Luksusongelmia

Pelottaa kirjoittaa tätä tekstiä, koska joudun käyttämään siinä vauva-sanaa. Kirjoitan kuitenkin, sillä aihe on niin herkullinen: kenen syytä on vauvakato Suomessa?

Helsingin Sanomissa on keskusteltu paljon siitä, miksi Suomessa on vauvakato ja mitä sille tulisi tehdä. Osansa keskusteluun antoi tänään psykoterapeutti ja seksologi Heidi Valasti. Hän on kirjoituksessaan sitä mieltä, että nuoret miehet on kasvatettu naisen vallalle alisteisesti ja että tämä on yksi syy vauvakatoon.

Miesten seksuaalinen haluttomuus on lisääntynyt, koska seksi on valjastettu lisääntymistarkoitukselle. Miehet kokevat olevansa ikään kuin naisen jatkeita. Näissä oloissa miehet sanovat ”ei” siittiöidensä jatkojalostamiselle vauvaksi.

Rohkea väite. Mutta, en voisi olla enempää samaa mieltä! Miehenä oleminen on nykyään paljon vaativampaa kuin aikaisemmin.

Ei riitä, että osaa niin sanotut miesten työt. Lisäksi pitää olla kiinnostunut myös asioista, jotka ennen olivat naisten valtakuntaa kuten hoivaaminen, kokkaaminen, sisustus ja pukeutuminen.

Isyys vasta vaikeaa onkin, kun pitäisi ottaa paikkansa kaikkitietävän naisen rinnalla ja tukena.

Kun itse sain esikoiseni hyvin nuorena vuonna 1976, lapsen isä jäi vuodeksi hänen kanssaan koti-isäksi. Hyvin sujui, mutta se oli silloin erittäin harvinaista. Tapa, jolla me molemmat lasta hoidimme ja kasvatimme, melko huolettomasti ja oman järjen mukaan, ei kelpaisi nykypäivänä.

Emme tienneet mitään lastentarvikkeiden kilpavarustelusta, luomuruuasta, imetyksen välttämättömyydestä, vaippamerkkien eroista tai muusta, mistä en ole varmaan kuullutkaan.

Tuntuu, että nykypäivänä vanhemmuus on valtava suoritus, jolle äidin lisäksi myös isän pitää täydellisesti omistautua, tietenkin äitien ja muiden naisten sanelemilla ehdoilla, ikään kuin äidin pikku apulaisena. En ihmettele, että monet miehet kavahtavat tehtävään ryhtymistä nähtyään ikätovereidensa kohtalon kantoreppujen ja vaippavuorien keskellä.

Muutenkin parisuhteessa naiset ovat vahvoilla, sillä he eli me emme enää ole riippuvaisia miehistä ja voimme valita kumppanimme vapaasti. Ne, joita kukaan nainen ei valitse, ovat heikossa asemassa. Mies kärsii yksin elämisestä enemmän kuin nainen. Ne, jotka joku on valinnut miehekseen ja lastensa isäksi, joutuvat ponnistelemaan pitääkseen paketin kasassa.

Vaatimukset, joita miehelle nykyään parisuhteissa esitetään, ovat kovia verrattuna muutaman vuosikymmen takaisiin. Ei enää riitä, että tuo leivän kotiin ja vie lapset sunnuntaina puistoon. Miehet kasvavat aikuisiksi valmiiksi syyllistettyinä sukupuolestaan, kuten Heidi Valasti kirjoituksessaan sanoo. Silloin, kun mennään kokonaan naisten ehdoilla, miestä tarvitaan parisuhteessa lähinnä assistentiksi ja näyttelyesineeksi.

Kirjoitin tästä aiemmin Ilta-Sanomiin otsikolla Edustusmies:
Linkki

Heidi Valastin kirjoitus Helsingin Sanomissa:

Linkki

Olen havainnut, että naistenlehdissä on alettu julkaista yhä enemmän rahaa koskevia juttuja. Tervetullut uusi aihepiiri, mutta miksi naisia neuvotaan niissä säästämään?

Säästämällä ja pikkurahoja sijoittelemalla ei rikastu, mutta voi tietenkin saada jonkun vararahaston tai pesämunan. Minusta olisi parempi kehottaa naisia ottamaan enemmän riskejä ja antaa ohjeita yrittäjäksi ryhtymiseen. Miksi naisten pitää aina venyttää penniä ja olla hyviä taloudenpitäjiä? Ensin ollaan kilttejä tyttöjä, pärjätään koulussa, suoritetaan opinnot loppuun ja lopuksi vielä säästetään palkasta vähän joka kuukausi.

