Luksusongelmia

Nainen, joka kirjoittaa seksistä, menettää natsansa. Minustakin on nyt tehty ihan vain Kirsi, 61 v. Ennen minulla oli titteli tai ammatti. Nyt olen vain “nainen, joka etsii netistä rakastajia”.

Hätkähdin, kun tuli uusi naistenlehti postiluukusta ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Siinä oli juttu, joka alkoi sanoilla Kirsi Hytönen, 61. Ei titteliä, ei ammattia, ei edes blogini osoitetta. Piti mennä siitä paikasta ulos sikarille kiroilemaan. En ole toipunut vieläkään. Hyvät kollegat, olen toimittaja!

On minut mainittu lehdissä joskus ennenkin, vaikkakaan ei iltapäivälehdissä. Ennen minua kutsuttiin toimittajaksi tai yrittäjäksi. Joskus mainittiin koulutuksenikin, valtiotieteen maisteri. Sen, että otsikkoon ei mahdu pitkiä määritelmiä, hyväksyn kyllä mukisematta. Juttuun mahtuisi, vaan ei ole näköjään tarpeen. En usko kuitenkaan, että olisin yhtäkkiä noussut samaan sarjaan kuin Veskut, Hjallikset, Siltsut ja muut koko kansan etunimijulkkikset. Titteliäni ei mainita, koska edustan jotain muuta, naista, joka tekee jotain ikäänsä nähden poikkeuksellista.

Ikäni ei aiemmin kiinnostanut ketään. En myöskään itse pitänyt siitä meteliä, koska ikääntyminen ei ole mitenkään miellyttävää. Koen olevani korkeintaan 45-vuotias. Tuntuu kauhealta, kun ikääni tungetaan joka paikkaan aivan kuten lasten, joiden ikä määrittää sitä, miten heidän aikaansaannoksiinsa pitää suhtautua. Tuskin olin päässyt tytöttelystä, kun alkoi mummottelu. Olen aika hämilläni tästä.

Tälle mitätöinti-ilmiölle on varmaan joku tieteellinen selitys tai nimitys ja sitä varmaan on tutkittu feministisessä tutkimuksessa. Kertokaa te, jos tiedätte.

Toki, ihan itse nostin kissan pöydälle ja pistin silmukan kaulaani, kun aloin kirjoittaa varttuneen naisen seksuaalisuudesta. Ei se silti poista muita ominaisuuksiani tai taitojani. Ajattelin, että juuri minun kuuluukin siitä kirjoittaa, koska olen akateemisesti koulutettu, omillani pärjäävä, joillain mittareilla menestynytkin, miehisessä maailmassa työskennellyt taloustoimittaja. Ajattelin, että sanomisillani olisi jotain painoa.

Tulos on kuitenkin ilmeisesti se, että mahdollinen yhteiskunnallinen painoarvoni ja statukseni katosi taivaan tuuliin ja minusta tuli ennen muuta nainen.

Se on asia, jota vastaan olen taistellut koko ikäni ja on turhauttavaa törmätä siihen vielä tässä vaiheessa elämää, kun on omasta mielestään suorittanut ja pätenyt jo ihan tarpeeksi työelämässä.

Minut on leimattu myös seksiin kertakulutushyödykkeenä suhtautuvaksi pinnalliseksi turhakkeeksi. En tunnista itseäni tuosta. Se, että olen yrittänyt selittää seksin tärkeyttä, ei tarkoita, että pitäisin sitä kertakulutushyödykkeenä, päin vastoin. Esimerkiksi se, että etsii kumppania netistä, tarkoittaa, että on aloitteellinen asiassa, jota pitää itselleen välttämättömänä – ei suinkaan sitä, että pitää asiaa turhanpäiväisenä.

Jos olisin mies, kalenterini olisi jo buukattu täyteen firmojen seminaareja, joissa kävisin saarnaamassa seksuaalisuuden keskeisestä vaikutuksesta luovuuteen ja jaksamiseen.

Minulla olisi varmaan oma talk show, kustantajat pyytäisivät minulta elämäntaito-oppaita ja opetuslapset taputtelisivat minua olalle jokaisella baarireissulla. Mielipidettäni kysyttäisiin joka asiasta ja puolueet kosiskelisivat kilpaa ehdokkaakseen. Eipä silti, että sellaista toivoisin.

Vai olisiko sittenkin toisin? Jos olisin mies, olisiko minut jo lynkattu moninkertaisesti somessa ja vauva.fi -keskustelupalstalla?

Olisi varmaan, mutta ei ilman titteliä kuitenkaan.

