Kuukautta vaille kaksikymppinen tykistön tulenjohtueen alikersantti, kutsukaamme häntä vaikka Antiksi, tarkkaili Ihantalan etulinjaa.
Suomalaisten silloinen maailmanluokan radiotiedustelu oli siepannut venäläisten hyökkäyskäskyn, Kaartin valiojoukko hyökkäisi aivan hetken kuluttua.
Ihantalaan oli saavuttu äärimmäisellä kiireellä. Oli juuri päästy irtautumaan rajuista taisteluista Perkjärven suunnalla, minne oli aivan viime hetkillä ehditty tukkimaan vihollisen ratkaiseva hyökkäysyritys, mikä onnistuessaan olisi merkinnyt tilannetta, missä Neuvostoliitto olisi päässyt tunkeutumaan syvälle Suomeen ja käytännössä olisi kyennyt sanelemaan rauhanteon ehdot.
Perkjärvelle pikamarssia kiirehdittäessä, oli jatkuvasti tullut vastaan täynnä kaatuneita olevia kuorma-autoja.
Nuorten miesten mielialat olivat matalalla, useasti pohdittiin joukkojen jatkuvasti perääntyessä, pysähdytäänkö tällä menolla vasta Torniossa.
Kerran Antti havahtui tilanteeseen, että hän yksin oli vastuussa lohkonsa puolustuksesta, upseereita tai muuta päällystöä, johon olisi voinut tukeutua, ei lohkolla ollut ja sen puolustus oli vain ja ainoastaan hänen tulikomentojensa varassa.
Antin mielessä kävi myös aiempi Kollivuoren taistelu, missä hyökkäävä ruskea massa, sitä niittäneistä konekivääreistä huolimatta, suorastaan vyöryi päälle, niin että oli vetäydyttävä ja viimeiseksi komennokseen omalle tykistölle nuori alikersantti antoi käskyn: ”tulta tulenjohtopaikalle” ja sitten pikaisesti jalat alle, pois oman tykistön kranaattien kohteeksi asetetulta tulenjohtopaikalta.
Kuitenkin Ihantalan puolustajia oli rauhoitettu, olkaa huoletta vaikka koko Kaartin valiorykmentti hyökkääkin, meillä on tarvittaessa 14:ta patteriston tuli keskitettävissä kohteeseen.
Kohta kyseinen alikersantti kuulikin vihollistykistön laukausten äänet, mutta kranaatit iskeytyivät kauaksi etumaastoon.
Melkein reaaliaikaisesti tuli suomalaisten radiotiedustelun sieppaama venäläisten etulinjastaan lähettämä viesti: ”Se saatanan huora ammuttaa lyhyeksi”.
Venäläistykistön tulenjohtajanainen oli ammuttanut kranaattinsa satojen metrien verran lyhyeksi, suoraan hyökkäykseen ryhmittyneiden venäläisten valiojoukkojen niskaan.
Tällä kertaa hyökkäys peruuntui.
Hyökkäys tietysti uudistettiin raivokkaalla voimalla useasti myöhemmin, mutta nyt oli tilanne kuitenkin toinen, saksalaisen osasto Kuhlmein Stukat ja kotimainen uusilla korjausmuuntimilla varustettu tykistö tekivät murhaavaa jälkeä hyökkäysrivistössä, jos panssarit pääsivätkin eteenpäin, ei jalkaväki kyennyt seuraamaan ja venäläisten hyökkäykset vähitellen laantuivat.
Miesten mielialat muuttuivat kuin taikaiskusta ja Ihantalan torjuntavoitto alkoi kypsyä.
Tähän oli kyseisen alikersanttimme näkemyksen mukaan vaikuttamassa kolme tekijää: Osasto Kuhlmei, minkä nuoret lähes koulupoikaikäiset lentäjät kerta toisensa jälkeen syöksivät Stukansa torjuntatulesta välittämättä venäläisryhmityksen kimppuun. Suomalainen radiotiedustelu, mikä pystyi hyvin tarkkaan seuraamaan vihollisen radioliikenteessä kulkevia hyökkäyskäskyjä. Suomalaisten tykistö, mikä pystyi uuden korjausmuuntimen ansiosta kohdistamaan tarvittaessa 14:ta patteriston tulen tarkasti kohteisiin.
Ja ennen kaikkea suomalaisten sotilaitten periksi antamattomuus, sillä tiedettiin että jos näiltä sijoilta lähdetään, seuraavan kerran pysähdytään Ruotsin rajalla, eikä sinne haluttu valtakunnanrajaa siirtää, eikä se sinne siirtynytkään.
Tänään kansallisena veteraanipäivänä kunnioittakaamme tätä yhä harvemmaksi käyvää veteraaniemme joukkoa.