Naisten pitäisi perustaa enemmän kasvuun tähtääviä yrityksiä. Suomessa ei voi rikastua työllä, ellei nyt puhuta ihan muutamista huipputehtävistä pörssiyhtiöissä. Niitä aukeaa vain harvoille, mutta kuka tahansa, jolla on ideoita, voi ryhtyä yrittäjäksi. Naisten yritykset ovat valtaosin pieniä ja työllistävät vain heidät itsensä. Naisia pitäisi kannustaa kasvattamaan yrityksiään ja palkkaamaan työntekijöitä – vaikka sekin on tietenkin riski. Elämä on.

Naisten pitäisi myös uskaltaa ottaa riskejä yksityiselämässään. Minä olen ottanut niitäkin ja yhtäkään en kadu. Mikä ei tapa, se vahvistaa, sanoo vanha suomalainen sananlaskukin.

Katsoin hiljattain ensimmäisen Frozen- elokuvan, jonka pitäisi antaa roolimalleja tytöille. Jätin leffan kesken, sillä jo ennen puoliväliä prinsessa oli ihastunut päätä pahkaa komeaan prinssiin, joka paljastui huijariksi. Siis vieläkö tytöille syötetään tällaista puppua?  Että ei pidä ottaa sitä ensimmäistä kohdalle sattuvaa tai huonosti käy. Että pitää ensin teettää sulhasehdokkailla kaikenlaisia testejä.

Itse neuvoisin pikemminkin tarttumaan tilaisuuksiin ja antamaan ihmisille, myös miehille, mahdollisuuksia. Elämästä ei kuitenkaan tule valmista ikinä eikä se varsinkaan noudata mitään käsikirjoitusta.

Jos jää odottelemaan täydellistä ilmestystä, voi jäädä se elämä elämättä. Tai sitten biologisen kellon tikittäessä langetaan vielä hullumpaan vaihtoehtoon kuin joskus aiemmin olisi tehty. Miksi naisten pitää aina olla niin harkitsevia ja kunnollisia? Eivät miehetkään ole ja pärjäillä porskuttelevat ihan kummasti.

Siispä otetaan riskejä, tehdään tyhmyyksiä, rikastutaan, rakastutaan, erotaan, köyhdytään ja otetaan kokemuksista opiksi!

Burleski on kuin karaoke. Kaikkein lahjattomimmatkin voivat nousta lavalle eikä heitä saa dissata.

Burleskia ei saisi arvostella, koska se on syrjittyjen ja alistettujen, kuten naisten, tapa ilmaista itseään turvallisessa ilmapiirisissä. Arvostelen nyt kuitenkin. Kaikissa taidemuodoissa on helmiä ja ei-helmiä. Huono burleski on samaa kuin niin sanottu ite-taide. Missä menee raja taiteen ja ei-taiteen välillä? Minusta se menee siinä kohdassa, missä taitelija ei itse tajua olevansa lahjaton.

Minusta se, että plus-kokoiset naiset nousevat lavalle esittelemään itseään kimaltavissa sirkusasuissa tai ilman asua lainkaan, ei ole yhtään viihdyttävää. En pidä myöskään koulukiusaamisesta. Burleskissa monet esiintyjät tekevät sen itse, nolaavat itsensä ja yleisö kannustaa.

Ymmärrän kyllä, että se voi olla jollekulle yksilölle vapauttava kokemus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että burleskia pidetään feministisenä taiteenlajina. Mitä feminististä on siinä, että naiset pukeutuvat asuihin, joihin miehet heitä ovat vuosisatoja pakottaneet, esiintyvät niissä toisilleen ja lopuksi riisuuntuvat? Miksi burleski on taidetta, mutta seksiklubien tankotanssijat ovat vain viihdyttäjiä tai hyväksikäytettyjä?

Minusta burleski ylläpitää erityisen kierolla tavalla yllä käsitystä, että naisen pitää kuorruttaa itsensä glitterillä ja kiemurrella tiukoissa asuissa ollakseen haluttava.

Se, että tämä ”oikeus” on nyt ihan kaikennäköisillä ja -ikäisillä naisilla, ei minusta edistä naisten asemaa pätkääkään. Naisten kannattaisi panostaa asemansa parantamiseen työelämässä ja yhteiskunnassa, eikä purkaa turhaumiaan poseeraamalla vähissä vaatteissa. Voin sanoa tämän näin suoraan, koska olen nainen.

Itseilmaisu on tietenkin ihan ok. Itsekin ilmaisen itseäni mielelläni piirtämällä, mutta eipä tulisi mieleenikään laittaa teoksiani esille. Pukuleikkejäkin voin leikkiä makuuhuoneessani.

Nykyään on vallalla ajatus, että ihan kaikki osaavat kaikkea ilman mitään ponnistuksia. Tosiasiassa lahjakkaatkin ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä kaikilla taiteen saroilla.

