Ihminen on… me todellakin olemme luomakunnan kruunu - emme Jumalan vaan itsemme luomina, koska tiedostamme itsemme, ja ennen kaikkea, koska kykenemme kirjoittamaan omaa luontoamme: alkaen ryömimisestä ja kävelystä, yltäen aina tanssin vaativimpiin liikesarjoihin sekä tietämisen/ymmärryksen saavutuksiin (puhumattakaan siitä, mitä olemme lajina rakentaneet). Kuinka paljon teemmekään asioita tottumuksen voimalla ilman tietoisen mielen huomiota – tavalla, joka vapauttaa mielemme rakentamaan ja luomaan uutta.
Nykyihminen
Valitettavan usein ihmisen kaksinainen oleminen kehona ja mielenä vapauttaa kantajansa vain vastuusta: se, mikä toteutuu lihaan kirjoitettuun perustuen, välttää oman tietoisen tarkastelun ja arvottamisen. Siksi on niin helppoa päästää itsensä muita helpommalla. Eteemme huolimattomasti ajava kuski on kaahaileva-kortti-pois-sika, mutta jos edes huomaamme omia erehdyksiämme, niin tyypillinen reaktio on ”hupsista, sattuuhan sitä”. Toisten jälkiin törmääminen ja niiden siivoaminen ärsyttävät, mutta kuinka usein ja järjestelmällisesti katsomme taaksemme? Kengänpohjaan tarttunut purukumi tai koirankakka raivostuttaa, mutta missä ovat omat ksylitolille ja lemmikkiemme jätökset? Oma välinpitämättömyytemme yksinkertaisesti helpottaa ja toisten vastaava haittaa elämäämme.
Välinpitämättömyyden helppous loppuu, kun joku pysäyttää toimintamme ja kritisoi meitä. Ilkeäähän tällainen mielen pahoittaminen on, vaikka se tapahtuisi aiheesta, koska toinen valittaa pikkuasioista aina, kun olen muutenkin väsynyt ja stressaantunut. Erityisesti saman katon alla asuvat tuntuvat törmäävän jatkuvasti tyhjiin vessapaperirulliin, kuppeihin pöytien kulmilla, lattialla lojuviin vaatteisiin ja kaikkeen muuhun vakavaan… sekä erityisesti siihen, ettei mikään vaiva ole liian suuri, sen perustelemiseksi, miksi oli oikeus ja järkevää toimia, kuten toimin. Yksittäisten juttujen sijaan tässä vastustetaan kuitenkin muutosta, joka onkin yksi vaativimmista asioista.
Muuttumattomuus on lapsellista: olen nähnyt 5-vuotiaan ”valitsevan” vartin itkupotkuraivarin, ettei tarvitsisi uhrata minuuttia lego-leikkien laatikkoon keräämiseksi. Aikuinen kehtaa harvemmin käyttää edellistä (ainakaan selvin päin), ja koska ennakoi, ettei se hyödytä. Vinku-vänkä-rationalisoinnit sen sijaan ovat jokaisen parisuhteen ylimääräinen sydämen hehkun pysäyttävä suola. Voisiko korkeaa avioeroastetta selittää se, miten pyrimme miellyttämään, kun haluamme toisiamme ja toisiin totuttuamme paljastamme todellisen olemuksemme? Ihminen kuvittelee olevansa rationaalinen toimija, mutta nykymaailmaa ja –ihmistä katsoessa, voisi kuvitella, ettei johdonmukaisuus kuulu rationaalisuuteen.
Emme todellakaan ole sitä, mitä ajattelemme, mutta tietoisuutemme valitsemat kohteet määrittävät sitä, miksi tulemme. Tässä myös valitsematta jättäminen on valitsemista, koska silloin annamme mukavuutta ja turvallisuutta ylikorostavan eläinluontomme hallita. Kuinka rajoittunut onkaan se, jonka tietoisuuteen ei mahdu muuta kuin välittömän mielihyvän kohteet sekä raha edellisten ja turvallisuuden edustajana? Ja kuitenkin halu on se dynaaminen keskus, joka pohjimmiltaan liikuttaa ihmistä - teemme yleensä mitään, koska haluamme jotain. Pelkkä halu riittää elämään, mutta hyvä elämä vaatii tahtoa eli itsensä tiedostavaa halua. Ilman tahtoa rationaalisesta toimijasta tulee pelkkä rationalisoiva eläin… halujensa orjuuttama olento ylistää vapautta, koska sen alle sopii mikä tahansa (ja eritoten mikä häntä milloinkin sattuu miellyttämään):
Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseään korkeampaa; ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä on apina ihmiselle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä on vielä matoa. Te olitte ennen apinoita, ja ihminen on vielä apinampi kuin mikään apina. Mutta joka teistä on viisain, sekin on vain kasvin ja aaveen ristiriita ja sekasikiö. Mutta käskenkö minä teitä muuttua aaveiksi tai kasveiksi? […] Näin puhui Zarathustra.
