TAHDON VALTAKUNTA

Päivi Räsänen on kenties turhankin voimakkaasti leimautunut "kristillisen suvaitsemattomuuden henkilöitymäksi". Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun huutaa Raamatun arvoja ja synnintuntoa yhdeltä valtion johtopaikoista? Tosin mikään huutoa hiljaisempi ei kuulu ”kaikkien vapaiden henkien pirullisen hälyn alta (Nietzsche)” – vapaus on nykypäivän taisteluhuuto, joka suvaitsee kaikkea, joka sille itselleen on mieluisaa, tai mikä ei ainakaan häiritse sen omaa nautiskelua.

Vapaus on kasvavalle joukolle pyhääkin pyhempi asia, jota ei saa rajoittaa ilman aukottomasti perusteltua totuutta tai todistetta muille aiheutuneesta vahingosta. Liberalistien onneksi totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa triviaaleja tosiasioita lukuun ottamatta; samoin Jumalakin pysyy tutkimattomilla teillä ja esitetyt todisteet vähintäänkin monitulkintaisina. Vapauden kirkko onkin rationalismi-dogmatiikan lapsi, jonka ytimessä ei ole totuus, vaan epäily kaikkia tiedostavia olentoja kohtaan (itsestään ihminen ymmärtää, ettei muihinkaan voi luottaa). Tätä epäilyä vastaan tosiasiat, kuten aborttien ja laiminlyötyjen lasten kasvava määrä, eivät ole peruste eikä mikään vastuusta vapaata seksiä vastaan. Ja mitä tautiriskistä: HIV on jo melkein parannettavissa, eikä syfiliskään vielä täysin parantumaton.

Kristityt taittavat tärkeimmäksi nostamaansa peistä siitä, etteivät samaa sukupuolta olevat yhtyisi, ja että loputkin yhtyisivät vasta heidän aamenensa jälkeen. Eikö olisi tärkeämpää, että ihmiset nautiskelisivat vastuullisesti eli eivät ajaisi kehoaan ja yhteisöään rappiota kohden halvan nautinnon tähden? Kyseessä on todellakin uskovien välinen sota – toiset uskovat kukin omaan pyhiin kirjoituksiinsa ja toiset abstraktiin totuuteen, joka joskus kyllä löydetään. Yhdet elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa ja päivä päivältä harvempi enää tässä päivässä (jatkuva nautiskelu ja viihde ovat tietoisuuden irrottamista epämiellyttävistä asioista samoin kuin ajattelun sitominen Jumalan lupaamaan autuuteen).

Myös tieteellä on omat hartaat seuraajansa, jotka näkevät sen ainoana tienä Totuuteen. Tieteen rajallisuutta havainnollistaa kuitenkin se, ettei edes tupakan terveyshaittoja ole todistettu aukottomasti (korrelaatio on, mutta kausaalisuus eli Totuus pelaa pokeria Jumalan ja Vapauden kanssa). Ja päivä päivältä harvempi uskoo itseensä. Tosin typeryyttähän se on maailmassa, jossa kuka tahansa riittävän pääoman kasaan haaliva saa vapaasti käyttää rajallisia resursseja, joista meidän kaikkien selviäminen riippuu. Tämä syy-seuraus –ketju on kausaalisesti todennettavissa, mutta liberalisteilla on aivan liian hauskaa, ovelat liberalistit käärivät voitot edellisten juhlista, eikä muillakaan ole mahdollisuutta oravanpyörästä irtautumiseen (jatkuvan talouskasvun maailmassa jo samaan palkkaan tyytyminen on köyhtymistä eli toimeentulorajan lähestymistä). Ei ihme, että ihmiset sulkevat silmänsä tärkeimmiltä ongelmilta ja keskittyvät ideologisiin kamppailuihin, kuten homoseksuaalisuudesta kiistelemiseen.