En myöskään pidä kiusoittelun ajatuksesta. Minusta on epäreilua kiusoitella miehiä ja sitten moittia heitä tungetteleviksi. Monia naisia kiihottaa ajatus itsensä esittelemisestä. Niin myös miehiä. Miehet saavat rangaistuksen, jos esittelevät elimiään julkisesti. Kun nainen riisuuntuu, se on muka kapinallista ja sitä tulee kannustaa. Joo, kärjistin, mutta ehkä pointtini siitä hiukan selkisi. En haluaisi, että naiset itse edistävät tällaista roolimallia.

EDIT: Kirjailija Marissa Mehrin vastine kirjoitukseeni
http://www.sateasefaction.fi/2019/05/23/vastine-luksusongelmia-blogin-kirjoitukseen/?fbclid=IwAR19XZC6KEII7KwQF1

Ollakseen uskottava naisen tulee välttää hymyilemistä.  Hymyilevä nainen on tyrkky tai bimbo.

Kuljin hiljattain Hagelstamin legendaarisen kirjadivarin ohi. Ikkunassa oli Marja-Liisa Vartion teos, jonka kannessa oli hänen kovin synkältä ja surulliselta näyttävä kuvansa. Joskus 1950-60 luvuilla naisen piti tosiaan olla kovin vakava, mietin. Kauniin naisen piti näyttää joku tuikealta tai epätoivoiselta, jotta kävisi oikeasta kirjailijasta.

Mainosten valkoiset hammastahnahymyt rantautuivat Suomeen aikanaan Yhdysvalloista. Hymyilevällä ihmisellä siis saattoi myydä jotain. Ei kuitenkaan vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta.

Onko hymyilevä nainen uskottava nytkään? Sitä sopii kysyä edelleen Suomessa. Naispuoliset esikoiskirjailijat esitellään edelleen haaveilevina runotyttöinä tai rankan lapsuuden läpikäyneinä  kovismimmeinä. Kummatkaan eivät tunnetusti hymyile.  

Tänäänkin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla  kameraan tuijottaa tiukkailmeinen lähiökirjailijatar  Hanna-Riikka Kuisma nahkatakissaan. Mutta, hetkinen, ehkä kirjailijat eivät ylipäätään saa hymyillä - elleivät nyt satu olemaan humoristeja.

Suomessa ei hymyilevään ihmiseen luoteta. Etenkin hymyilevä nainen on ihan höyhensarjaa, suusta tulee pelkkiä saippuakuplia. No missit ja malli ovat aina saanet hymyillä.  Jos he sitten keski-iässä ovat saaneet jonkun lenitamaisen uran aikaiseksi, hymyilyä ei tarvitse lopettaa, muuten kyllä mieluusti.

Nuoren naisen pitää ansaita oikeutensa hymyillä, eikä hän saa sitä ehkä koskaan. Tosi syvässä on käsitys, että kuvassa hymyilevä nainen jotenkin tyrkyttää itseään tai on käytettävissä.

Siksi hymyily on nuorelle naiselle vaarallisempaa kuin keski-ikäiselle tai vanhemmalle. Nuoren naisen pitää olla tuikea, tiukkapipoinen tai muuten vain otsa rypyssä pärjätäkseen miesten maailmassa. Ja jos hän ei ole sellainen luonnostaan, sellainen hänestä kyllä ennen pitkää tulee.

Pärjätäkseen miesten maailmassa naisen on näytettävä asiantuntijalta. Asiantuntija pukeutuu ikävästi ja huomioita herättämättömästi. Hän puhuu monotonisesti ja käyttää vaikeita sanoja. 

Naispuolisella asiantuntijalla on välttämätöntä olla huivi kaulassa tai iso kaulakoru. Bleiseripakko ei poistunut koskaan kokonaan, mutta sen voi hätätilassa korvata Marimekolla tai vastaavalla kulmikkaalla suomalaisvaatteella, jossa ei saa olla ripaustakaan seksikkyyttä tai väri-iloa.

Hymy ja  rento pukeutuminen sallitaan ainoastaan viihdyttäjille, kuten radiojuontajille tai artisteille. Lääkärille tai ekonomistille ei. Jos nainen on alansa kiistaton huippu ja raivannut tiensä vaikkapa korkeimpaan yritysjohtoon, hän voi pikkuhiljaa alkaa pukeutua naisellisemmin, mutta kallista makua osoittaen, sillä tietyllä paholaismaisella tavalla.

Tähän päästäkseen pitää kyllä olla ihan globaalilla pörssiyhtiötasolla. Esimerkiksi ministeriys ei riitä. Naisministerin ei tietenkään sovi hymyilläkään, sillä hänhän on koko ajan leikkaamassa jonkun etuuksia ja siksi hänen pitää lähtökohtaisesti näyttää anteeksipyytävältä tai puolustautuvalta. Ei ihme, jos hymyt ovat hiukan teennäisiä.