Millainen mies käy nukkebordellissa, kauhistelee Pirkko Arstila Iltalehdessä. Minä tiedän millainen, enkä paheksu häntä pätkääkään. Nukkebordelleja tulee varmasti lisääkin.

Nukkebordelli on ilmeisesti Pirkon ja monen muunkin mielestä jotain vielä pahempaa kuin oikea bordelli. Minun on vaikea nähdä asiaa noin. Näen sen ihan päinvastoin.

Nukkebordellissa ei  ainakaan liiku tauteja eivätkä työntekijät ole riistettyjä ihmiskaupan uhreja. He eivät  ole epätoivoisia huumeaddikteja eivätkä  hyväksikäytettyjä alaikäisiä.

Nuket eivät kärsi, eivät saa traumoja eivätkä tunne kipua tai tuskaa. Ne ovat vain esineitä. Eikö ole parempi, että tarpeiden tyydytykseen käytetään esineitä eikä esineellistettyjä ihmisiä?

Nukkebordellissa käyvät asiakkaat eivät minusta eroa juuri pornon katselijoista, korkeintaan edukseen. No, tuo oli kärjistys, mutta  pornoteollisuus ei kyllä saa ihan puhtaita papereita. Uskon, että oikeita ihmisiä hyödyntävässä pornobisneksessä on edelleen mukana lieveilmiöitä, rikollisuutta ja  hyväksikäyttöä  ainakin enemmän kuin harmittomissa nukkebordelleissa.

Nukkebordellinen paheksuminen on vähän sama juttu kuin sähkösavukkeiden kieltäminen terveyssyihin vedoten – ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä, voiko jollain olla kivaa ihan ilman riskejä?

Luulen, että nukkebordellien paheksuminen oikeastaan  johtuu juuri siitä, että niissä ei ole kerrassaan mitään paheksuttavaa, mainitsemistani syistä. Se, mitä paheksutaan, on itseisarvoisen nautinnon hakeminen. Kun sitä haetaan tavalla, missä ei ole mitään uhreja tai muita yleisesti hyväksyttäviä syitä paheksuntaan, se on ilmeisesti vallan sietämätöntä.

Onhan se sietämätön ajatus, että seksi on itseisarvoisen nautinnollista ja että ihmisillä (lue miehillä), on seksuaalisia tarpeita, jotka he voivat nyt tyydyttää silikoniesineiden kanssa.  Että voi noin vain kävellä  huolettomasti sisään jostain ovesta ja  hoitaa homman nuken kanssa ja vieläpä ihan laillisesti!

Seksin saamisen kun pitäisi olla miehelle vaikeaa, vaatia ponnisteluja ja erilaisia suorituksia ja naisen tavoittelemista, suostumusta ja hyväksyntää. Eihän se nyt vain käy päinsä, että seksiä voi noin vain hankkia, ilman että on ensin käynyt läpi erilaisia rituaaleja ja testejä.

Nukkebordellin pyörittäjänkin täytyy puolustella asiakkaitaan sillä, että he ovat jotenkin vajavaisia tai sosiaalisesti rajoittuneita henkilöitä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta seksiin. Tai sillä, että heillä on outoja fantasioita, joita ei voi muulla tavoin tyydyttää. 

No, onhan seksi ison barbinuken kanssa sinänsä jo jonkinlainen fantasia. Kaikki eivät ehkä haluakaan kohdata oikeaa ihmistä, vaan nimenomaan nuken. Jos lisäksi haluaa  tehdä jotain muuta mahdollisesti haitallista, kuten vaikkapa kuristaa, eikö ole parempi tehdä sitä nuken kanssa?

Miksi bdsm-leikit suostuvaisten ja halukkaiden ihmisten kesken ovat ok, mutta jos toinen osapuoli on nukke, ne eivät ole ok? Haloo, missä logiikka?

Onko ok harrastaa seksiä  päänsä sisällä, tai  jonkun biteistä tehdyn virtuaaliolennon tai hologrammin kanssa, mutta ei muovinuken kanssa?

Ja nyt kaikki Pirkot ja muut, käsi sydämelle. Jos itse ette enää haluaisi seksiä miehenne kanssa  tai ette voisi sitä hänelle tarjota, toivoisitteko hänen

a) hankkivan rakastajattaren

b) menevän bordelliin

c) menevän nukkebordelliin?

Vaihtoehtoa “toivoisin, että hänelläkään ei olisi seksiä ollenkaan", ei tässä nyt anneta. 

Minusta vaihtoehto c on näistä kolmesta selvästi turvallisin ja siihen luultavasti kuluu vähiten rahaa. Minusta voimmekin oikein mainiosti toivottaa nukkebordellit tervetulleiksi, ihan vaikka omaan naapurustoon.