Uskovat eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, että homoseksuaalisuuden ongelma ei niinkään ole homoseksuaalisuus sinänsä, vaan sen mukana kulkeva vapaan seksin aate ja propaganda. Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historian mukaan antiikin kreikkalaiset pitivät seksiä nälän ja janon kaltaisena luonnollisena tarpeena. He eivät olleet erityisen kiinnostuneita siitä, tyydyttääkö joku tarpeensa naisen vai miehen kanssa (paitsi, jos kyseessä on toisen omaisuus: tilanomistajan tytär tai orja, miehen vaimo jne. – se siitä jaloudesta). Antiikin ihmisiä kiinnosti olennaisempi kysymys eli se, miksi joku haluaa seksuaalista nautintoa kohtuuttomassa määrin, mikä häiritsee yksilön ja yhteisön elämää (tai miksi joku haluaa sitä luonnottoman vähän, mutta tämä ei tainnut monia vaivata). Vasta kristityt keksivät laajoja luetteloja siitä, mikä on sallittua, ja millä ehdoilla (minkä takana lienee pyrkimys valtaan ”ihmisen parhaaksi” -viittaan kätkettynä). Kuinka lahjakkaasti kristityt ovatkaan unohtaneet oman Kirjansa, jossa sanotaan, että "Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista - mutta kaikki ei rakentavaa. (1.Kor:23)."

Seksistä tulee yhteiskunnallinen asia vasta silloin, kun se on vastuutonta synnyttäen laiminlyötyjä lapsia ja levittäen sairauksia. Tähän vaikuttaminen ja tämän ehkäiseminen on julkisen viranhaltijan tehtävä ja jopa velvollisuus; tähän Päivi Räsäsellä on kansan myöntämä ministerin mandaatti. Ministerin asema ja siinä esiintyminen ovat Räsäsen julkisen minän toimialuetta.

Räsäsellä on yksityishenkilönä oikeus sananvapauteen, uskonvapauteen ja omien Raamattuun sekä muihin lähteisiin perustuvien näkemystensä esiintuomiseen. Tämä on kuitenkin yksityisen minän toimialuetta. Väärinkäyttääkö Räsänen asemaansa, kun hän antaa yksityisille näkemyksilleen ministerin painoa ja arvovaltaa? Luonnollisesti yleistä ja yksityistä ei voi täysin erottaa, mutta periaatteessa yksityisen minän pitäisi vaieta, siellä minne Räsänen on kutsuttu ministerinä (eli siellä, minne hän voi hyvällä omatunnolla mennä eduskunnan taksikortilla).

Asiaa tosin mutkistaa se, että Räsänen edustaa Kristillis-demokraatteja, joiden poliittiseen ohjelmaan hänen Raamattuun perustuvien näkemystensä voidaan katsoa kuuluvan. Kansa on äänestänyt hänet eduskuntaan ainakin osin näitä näkemyksiä ja niiden takana olevia Raamatun oppeja edistämään. Tosin ministerisalkkujen jakoon kansalla ei ole riittävää valtaa, joten tämän suhteen edellä mainittuun "väärinkäytökseen" on mahdollista vedota. Äänten jakauma eli edustajien määrä tosin ratkaisee puolueiden vaikutusvallan, joten kansalla on välillinen vaikutusmahdollisuus myös ministerivalintaan. Olennaista on kuitenkin se, ettei ihmistä voida täysin jakaa yksityis- ja virkapuoleen, joten yllätyksekseni täytynee todeta: Päivi Räsäsellä on oikeus ilmaista mielipiteensä tavalla, jolla hän on toiminut. Siitä huolimatta Räsänen olisi voinut valita sanansa paljon viisaammin. Ongelma lienee se, että Räsäsellä on korkein Totuus, jonka päälle ei mahdu ymmärrystä ja viisautta.