Nykyihminen on rikkakasvi, joka yrittää levittää juurensa kaikkialle ja pyrkii kuihduttamaan ne, joita ei saa omia haluaan palvelemaan. Törmätessään kaltaisekseen ihminen muuttuu aaveeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen, miksi hänelle on oikeus kaikkeen siihen, mitä ei ikinä sallisi muille. Hän halveksii muita heidän teoistaan sekä käyttämistään keinoista ja kadehtii, ettei itse keksinyt hyötyä niistä ensin. Eikö markkinatalous-kapitalismin hyve eli tehokkuus ole yksilönäkökulmasta juuri mahdollisimman paljon haalimista mahdollisimman vähällä vaivalla? Ja paras on se (finanssikapitalisti), joka saa itselleen eniten muiden keräämistä hedelmistä (tuottamatta oikeasti mitään, mahdollista vahinkoa lukuun ottamatta). Toiseksi paras on se, joka ostaa tuotteen, mistä halvimmalla saa, eikä säästä kuluja saadakseen sen näyttämään erinomaiselta – ainoa nyky-yhteiskunnan hyväksymä hyvyys on etäisyys osto- ja myyntihinnan välillä (toisin sanoen markkinointi on paskan kiillottamista). Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen sanoi suoraan Virgin Oil CO –ravintolassa pidetyssä väittelytilaisuudessa, että ”ainoa todellinen arvon mittari on se, mitä joku on jostain valmis maksamaan.”
Nykyihmisen eli emotivistin minäkuva eli ”hyvyys” perustuu kaltaistensa halveksimiseen ja pahaksi leimaamiseen: juuri itsestään ja omasta ”tehokkuudestaan” hän tietää, ettei muihinkaan voi luottaa. Ja järjen näkökulmasta luottamus on aina epävarmalla muuttujalla laskemista; suurin epäilys on järkevyyttä ja tällöin erehdys kääntyy omaksi voitoksi. Omat vääryydet puolestaan hautautuvat helposti juuri niiden tuottaman hyödyn alle – vain kiinni jäämisestä rangaistaan. Valtaväestölle tehokkuus on palkan nostamista minimityöpanoksella ja ahkerien optio on kohtuuttomat voitot.
Olemme rakentaneet maailman, jossa luottamus on typeryyttä: ”se, joka pidättäytyy tekemästä jotain ilman täyttä varmuutta, että muutkin tekevät saman, asettaa itsensä saaliiksi ja riistaksi (Hobbes).” Luottamisen sijasta tärkeää onkin muiden ennakoiminen ja tämän tiedon muuttaminen rahassa mitattavaksi voitoksi. Raha kun edustaa oikeutta käyttää maapallon rajallisia resursseja ja suhteessa näihin hengissä pysymisen edellytyksiin kaikki ihmiset ovat ennakoitavia – lukuun ottamatta riittävään epätoivoon ajettuja terroristeja eli susia, joiden synnyttämällä pelolla loppu lauma saadaan pysymään nätisti kerittävänä.
Miten on mahdollista, että valtaväestö uskoo lampaanomaisesti ikuisen talouskasvun autuuteen? Kuka muu hyötyy kiihtyvästä rahankierrosta, paitsi verotusoikeuden omaavat valtiot sekä ne, joilla on mahdollisuus kerätä voittoa ja korkoa sijoittamalleen pääomalle? Nykyinen järjestelmä on optimoitu tuottamaan lisää rahaa niille, joilla sitä jo alun perin oli enemmän kuin he tarvitsivat. Ja eikö kasvava ja itseisarvoisena nähty kulutus nopeuta elinympäristömme eli maaPALLON tuhoutumista? Tästä syystä ihmiset haalivat kaikin uskaltaminsa keinoin rahassa mitattavaa omaisuutta ennen kuin muut yksityistävät sen.
EU kaataa satoja miljardeja Kankkulan kaivoon ylläpitääkseen uskoa euron arvoon. Nykyinen järjestelmä on myös optimoitu turvaamaan liikaa omistavien omaisuus Sitten on valtaväestö, jolla on vain työpanoksensa myytävänään. He joutuvat palvelemaan muita tullakseen palvelluksi ja tuottamaan hyödykkeitä muille saadakseen niitä itse (ja samalla rikastuttavat pääomakapitalistia). Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Ihmiset sallivat itsensä orjuuttamisen, kunhan saavat vastavuoroisesti orjuuttaa muita.”
