesti läheskään suurin eroottisen puolen sisältävä ihmissuhdemuoto. Uskon seksin tuottavan mielihyvää kaikille ihmisille, mutta useissa kulttuureissa jälkeläisten tuottaminen on vähintään yhtä tärkeää. Monin paikoin romanttisia ja intiimejä tunteita pidetään jopa haitallisina perheen toimivuutta ajatellen – ne eivät lisää hedelmällisyyttä, mutta sisältävät yhteiselämän rikkovien riitojen ja mustasukkaisuuden siemenen (polyamoria voi antaa paljon, mutta ihmissotkupotentiaali kasvaa eksponentiaalisesti ”rakkausverkoston” uusien jäsenten myötä). Kaiken kaikkiaan länsimainen romanttinen parisuhderakkaus on yleistä, mutta ei lähellekään yleisin intiimin rakkauden ilmenemismuoto maailmassa.

Nyt pääsemme ensimmäiseen olennaiseen kysymykseen: milloin kahden tai useampien ihmisten välistä intiimin kanssakäymisen muotoa on asiallista kutsua rakkaudeksi? Ensinnäkään seksi ei määrällisesti laskettuna ole mukana suurimmassa osassa rakkauden piiriin yleisesti liitettävissä ihmissuhteissa. Tosin ”fuck-buddy”-käsitteen myötä ystävät ja kaverit ovat alkaneet ”rakastaa” toisiaan myös tällä tapaa. Samoin naapurin rouvan ”rakastaminen” lienee päivä päivältä yleistyvää. Aikuisten ja lasten sekä ihmisten ja eläinten välinen ”rakasteleminen” omaa onneksi yhä rikosnimikkeen. Kaiken kaikkiaan seksi on leviämässä kuin liukuvoidetahra – onko tämä sitten hyvä asia?

Polyamoria on nimenomaan yksi eroottisen rakkauden toimialan laajentamista puolustava ajattelutapa. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: pohdin polyamoriaa suostumuksen antaneiden aikuisten välisenä asiana, enkä pyri liittämään siihen rikollisuuden leimaa. Kyse on tällä kertaa siitä, onko erotiikan määrän eli ”sitä-tekevien” ihmissuhteiden lisääntyminen yksinkertaisesti hyvä ja rakkauden nimen ansaitseva asia.

Olisimmeko valmiita hyveistä nuorimpaan eli rehellisyyteen itsemme ja halujemme suhteen? Mielestäni on kiistämätön fakta, että polyamorian yksilöivä piirre on nimenomaan eroottinen ja intiimi kanssakäyminen useiden suostuvien ja toisistaan tietävien ihmisten kanssa. Jos seksi poistetaan yhtälöstä, niin kyse voi yhtä hyvin olla ystävistä – esimerkiksi pariskunta, jolla on yhteinen ystävä, ystäviä tai ystäväpariskunta/kuntia. Perinteisesti ymmärretty ystävyys ylitetään siinä vaiheessa, kun tutustutaan ”pintaa syvemmältä” tai muussa eroottisessa mielessä. Itse en ainakaan keksi mitään muuta pelkästään polyamoriaan kuuluvaa piirrettä. Olen iloinen ja kiitollinen, jos joku näkee vaivan sivistääkseen minua (tiedän, että polyamorian piirissä on useita erilaisia tulkintoja, joita en välttämättä tunne).

Rakkaus -käsitteen käyttäminen on propagandaa, jos polyamorian ainoa yksilöivä piirre on seksuaalisen parisuhdemallin korvaaminen verkostolla. Polyamorikot tahtovat antaa kauniin kuvan rakkauden asialla olemista; tosiasiassa he lisäävät vain seksin ja eroottisten suhteiden määrää. En kiellä, etteivätkö myös tällaisten verkostojen jäsenet voisi rakastaa toisiaan, mutta ”Amor”-käsitteen liittäminen nimeen tuntuu liioittelulta. Myös ystävät rakastavat toisiaan, mutta heillä on termi, joka ei suoraan viittaa rakkauteen. Enkä missään nimessä väheksy ystävyyttä: Aristoteleen sanoin ”kukaan ei valitsisi elämää ilman ystävyyttä, vaikka hänellä olisi kaikki muu hyvä.”

Polyamorian yksilöivä ja muista erottava piirre on erotiikka – asiallisen nimen pitäisi ilmaista tämä. Ehdottaisinkin, että polyamorismi termi korvattaisiin ”polyeroismi” tai ”polyerosismi” käsitteellä. Tarkoitukseni ei ole korostaa ja mustamaalata polyamorisia suhdetta pelkäksi seksiksi. Kaikkein parasta olisi puhua polyerosistisesta ystävyydestä. Tällöin nimi olisi täsmällinen: 1) se antaisi kyseessä olevalle verkostolle kaikki ystävyyden positiiviset mielteet,
kuten osapuolten välisen ei-eroottisen rakkauden 2) se kertoisi lähtökohtaisesti tämäntyyppistä elämänvalintaa yksilöivän piirteen eli kahta useamman kesken jaetun erotiikan. Lisäksi käsite ei lingvistisesti viittaa seksiin, vaan kantasanana olevaan antiikin kreikkalaisten Eros-jumalaan (köyhyyden ja tarmokkuuden, Poroksen ja Penian lapseen).

On mielenkiintoista nähdä saako ajatukseni kannatusta. Olen hieman skeptinen ihmisten kyvylle olla rehellisiä itselleen. On niin mukava koristella oma elämäntapansa puhtaan positiivisia mielleyhtymiä sisältävällä nimellä. Olen kuitenkin antanut vahvat perusteet omalle terminologialleni. Toivon näkemykseni tulevan asianmukaisesti kritisoiduksi – keskustelut tällaisista ihmisyyden olennaisista piirteistä on elämäni suola (kyllä seksikin maistuisi, mutta preferoin rakastelemista).

G.E. Lessing totesi, että jos Jumala tarjoaisi toisessa kädessään totuutta ja toisessa totuuden etsintää, niin hän valitsisi jälkimmäisen. Myös rakkauden kokeminen on sen etsintää. Omistettu rakkaus on ihminen, jonka pakomahdollisuudet on lopullisesti lannistettu – vanha pariskunta, jota yhdistää tuulipukujen lisäksi vain katkeruus toisiaan kohtaan. Jokainen, joka liittää rakkauden omaan elämäntapaansa, astuu tälle kylmälle tielle. Jo ääneen lausuttu ”rakastan sinua” on ensimmäinen särö ja yhtä paljon kysymys ”rakastatko minua?” (tiedät kyllä, jos sinut on joskus jätetty sanoinesi tyhjän päälle!) Syventäkää ymmärrystänne ja kokemuksianne järkeä käyttämällä, keskustelemalla ja jakamalla, mutta ymmärtäkää, ettei parhaita asioita omisteta, vaan koetaan. Ja mitä ei voi omistaa, sitä ei myöskään pidä nimetä. Älkää siis tahratko aasia karhupumpulla ja vaan rakastakaa tarunhohtoisesti (yksin, kaksin, kolmisin – koskaan uhraamatta rakkautta seksin tähden).