Suvaitsevaisuus onkin parasta, johon uskovaiset yltävät: ”te ette olleet vielä etsineet itseänne, kun löysitte minut. Näin käy kaikille uskovaisille ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin merkityksetöntä […] Näin puhui Zarathustra.” Mitä yleensä on suvaitsevaisuus ellei kauniimpaan asuun puettua sietämistä, johon ei mahdu pisaraakaan kiinnostusta, kuuntelemista, luottamista, rakkautta; ”mutta mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche).” Miten paljon usko varastaa juuri uskovalta itseltään?

Oletteko miettineet, miksi ”gay” tarkoittaa sekä iloista että homoseksuaalia? Mitä luultavimmin siksi, että kunnon uskovainen ei ole kumpaakaan. Hän vaeltaa murheiden laaksossa nauliten silmänsä ikuiseen autuuteen, vilkuillen ”uskottomia” korkeintaan säälivin silmin sekä tukien uskoaan kuorolle saarnaamalla ja heikkotahtoisia käännyttämällä. Kuitenkin kieltämällä suurimmat surut ja menetykset, kieltää myös vastaavat ilot ja saavutukset: ilo ja suru, tuska ja nautinto ovat kuin kaksoissisaret, jotka joko kasvavat yhdessä tai jäävät yhdessä kitukasvuisiksi (Nietzsche: totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielellä). Ja voi, kuinka kutistuviksi ne jäävät madonruoassa nimeltä ihminen… Toki on mahdollista, että sielu on kuolematon ja Raamattu totuus, mutta miksi ottaa tämä ajatus elämänsä johtotähdeksi? Toisaalta ei välitön nautintokaan sen parempaa ole: ihmiset syövät sekä juovat mieltään täyteen ja ihmettelevät, kun se ei tullutkaan kylläiseksi. He juoksevat merkityksettömän seksin perässä ja sitten valittavat, kun se ei merkinnytkään mitään… siis hetken hekuman ja unohduksen ylittävää.

Elämän tarkoitus on iloitseminen, mutta ei tyhjästä iloitseminen; elämä on oppimista ja itsensä tiedostavalla olennolla oppiminen on elämistä. Totuus ei ole ihmisen kyvyillä saavutettavissa, mutta jos ymmärrän useamman perspektiivin johonkin olennaiseen kysymykseen tai asiaan, niin silloin ymmärrän asiaa paremmin. Ja kun ymmärrän riittävästi suunnatakseni elämääni eli tehdäkseni valintoja, niin silloin voidaan puhua viisaudesta. Kaikkein olennaisimpana valinta ei ole hetkellinen päätös, vaan päätöksen mukaan elämistä ja toisinaan sen pyörtämistä. Tämän vuoksi viisas ei koskaan puhu totuudesta vaan siitä, miten valinta edusti hänen parasta arviotaan jonain ajan hetkenä. Jopa tiede etenee tällä tavoin: empiirinen data voi kumota hypoteesin/teorian/mallin tai tukea sitä, mutta ei koskaan osoittaa sitä todeksi.

Sokrateen esimerkin mukaisesti viisaus on oman tietämättömyytensä tiedostamista eli juuri sitä, mikä mahdollistaa itsensä kehittämisen, ymmärryksen kasvamisen, oppimisen. Ihminen on perustaltaan kyltymätön olento, mutta jos hän valjastaa tämän oppimiseen, niin silloin kyltymättömyyttä voi hyvällä omatunnolla pitää täydellistymiskyvyn moottorina. Yksilön lisäksi omaamme täydellistymisen myös lajina eli tieteen, joka kykenee antamaan yksilön täydellistymiseen tarvitsemaa aikaa. Kaiken ajan käyttäminen lisäajan hankkimiseen on kuitenkin hukkaan heitetty elämä – liika olemattomuuden välttely johtaa elämättömyyteen…

Ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä eli kaikkien lajiin kuuluvien jakamia. Ihminen on myös ruumiillinen olento ja jaamme samat perustarpeet ravintoon, suojaan, energiaan. Valitettavan usein jaamme myös kykenemättömyyden kohdata rajallisuutemme. Yhdet ottavat uskonsa perustaksi dogmit, jotka kieltävät sen, mitä he eivät kestä ja toiset hukuttavat ahdistuksensa lähimpiin nautintoihin eli mahdollisimman kauas kärsimyksestä ja kuolemasta. Jos Jumala olisi olemassa, niin kuinka kumpikaan näistä voisi seistä suorin selin hänen edessään? Uskova pidättäytyi maallisen elämän nautinnoista saadakseen äärettömän palkinnon tuonpuoleisessa ja uskoton kielsi tuonpuoleisen voidakseen haalia rajattomasti tässä elämässä – ensimmäinen polvistuu katse lattiassa ja jälkimmäinen vilkuilee pelokkaan epäilevänä kaikkialle.

Minä pyrin elämään elämäni oppien eli itseäni sekä ihmissuhteitani kehittäen. Juuri itseni vuoksi tahdon antaa muille mahdollisuuden samaan, ja olen valmis myös työskentelemään tämän ihanteen eteen: ”impulssi yksilöllisyyteen on olemassa – ajattelen sen palveluksessa (Nietzsche).” En tee tätä ensisijaisesti muiden hyväksi, vaan antaakseni heille eli erilaisuudelle mahdollisuuden haastaa minut oppimaan. Pyrin lyömään haastajani, mutta heitä kukistamatta, koska tällöin voimme mitellä voimiamme uudelleen. Kunnioitan eniten niitä, jotka antavat minulle tappioiden myötä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – pyrkimättä kuitenkaan alistamaan tai kukistamaan minua. Olen kuitenkin ihminen eli Winston Churchillin sanoin: ”olen aina valmis oppimaan, mutta en useinkaan pidä siitä, että minua opetetaan.”

Yksilölle täyttä elämää on pyrkimys omalta osaltaan jättää maailmansa hieman parempana kuin sen otti vastaan – ja siihen että hänen jälkeläisillään on muiden kanssa mahdollisuus samaan:

”Oman kuolemansa kuolee täyttävä, voitollisena, toivovien ja pyhästi lupaavien ympäröimänä. Näin pitäisi oppia kuolemaan; eikä pitäisi olla mitään juhlaa, jossa ei sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomia valoja! Kuolla näin on parasta; mutta järjestyksessä toinen on tämä: kuolla taistelussa ja tuhlata suuri sielu. Mutta taistelevan samoin kuin voittajankin vihaama on teidän virnistelevä kuolemanne, joka hiipii luo kuin varas – ja tulee silti herrana […] Näin puhui Zarathustra.”

Jos minä kohtaan kuolemani jälkeen Jumalan tai kenet tahansa, joka haluaa minut tahtoonsa alistumattomana tai edellä kuvatun kaltaisesta elämästä tuomita, niin silloin kyseessä on demoni, jota vastaan tahdon aina ja ikuisesti nostaa kilpeni ja keihääni. Sen sijaan Buddhalaisuuteen oli eräässä elokuvassa liitetty kiehtova ajatus siitä, miten kuoleman portilla kysytään vain kaksi kysymystä: 1) Onko elämässäsi ollut iloa? 2) Onko elämäsi tuottanut iloa muille? Jos jostain, niin tästä portista tahtoisin päästä sisään, mutta loppujen lopuksi "taivaasta puuttuvat kaikki mielenkiintoiset ihmiset (Nietzsche)." Yksilön on hyväksyttävä kuolevaisuutensa ja laitettava suurin paino tähän elämään.

Kuolemaa vastaan ihmisillä on lisääntymiskyky, jolla voimme jättää jotain jälkeemme. Se, mitä kukin jättää jälkeensä riippuu ensisijaisesti siitä, miten jälkikasvunsa hoitaa eli millaisen mallin heidän muokkautumiselleen antaa. Älkäämme siis laiminlyökö tätä etuoikeutta luoda kuva itsestämme, joka aikanaan kapinoi perustaansa vastaan. Älkäämme myöskään vaarantako sitä itseltämme tai muilta halvan ja vastuuttoman nautinnon myötä. Ei myöskään olla ahneita ja haluta ikuista autuutta (puhumattakaan eri tavoin elävien kadotuksesta). Juuri erilaiset arvomaailmat tukevat oppimista, uudistumista ja rakkauden täyttämää elämää.

Muistetaan luonnonvarojen rajallisuus, kannetaan oma kortemme työnjaon kekoon ja ollaan johdonmukaisia arvostelmissamme – vedetään oma painomme ja annetaan kaikille mahdollisuus ihmiselämän ytimeen eli oppimiseen. Näin kukaan ei saa mitään ilmaiseksi, mutta kaikilla on mahdollisuus hyvään elämään. Tunnustakaamme yhteinen materiaalinen perustamme, siirtykäämme yleisestä eli ihmisyydestä yksilölliseen ja tulkaamme yhden toivon lapsiksi:

”Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. Tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.”

Ihminen on… me todellakin olemme luomakunnan kruunu - emme Jumalan vaan itsemme luomina, koska tiedostamme itsemme, ja ennen kaikkea, koska kykenemme kirjoittamaan omaa luontoamme: alkaen ryömimisestä ja kävelystä, yltäen aina tanssin vaativimpiin liikesarjoihin sekä tietämisen/ymmärryksen saavutuksiin (puhumattakaan siitä, mitä olemme lajina rakentaneet). Kuinka paljon teemmekään asioita tottumuksen voimalla ilman tietoisen mielen huomiota – tavalla, joka vapauttaa mielemme rakentamaan ja luomaan uutta.

Nykyihminen

Valitettavan usein ihmisen kaksinainen oleminen kehona ja mielenä vapauttaa kantajansa vain vastuusta: se, mikä toteutuu lihaan kirjoitettuun perustuen, välttää oman tietoisen tarkastelun ja arvottamisen. Siksi on niin helppoa päästää itsensä muita helpommalla. Eteemme huolimattomasti ajava kuski on kaahaileva-kortti-pois-sika, mutta jos edes huomaamme omia erehdyksiämme, niin tyypillinen reaktio on ”hupsista, sattuuhan sitä”. Toisten jälkiin törmääminen ja niiden siivoaminen ärsyttävät, mutta kuinka usein ja järjestelmällisesti katsomme taaksemme? Kengänpohjaan tarttunut purukumi tai koirankakka raivostuttaa, mutta missä ovat omat ksylitolille ja lemmikkiemme jätökset? Oma välinpitämättömyytemme yksinkertaisesti helpottaa ja toisten vastaava haittaa elämäämme.

Välinpitämättömyyden helppous loppuu, kun joku pysäyttää toimintamme ja kritisoi meitä. Ilkeäähän tällainen mielen pahoittaminen on, vaikka se tapahtuisi aiheesta, koska toinen valittaa pikkuasioista aina, kun olen muutenkin väsynyt ja stressaantunut. Erityisesti saman katon alla asuvat tuntuvat törmäävän jatkuvasti tyhjiin vessapaperirulliin, kuppeihin pöytien kulmilla, lattialla lojuviin vaatteisiin ja kaikkeen muuhun vakavaan… sekä erityisesti siihen, ettei mikään vaiva ole liian suuri, sen perustelemiseksi, miksi oli oikeus ja järkevää toimia, kuten toimin. Yksittäisten juttujen sijaan tässä vastustetaan kuitenkin muutosta, joka onkin yksi vaativimmista asioista.

Muuttumattomuus on lapsellista: olen nähnyt 5-vuotiaan ”valitsevan” vartin itkupotkuraivarin, ettei tarvitsisi uhrata minuuttia lego-leikkien laatikkoon keräämiseksi. Aikuinen kehtaa harvemmin käyttää edellistä (ainakaan selvin päin), ja koska ennakoi, ettei se hyödytä. Vinku-vänkä-rationalisoinnit sen sijaan ovat jokaisen parisuhteen ylimääräinen sydämen hehkun pysäyttävä suola. Voisiko korkeaa avioeroastetta selittää se, miten pyrimme miellyttämään, kun haluamme toisiamme ja toisiin totuttuamme paljastamme todellisen olemuksemme? Ihminen kuvittelee olevansa rationaalinen toimija, mutta nykymaailmaa ja –ihmistä katsoessa, voisi kuvitella, ettei johdonmukaisuus kuulu rationaalisuuteen.

Emme todellakaan ole sitä, mitä ajattelemme, mutta tietoisuutemme valitsemat kohteet määrittävät sitä, miksi tulemme. Tässä myös valitsematta jättäminen on valitsemista, koska silloin annamme mukavuutta ja turvallisuutta ylikorostavan eläinluontomme hallita. Kuinka rajoittunut onkaan se, jonka tietoisuuteen ei mahdu muuta kuin välittömän mielihyvän kohteet sekä raha edellisten ja turvallisuuden edustajana? Ja kuitenkin halu on se dynaaminen keskus, joka pohjimmiltaan liikuttaa ihmistä - teemme yleensä mitään, koska haluamme jotain. Pelkkä halu riittää elämään, mutta hyvä elämä vaatii tahtoa eli itsensä tiedostavaa halua. Ilman tahtoa rationaalisesta toimijasta tulee pelkkä rationalisoiva eläin… halujensa orjuuttama olento ylistää vapautta, koska sen alle sopii mikä tahansa (ja eritoten mikä häntä milloinkin sattuu miellyttämään):

Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseään korkeampaa; ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä on apina ihmiselle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä on vielä matoa. Te olitte ennen apinoita, ja ihminen on vielä apinampi kuin mikään apina. Mutta joka teistä on viisain, sekin on vain kasvin ja aaveen ristiriita ja sekasikiö. Mutta käskenkö minä teitä muuttua aaveiksi tai kasveiksi? […] Näin puhui Zarathustra.

Nykyihminen on rikkakasvi, joka yrittää levittää juurensa kaikkialle ja pyrkii kuihduttamaan ne, joita ei saa omia haluaan palvelemaan. Törmätessään kaltaisekseen ihminen muuttuu aaveeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen, miksi hänelle on oikeus kaikkeen siihen, mitä ei ikinä sallisi muille. Hän halveksii muita heidän teoistaan sekä käyttämistään keinoista ja kadehtii, ettei itse keksinyt hyötyä niistä ensin. Eikö markkinatalous-kapitalismin hyve eli tehokkuus ole yksilönäkökulmasta juuri mahdollisimman paljon haalimista mahdollisimman vähällä vaivalla? Ja paras on se (finanssikapitalisti), joka saa itselleen eniten muiden keräämistä hedelmistä (tuottamatta oikeasti mitään, mahdollista vahinkoa lukuun ottamatta). Toiseksi paras on se, joka ostaa tuotteen, mistä halvimmalla saa, eikä säästä kuluja saadakseen sen näyttämään erinomaiselta – ainoa nyky-yhteiskunnan hyväksymä hyvyys on etäisyys osto- ja myyntihinnan välillä (toisin sanoen markkinointi on paskan kiillottamista). Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen sanoi suoraan Virgin Oil CO –ravintolassa pidetyssä väittelytilaisuudessa, että ”ainoa todellinen arvon mittari on se, mitä joku on jostain valmis maksamaan.”