Miten mies keskeytetään seurueessa? En tiedä. Miten nainen saa puheenvuoron? Kysymällä jotain, johon mies voi vastata.

Olen tässä syksyn mittaan käynyt monissa tilaisuuksissa, joissa on ollut mahdollisuus havainnoida miesten ja naisten erilaista puhetta ja käytöstä. Kokouksissa, illallisilla, kokkareilla, baaripöydissä, pikkujouluissa ja niin edelleen.

Homma menee niin, että seurueen miehet esittävät kukin vuorollaan jonkinlaisen puherituaalin. Kukin kertoo hauskan vitsin, muistelon tai sattumuksen. Mitä ylempänä hierarkiassa mies on, sitä pidempiä jaarituksia hänelle sallitaan.

Puheevuoro kiertää miesringissä kuin viestikapula ja kukin osaa ottaa paikkansa ajallaan, joidenkin lausumattomien askelmerkkien mukaisesti. Jos nainen yrittää siihen väliin, joku taatusti keskeyttää hänet tai alkaa puhua päälle. 

Ohittaminen on yksi tapa vaientaa. Kukaan ei kommentoi naisen puhetta vaan joku miehistä aloittaa kokonaan uuden keskustelun. Miehille on myös kehittynyt loistava kyky napata naisen puheesta yksi sana tai vuosiluku ja siirtää sitä kommentoimalla puheenvuoro itselleen.

Naisen täytyy olla vähintään avaruusfysiikan tohtori ja lisäksi kovaääninen, jotta saisi edes jonkun tokaisun esitetyksi. Pitkiä puheenvuoroja ei kannata edes suunnitella, naiselle annetaan paljon vähemmän aikaa esittää sanottavansa.

Ilmeisesti repliikkikierros tai useampi hoidetaan alta pois, jotta miehet saisivat oman paikkansa ryhmässä selville tai yhteisesti hyväksytyksi. Kysymys ei ole varsinaisesta kilpailusta, vaan ryhmänmuodostuksesta ja sosiaalisesta rapsuttelusta. Naisillahan ei ole paikkaa tässä hierarkiassa. Sitä ei siis tarvitse kummemmin testailla.

Loppuillan maistissa naista jo kuunnellaan, usein maireasti hymyillen ja alentuvasti. Silloin toisaalta on turha alkaa pätemään, ei mene mikään perille kuitenkaan ja sama vanha nokkimisjärjestys on taas seuraavan tapaamisen alussa voimassa.

Tämä sääntö pätee tilaisuuksiin, jossa miehiä on enemmän tai yhtä paljon kuin naisia. Jos naisia on selvästi enemmän, miehet saattavat kyllä  vaieta ihan yrittämättäkin tai seurustelevat vain keskenään. Mutta jos se seurueen ainoa mies yllättäen avaa suunsa, häntä kyllä kuunnellaan kiinnostuneena.

Olin tässä semmoisessakin seurueessa, jossa vieras mies vastasi puolestani kysymykseen, joka esitettiin minulle ja joka koski minulle läheistä aihetta. Hän esitti sanansa seurueen muille miehille ja lisäksi närkästyi, kun korjasin hänen virhettään. Toisessa taas miehet esittivät ominaan havaintoja, jotka olin heille aiemmin kertonut ja joihin he eivät silloin uskoneet. Kolmannessa miehet kertoivat tarinaa tilanteesta, jossa olin ollut paikalla, mutta he eivät muistaneet läsnäoloani.

Jos aikoo saada asialleen tai itselleen huomiota miesvoittoisessa seurueessa, usein ainoa tapa saada sitä, on esittää kysymys. Miehet nimittäin rakastavat kysymyksiin vastaamista, vaikka eivät asiasta mitään tietäisikään. Mansplaining, tiedättehän.

Valitettavasti tämäkin on lyhytaikainen ilo, sillä kohta turina miesten kesken on taas käynnissä ja  pian pitää esittää uusi kysymys. Tästä jatkuvasta kyselemisestä saattaa tulla käsitys, että nainen olisi jotenkin tyhmempi kuin mies.

Kokouksissa ja julkisissa tilaisuuksissa naiset yleensä aloittavat puheenvuoronsa nöyrästi sanoilla  “anteeksi” tai  “saako kysyä”. Miehet eivät välttämättä edes odota puheenvuoroa, saati pyytele anteeksi vaan korottavat vain ääntään eivätkä luovuta. Ehkä käytän loppuikäni tämän taktiikan opetteluun.

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v. Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta. Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua. Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki, ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani, kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä.

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä – ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan.