Jouluna on aikaa miettiä syvällisiä, kuten kuolemaa. Olen päättänyt, etten ikinä tee kuolinsiivousta, vaikka päiväni olisivat kuinka luetut. Eletty elämä ei ole roska, vaan suurin lahja, minkä voin jälkipolville jättää.

Kaikenlainen siivous, minimalisimi ja konmarittaminen on muotia.Elisabeth Rehn muun muassa kertoi Helsingin Sanomille tehneensä kuolinsiivouksen.

Sen ajatus on tehdä jälkeenjäävien puolesta suursiivous, jotta heidän ei tarvitsisi käydä läpi kaikkea elämän varrella kerääntynyttä tavaraa ja dokumenttia. Kuolinsiivouksessa mapitetaan ja lajitellaan. Siivotaan kenties kaikki, mikä ei ihanteelliseen perhekuvaan sovi? Jätetään hohtavan siisti jälki.

Minulle ajatus kuolinsiivouksesta on vieras. Että päättäisin muiden puolesta, mikä oli elämässäni tärkeää? Minusta se on oman itsensä sensurointia.

Olen kiitollinen isälleni, että hän ei sellaista tehnyt. Surun ja hämmennyksen keskellä oli lohdullista tutkia kaikessa rauhassa isän lompakkoa, laatikoita ja vaatekaappeja. Näin, että minä ja lapseni olivat olleet isälle tärkeitä, vaikka hän ei osannut eläessään asiaa ilmaista. Lapsenlapsen kuva lompakossa, kuva äidistäni ja isän myöhemmistä puolisoista, isoisän sotilaspassi pöydällä.

Pienet, tahattomasti jätetyt viestit ja muistot piirsivät uuden, inhimillisemmän ja täydemmän kuvan isästä ihmisensä. Jos hän olisi itse valinnut, jälki olisi voinut olla toisenlaista ja vähemmän kiinnostavaa.

Tein isäni puolesta kuolinsiivousta ja viihdyin turhankin pitkään hänen asunnossaan. Piirsin tuntikausia hänen pöydässään, hänen jättämillään hienoilla lyijykynillä ja piirustuspapereilla ja tunsin saavani häneen yhteyden, jota en ollut sitten lapsuuden kokenut. Tutkin vaatteita ja astioita ja muistin, missä juhlissa ja pöydissä olin ne aiemmin nähnyt. Nuhjaantuneet vaatteet itkettivät eniten.

Minä myös haluan jättää itsestäni autenttisen ja todellisen jäljen. Laatikoissani, kaapeissani, puhelimessani ja tietokoneellani on mitä on, sitten kun on. En ryhdy jälkiäni kuoleman varalta siivoamaan.

Kaapeissani ovat rakkauskirjeeni ja teinivuosieni päiväkirjani. Ensirakkauteni, kouluvihkoni, salatut suhteet,  avioeron raastavat vaiheet, leikekirjani toimittajan uran alkuvuosilta, isän ja äidin vanhat valokuvat.

Siellä ovat todisteet seksielämästäni ja sairauksistani. Kaapeistani löytyvät sellaisetkin asiat, joita en itse tahdo nykyisin kestää katsoa.  Ja tulevat myös, joista en vielä tiedä.

Haluan jättää lapsilleni ja lapsenlapsileni tarinan, joka on tosi ja koskematon. He saavat nähdä, mikä minulle elämässä oli tärkeää ja millaista aineistoa se tuotti. Kuva ei ehkä ole sellainen, jonka itse itsestäni piirtäisin, mutta jätän arvioinnin muille. En aio itse häivyttää itseäni ja todisteita eletystä elämästäni, vaikka ne tuntuisivat kuinka hävettäviltä juuri nyt.

Se, mikä on kulkenut mukanani vuosikymmenestä ja muutosta toiseen, on selvästikin ollut minulle arvokasta. Kaikki ei ole ylevää, kaikkea en ole osannut tai halunnut kertoa.

Mitä meille jäisi, jos kaikki olisivat tehneet kuolinsiivouksen? Ei ehkä kovinkaan paljon kiinnostavaa, vaan kunkin ajan moraalin ja ihanteiden mukaista, soveliasta aineistoa.  Jokainen poltettu tai tuhottu kirje ja valokuva poistavat ulottuvuuksia elämästä, mahdollisuuksia ymmärtää poismenneiden motiiveja ja solmia tarinan vaiheita.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin tutkia tuntemattoman kotia hänen poissa ollessaan? Tietenkin tutkia tutun ihmisen kotia hänen poissa ollessaan. Sen mahdollisuuden haluan jättää niille, jotka jälkeeni jäävät.

Linkki