Nykyihmisen eli emotivistin minäkuva eli ”hyvyys” perustuu kaltaistensa halveksimiseen ja pahaksi leimaamiseen: juuri itsestään ja omasta ”tehokkuudestaan” hän tietää, ettei muihinkaan voi luottaa. Ja järjen näkökulmasta luottamus on aina epävarmalla muuttujalla laskemista; suurin epäilys on järkevyyttä ja tällöin erehdys kääntyy omaksi voitoksi. Omat vääryydet puolestaan hautautuvat helposti juuri niiden tuottaman hyödyn alle – vain kiinni jäämisestä rangaistaan. Valtaväestölle tehokkuus on palkan nostamista minimityöpanoksella ja ahkerien optio on kohtuuttomat voitot.

Olemme rakentaneet maailman, jossa luottamus on typeryyttä: ”se, joka pidättäytyy tekemästä jotain ilman täyttä varmuutta, että muutkin tekevät saman, asettaa itsensä saaliiksi ja riistaksi (Hobbes).” Luottamisen sijasta tärkeää onkin muiden ennakoiminen ja tämän tiedon muuttaminen rahassa mitattavaksi voitoksi. Raha kun edustaa oikeutta käyttää maapallon rajallisia resursseja ja suhteessa näihin hengissä pysymisen edellytyksiin kaikki ihmiset ovat ennakoitavia – lukuun ottamatta riittävään epätoivoon ajettuja terroristeja eli susia, joiden synnyttämällä pelolla loppu lauma saadaan pysymään nätisti kerittävänä.

Miten on mahdollista, että valtaväestö uskoo lampaanomaisesti ikuisen talouskasvun autuuteen? Kuka muu hyötyy kiihtyvästä rahankierrosta, paitsi verotusoikeuden omaavat valtiot sekä ne, joilla on mahdollisuus kerätä voittoa ja korkoa sijoittamalleen pääomalle? Nykyinen järjestelmä on optimoitu tuottamaan lisää rahaa niille, joilla sitä jo alun perin oli enemmän kuin he tarvitsivat. Ja eikö kasvava ja itseisarvoisena nähty kulutus nopeuta elinympäristömme eli maaPALLON tuhoutumista? Tästä syystä ihmiset haalivat kaikin uskaltaminsa keinoin rahassa mitattavaa omaisuutta ennen kuin muut yksityistävät sen.

EU kaataa satoja miljardeja Kankkulan kaivoon ylläpitääkseen uskoa euron arvoon. Nykyinen järjestelmä on myös optimoitu turvaamaan liikaa omistavien omaisuus Sitten on valtaväestö, jolla on vain työpanoksensa myytävänään. He joutuvat palvelemaan muita tullakseen palvelluksi ja tuottamaan hyödykkeitä muille saadakseen niitä itse (ja samalla rikastuttavat pääomakapitalistia). Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Ihmiset sallivat itsensä orjuuttamisen, kunhan saavat vastavuoroisesti orjuuttaa muita.”

Järjestä on syntynyt nykyihminen eli tuottaja-kuluttaja-apina: mitä tekevät apinat, paitsi tuottavat sen, mitä kuluttavat ja nukkuvat tai naivat lopun aikaa? – joskin ilman ihmisen kohtuuttomuutta. Ihminen kykenee abstraktiin ajatteluun, eikä näin ollen koskaan voi omistaa niin paljon, ettei voisi kuvitella enempää. Järki lunasti itselleen kyseenalaistamattoman aseman elottoman luonnon hallinnalla; ihmiseen eli tietoiseen olentoon kohdistettuna se voi tarjota vain epäilyksen. Ja miten paljon miellyttävämpää onkaan muiden epäileminen kuin kokemukseen perustuvan johdonmukaisen katseen kohdistaminen itseensä: ”nykyihminen ei osaa edes halveksia itseään (Nietzsche)” – rakastamisesta puhumattakaan:

Äly, yksilön säilyttämisen välineenä, näyttää päävoimansa teeskentelyssä; tämä on näet väline, jonka avulla säilyvät heikommat, vähemmän rotevat yksilöt, joiden ei ole suotu käydä kamppailua olemassaolosta sarvin tai terävin petoeläin-hampain. Ihmisessä tämä teeskentelytaito saavuttaa huippunsa: täällä harhautus, mielisteleminen, valehteleminen ja pettäminen, selän-takana-puhuminen, jonakin esiintyminen, lainatussa loisteessa eläminen, naamioituminen, verhoava konventio, itsensä ja toisten edessä näytteleminen, lyhyesti sanottuna jatkuva liehuminen turhamaisuuden liekin ympärillä on siinä määrin sääntö ja laki, ettei ole juuri mitään käsittämättömämpää kuin se, kuinka ihmisten joukossa saattoi viritä rehellinen ja puhdas vietti totuuteen.

Ihmisyyden ylittäminen

Yli-ihmisen käsitteellä on paljon negatiivisia mielleyhtymiä ja erityisesti ansaitsemattomia sellaisia. Kun ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä, niin yksilöllisyys on ihmisen ylittämistä. Ihminen on eläin, mutta itsensä tiedostava sellainen, jolle pelkkä oleminen ei koskaan riitä. Juuri tämän vuoksi eläinluontonsa varassa elävä emotivisti tarvitsee jatkuvasti lisää viihdettä ja uusia mielihyvän lähteitä (eli enemmän palkkaa vähemmällä työllä). Toisaalta väistämättömään kyltymättömyyteen voi vastata myös luovalla tavalla. Kun ihmistä riivaava kyltymättömyys saadaan kanavoitua itsekehitykseen, niin se muuttuu täydellistymiseksi, joka tukee kaltaisiaan prosesseja arvostaen juuri niiden erilaisuuden tarjoamaa haastetta: "mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)”

Ihmisen rakennettavissa oleva luonto eli tottumuksen voima mahdollistaa uskomattomia suorituksia, mutta mitä automaattisemmaksi jokin rutiini tai suoritus muuttuu, sitä vähemmän se antaa arjessa erottuvaa tyydytystä ja mielihyvää. Parhaimmillaan tästä syntyy pysyvä motiivi täydellistymiskyvyn takana eli tarve uudistaa itseään. Yli-ihmisyys onkin elämän mittainen oppimisprosessi - elämä on oppimista ja oppiminen elämistä (kun ihminen lopettaa oppimisen, niin hän on kuollut, vaikka vielä hengittäisi ja kävelisikin).

Toinen puoli itsensä ylittämistä on oman kuolevaisuuden hyväksyminen ja itsekehitys tästä huolimatta. Eikä liene montakaan parempaa tukea itsensä uudistamiseen kuin luoda oma kuvansa, joka aikanaan kapinoi tätä perustaa vastaan. Ihminen haluaa ikuista autuutta ja/tai jättää rahassa mitattavat saavutuksensa jälkikasvulleen (tarkalleen ottaen olla vapauttamatta omistuksiaan muiden käyttöön eli pitää niistä kiinni ainoalla tuntemallaan tavalla); yksilölle riittää se, että saa jättää tämän maailman hieman parempana kuin otti sen vastaan ja erityisesti sellaisena, jossa jokaisella on mahdollisuus samaan. Tällöin voi luottaa siihen, että myös jälkikasvuni haastetaan erinomaisuuteen. Ihminen etsii palvelijoita ja seuraajia, yksilö arvoisiaan haastajia ja kaltaisiaan itsensä ylittäjiä.

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teitä kadottaa minut ja löytää itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette minut kieltäneet, tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani; toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan. Ja kerran pitää teidän vielä olla minun ystävikseni ja yhden toivon lapsiksi tulleita: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran teidän tykönänne viettääkseni suurta keskipäivää kanssanne. Ja se on suuri keskipäivä, kun ihminen ratansa keskimatkassa on eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii iltaan painuvaa tietänsä korkeimpana toivonaan: sillä se on tie uuteen aamuun. Silloin on mailleen menevä siunaava itseänsä, että hän on ylitsemenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva keskipäivän korkeudessa. Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. – tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.