Kauhuperhe ei näe eikä tue oikeaa persoonaa, vain saavutukset merkitsevät. Ikuinen hyväksynnän tavoittelu varjostaa loppuelämää ihmisellä, joka tällaisessa perheessä joutuu kasvamaan. Ainekset, millä persoonan pitäisi rakentua tuntemaan ja hyväksymään itsensä, puuttuvat, myös empatian oppiminen uupuu. Lapsi, joka elää tällaisessa perheessä on altis mm. päihdeongelmille, sen tietävät alan ammattilaiset. Asian tiedostaminen ja käsittely voivat antaa eväitä etsimään sitä, mitä on jäänyt vaille, mutta tragedian ainekset ovat läsnä, onnea ei ole helppo saavuttaa myöhemmässä elämässä.
Tosi-TV - trendin alkuaikoina kerrottiin formaatin vaikutuksista siihen osallistuvien elämään. Oli tapauksia, joissa ihmiset saivat jälkeenpäin vakavia, itsetuhoisiakin oireita. Juuri BB-talon kaltaisissa formaateissa, joissa ihminen oli koko ajan kameralle alttiina, puhuttiin stressistä joka meni kestämättömän puolelle. Kyse oli siis loputtomasta kyttäyksestä, jonka kohteeksi osallistuja joutui.
Olla jatkuvan arvostelun ja arvioinnin kohteena, on epänormaalia, eikö?
NÄKYVYYDEN NÄKYMÄTTÖMYYS
Olen miettinyt, mitkä edellisten mallien haitoista toimivat myös some-maailmassa. Otan nyt mahdollisen negatiivisen puolen esiin, tietenkin some tuo monille uusia ystäviä ja ryhmiä, jotka ovat heille tosi arvokkaita. Mutta miten asia usein meneekään:
Ensin uskot olevasi jossain yhteisössä, jonka kanssa voi jakaa jotain. Odotat palautetta, mutta parhaimmillaankin jotain sittenkin jää puuttumaan.
Katse, jonka lapsi tarvitsee, hyväksyvä peilaus joka tulee toisen ihmisen silmistä, on arvokkainta palautteessa. Peukutusta voi saada ulkonaisilla asioilla: mielipiteen ilmaisulla, jonkun toisen fiksun mielipiteen jakamisella, oman kuvan esittelyllä. Vuorovaikutus on rajallista.
Ihminen on jossain määrin laumaeläin, sitä emme voi muuttaa. Lauma tuo turvallisuuden tunnetta, joka parhaimmillaan on toisten läsnäoloa, joka ei vaadi mitään suoritusta. Olla hyväksytty ilman sen lunastamisen vaatimusta, eikö jokainen halua sitä? Voiko some jättää tästä ikuisen kaipuun, ilman että ihminen edes tunnistaa, mistä on kyse? Jenkkiläiset tutkimukset kertovat, että masennus nuorten parissa on lisääntynyt hälyttävässä määrin (monilla kymmenillä prosenteilla) alle kymmenessä vuodessa. Samoja tuloksia saadaan jo muualtakin. Syitä ei osata sanoa.
Onhan nykymaailmassa pelottavaa niin paljon, että eipä ole ihme, jos nuoria hirvittää maailman meno. Mutta eikö sen turvallisen lauman tarve uhkien ja arvostelun ulkopuolella ole sitäkin suurempi tällaisessa maailmassa?
VLOGGARIN YKISTYISELÄMÄ, ONKO SITÄ?
Moni vloggaaja on tullut esiin kertomaan stressistä, jota jatkuva videoiden teko aiheuttaa. Helposti lipsahtaa olemaan koko ajan tarkkailemassa, saisiko jostain oman elämän tilanteesta sopivaa matskua jaettavaksi. Muutama vuosi tässä pyörityksessä on vienyt monen jo masennuksen syövereihin tai ehkä voi puhua uupumuksesta.
Ennen media-työläisen työn ja vapaa-ajan ero oli olemassa, vloggaajan työhön ei kuulu erottaa työaikaa ja yksityiselämää samalla lailla. Voisiko tilanne olla samankaltainen muillakin somessa toimivilla? Nykyään työelämässä odotetaan jo monilla aloilla läsnäoloa netissä, ilman edes sen ylitöiksi laskemista. Kuinka monia stressaa yrittää olla nokkela ja saada huomioita, vaikka se ei edes itseä kiinnostaisi?
SAFE SPACE - TURVALLISEEN TILAAN
Ne, jotka ovat kasvaneet siihen, että melko lailla jatkuva somessa olo on normaalitila, tuskin tulevat ajatelleeksi em. haittoja. Tuskin heille tulee edes mieleen, että somessa olo voisi olla jotenkin kuluttavaa. Päinvastoin, pelko jostain vaille jäämisestä pitää otteessaan.
Safe-space on vaatimus, jossa ihminen toivoo voivansa vetäytyä turvalliseen tilaan ilman, että mielipiteiden vyöry seuraa sinne. Yhä useampi somessa reagoi kiivaasti toisten mielipiteisiin ja suorastaan vaatii toisten vaientamista jonkin lausuman takia. – Enkä nyt tarkoita tässä henkilökohtaisuuksiin meneviä lausahduksia, joilla usein keskustelua ryyditetään, valitettavasti. –
Onko liian kaukaa haettu ajatus: Voisiko reaktioissa ollakin kyse siitä, että asioihinkin keskittyvä some-puhe pääsee liikaa iholle, niin että sen kokee henkilökohtaisen loukkaavana, vaikka siinä ei olisi mitään henkilöön käyvää eikä sitä siksi olisi tarkoitettu?
ETÄISYYTTÄ, PLEASE
Eli voisiko somessa olo ollakin niin luonnoton tila, että ihmisen syvempi tietoisuus alkaa reagoida siihen, vaatia etäisyyttä tavalla tai toisella? Vaaditaan itselle safe-spacea rajoittamalla toisten sanomisia. Sen muistaminen, että sananvapaus on perustuslain suoma oikeus, joka koskee sekä itse että muita, voi hämärtyä tällaisessa tilanteessa. Ja samoin voi hämärtyä, että asioiden arviointi on varsin monitahoinen juttu, yksi ihminen tuskin pystyy yksin valaisemaan kaikkia puolia mistään asia-aiheesta.
Kaltoinkohdelluille ihmisille psykologia suosittaa mielikuvaharjoituksia, joissa ihminen luo ympärilleen tietoisesti safe-space-tlian. Turvallisesta tilasta luodaan vahva mielikuva, jonne voi opetella menemään mielessään riippumatta missä on fyysisesti. Sitä voidaan harjoitella määrittälemällä rajat jopa mittailemalla ja merkitsemällä tila käsien liikkeillä itsensä ympärille. ”Sen lähemmäs minua ei pääse, ei saa tulla, tila kuuluu vain minulle.” Tunnetusti aivot toimivat rautalankamalleilla ja tällainen harjoittelu kuuluu esim. NLP:n ohjelmistoon.
Kaltoinkohdelluilla rajoja on rikottu ja toisten liiallinen iholle tulo on kokemus, joka helposti syntyy, kun joku alkaa esittää vaatimuksia tai äänekästä käytöstä ylipäätään. Voisiko some synnyttää samanlaista kokemusta? Onko se yhtä stresaava kuin BB-talon on todettu olevan? On yksi kidutuksen muoto, että ihminen on tarkkailun alaisena 24/7. Voiko some synnyttää aitoa kaltoinkohtelun kokemusta pelkästään sillä, että ihminen kokee olevansa kokoaikaisesti vieraan joukon silmien alla? Mietitäänpä tätä
MIELIKUVAT JA TURVAPAIKAT
Tämän blogin useat kirjoitukset käsittelevät mielikuvia tai sisältävät niitä siinä tarkoituksessa, että ne voivat tarjota pienen levähdyshetken arjen keskellä. On ihmisen normaali toiminto palata mielessään hyviin muistoihin tai kokemuksiin paikoista, joissa on ollut rauhallinen ja hyvä olotila. Sen voi myös saada aikaan kokonaan kuvittelun avulla, luoda sen omalla mielikuvitustyöskentelyllä. Nämä kuvat ovat vastakohtaa monin tavoin rasittavan hektiseksi havaitulle arjelle, jota on vaikea torjua nykyelämässä. On hyvä oppia rauhantilaa. Se, että voisi jättää some-maailman kokonaan ulkopuolelle, vaatii varmaan sekin harjoittelua. Oma rauhallinen safe-space on tarpeen kaikille. Ihmisella on oikeus olla rauhassa, niin yksinkertaista se loppujen lopuksi on.
Löytäkää ihania safe-space paikkoja kesästä!
Henriette Sola
aristoteleläinen käsien tulkitsija
PS
Kirjani, romaani ”Italialainen Nimipäiväkalenteri” sivuaa myös aihetta. Siinä eräs, jo aikuinen, päähenkilö Sarahin tuttavuus – no juonipaljastus: siis heila – hakee hyväksyntää perheeltään, joka odottaa vain suorituksia. Pääseekö miesparka pätemisen kierteestä ja sen tuomista ongelmista, kykeneekö heittäytymään nykyhetkeen ja täyttämään Sarahin toiveet. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia,varsinkin kun Sarah itse on paennut liian vaativaa työelämää... Kirjan idea on kokonaisuutena toimia myös mielikuvamatkana, jossa liikutaan ihanissa maisemissa ja hiukan kokemuksissakin. Sopii siis kesälomalukemiseksi rannalle mukaan. Kirjaa löytyy hyvin kirjastoista.