Järjestä on syntynyt nykyihminen eli tuottaja-kuluttaja-apina: mitä tekevät apinat, paitsi tuottavat sen, mitä kuluttavat ja nukkuvat tai naivat lopun aikaa? – joskin ilman ihmisen kohtuuttomuutta. Ihminen kykenee abstraktiin ajatteluun, eikä näin ollen koskaan voi omistaa niin paljon, ettei voisi kuvitella enempää. Järki lunasti itselleen kyseenalaistamattoman aseman elottoman luonnon hallinnalla; ihmiseen eli tietoiseen olentoon kohdistettuna se voi tarjota vain epäilyksen. Ja miten paljon miellyttävämpää onkaan muiden epäileminen kuin kokemukseen perustuvan johdonmukaisen katseen kohdistaminen itseensä: ”nykyihminen ei osaa edes halveksia itseään (Nietzsche)” – rakastamisesta puhumattakaan:
Äly, yksilön säilyttämisen välineenä, näyttää päävoimansa teeskentelyssä; tämä on näet väline, jonka avulla säilyvät heikommat, vähemmän rotevat yksilöt, joiden ei ole suotu käydä kamppailua olemassaolosta sarvin tai terävin petoeläin-hampain. Ihmisessä tämä teeskentelytaito saavuttaa huippunsa: täällä harhautus, mielisteleminen, valehteleminen ja pettäminen, selän-takana-puhuminen, jonakin esiintyminen, lainatussa loisteessa eläminen, naamioituminen, verhoava konventio, itsensä ja toisten edessä näytteleminen, lyhyesti sanottuna jatkuva liehuminen turhamaisuuden liekin ympärillä on siinä määrin sääntö ja laki, ettei ole juuri mitään käsittämättömämpää kuin se, kuinka ihmisten joukossa saattoi viritä rehellinen ja puhdas vietti totuuteen.
Ihmisyyden ylittäminen
Yli-ihmisen käsitteellä on paljon negatiivisia mielleyhtymiä ja erityisesti ansaitsemattomia sellaisia. Kun ihminen ja ihmisyys ovat jotain yleistä, niin yksilöllisyys on ihmisen ylittämistä. Ihminen on eläin, mutta itsensä tiedostava sellainen, jolle pelkkä oleminen ei koskaan riitä. Juuri tämän vuoksi eläinluontonsa varassa elävä emotivisti tarvitsee jatkuvasti lisää viihdettä ja uusia mielihyvän lähteitä (eli enemmän palkkaa vähemmällä työllä). Toisaalta väistämättömään kyltymättömyyteen voi vastata myös luovalla tavalla. Kun ihmistä riivaava kyltymättömyys saadaan kanavoitua itsekehitykseen, niin se muuttuu täydellistymiseksi, joka tukee kaltaisiaan prosesseja arvostaen juuri niiden erilaisuuden tarjoamaa haastetta: "mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)”
Ihmisen rakennettavissa oleva luonto eli tottumuksen voima mahdollistaa uskomattomia suorituksia, mutta mitä automaattisemmaksi jokin rutiini tai suoritus muuttuu, sitä vähemmän se antaa arjessa erottuvaa tyydytystä ja mielihyvää. Parhaimmillaan tästä syntyy pysyvä motiivi täydellistymiskyvyn takana eli tarve uudistaa itseään. Yli-ihmisyys onkin elämän mittainen oppimisprosessi - elämä on oppimista ja oppiminen elämistä (kun ihminen lopettaa oppimisen, niin hän on kuollut, vaikka vielä hengittäisi ja kävelisikin).
Toinen puoli itsensä ylittämistä on oman kuolevaisuuden hyväksyminen ja itsekehitys tästä huolimatta. Eikä liene montakaan parempaa tukea itsensä uudistamiseen kuin luoda oma kuvansa, joka aikanaan kapinoi tätä perustaa vastaan. Ihminen haluaa ikuista autuutta ja/tai jättää rahassa mitattavat saavutuksensa jälkikasvulleen (tarkalleen ottaen olla vapauttamatta omistuksiaan muiden käyttöön eli pitää niistä kiinni ainoalla tuntemallaan tavalla); yksilölle riittää se, että saa jättää tämän maailman hieman parempana kuin otti sen vastaan ja erityisesti sellaisena, jossa jokaisella on mahdollisuus samaan. Tällöin voi luottaa siihen, että myös jälkikasvuni haastetaan erinomaisuuteen. Ihminen etsii palvelijoita ja seuraajia, yksilö arvoisiaan haastajia ja kaltaisiaan itsensä ylittäjiä.
Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teitä kadottaa minut ja löytää itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette minut kieltäneet, tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani; toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan. Ja kerran pitää teidän vielä olla minun ystävikseni ja yhden toivon lapsiksi tulleita: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran teidän tykönänne viettääkseni suurta keskipäivää kanssanne. Ja se on suuri keskipäivä, kun ihminen ratansa keskimatkassa on eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii iltaan painuvaa tietänsä korkeimpana toivonaan: sillä se on tie uuteen aamuun. Silloin on mailleen menevä siunaava itseänsä, että hän on ylitsemenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva keskipäivän korkeudessa. Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän. – tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.