Iltalehden juttu:
Linkki

Annoin taas haastattelun, heh. Toimittaja oli oikein fiksu ja meillä oli hyvä keskustelu. Mielestäni sanoin paljon asioita, mutta hän toivoi enemmän “yksityiskohtia”.

Kuulemma niistä lukijat pitävät. Sanoin miettiväni asiaa, mutta en ole vieläkään keksinyt, millaisia yksityiskohtia osaisin kertoa. Yksityiskohtia mistä? Seksikokemuksistani?

Mitä kiinnostavaa olisi siinä, että kerron, että joku oli liian hermostunut eikä hommasta tullut mitään? Tai että joku jaksoi viisi kertaa putkeen? Tai että pisin seksisessio, mihin olen osallistunut, keksi neljä tuntia viisitoista minuuttia? En itse jaksaisi lukea sellaisia luetteloita. Sitä paitsi yleistykset ovat kiinnostavampia kuin yksityiskohdat.

Kuten Tolstoi sanoi perheistä, myös hyvät seksikokemukset ovat aina samanlaisia ja huonot ovat huonoja kukin omalla tavallaan.

Hyvässä seksissä on mielestäni kyse kemiasta ja vuorovaikutuksesta – siitä että osallistujat jakavat jotain aidosti keskenään. Sanoin toimittajalle, että minulla ja kumppanillani on mielestäni hyvää seksiä muun muassa siksi, että “kuvitamme “sitä samoin. Koen, että vaihdamme fantasioita ja mielikuvia – että voin lähettää hänen päähänsä ikään kuin filminpätkiä ja koen, että hän lähettää minulle omiaan.

Se ei luultavasti ole konkreettisesti totta, mutta riittää että siltä tuntuu. Tuntumisestahan seksissä on kyse, vaikka tärkein sukupuolielin onkin korvien välissä. Niin kauan, kun kumppanini ei riko tätä kokemustani tekemällä tai sanomalla jotain siihen sopimatonta, voin ihan rauhassa uskoa siihen.

Hyvä seksi on kuin ajatusten lukemista, kuin tanssia. Toinen tekee tai sanoo jotain, mitä toivoit tai mikä vielä parempaa, jotain, mitä et ikinä osannut edes toivoa, saati odottaa. Siinä se muistuttaa hyvää ja sujuvasi polveilevaa keskustelua, joka parhaimmillaan johtaa asiasta toiseen. Minä ainakin haluan tulla yllätetyksi, sopivassa määrin. Kuten paritanssissa (missä muuten olen tosi huono) on tärkeää mukautua toisen askeliin ja improvisoida, jos ne eivät mene ihan kohdalleen, samoin seksissäkin pitäisi mukautua kumppanin menoon ja fiilikseen, ihan jo omankin nautinnon vuoksi.

Hyvä seksi vaatii mielikuvitusta ja luovuutta. Ainakin minulle se on kokonaisvaltainen elämysmatka, josta ei voi tietää mihin se johtaa.

Tärkeää on, että voi luottaa siihen, ettei matkalla auto suistu tieltä. Siksi kokemus ja tietynlainen varmuus on hyväksi seksissä. Jollei sitä ole itsellä, sitä olisi hyvä olla toisella.

Tästä pääsenkin taas polittisesti epäkorrekteihin asioihin eli kokemusten hankkimiseen. Olen ihmetellyt, miksi vanhemmat niin kovasti haluavat varjella lapsiaan seksikokemuksilta ja seksiterapeutit ja psykologit laulavat samassa kuorossa. Ei ole kiire hankkia kokemuksia, ei kannata katsoa pornoa ja niin edelleen. Unohdetaan nyt ne taudeilta suojautumiset ja ehkäisyt. Niiden pitää olla kunnossa. Mutta kun ne on mahdollista hoitaa, miksi sukukypsyyden saavuttaneita ihmisiä pitää varjella opettelemasta elämän tärkeää taitoa vielä nykyaikana?

Nuoria pitäisi pikemminkin kannustaa harjoittelemaan seksiä, tietysti itselleen mieluisten ja turvallisten kumppanien kanssa. Jos asia ei olisi niin tabu, vanhemmatkin pysyisivät paremmin kärryillä teiniensä puuhista. Jos sitä ensimmäistä kertaa lykkää liian pitkälle, voi tulla estoja tai kokemus saa liian suuret mittasuhteet.

Olen lukenut, että Antiikin Kreikassa ja Roomassa, tietenkin siellä joutilaan ylhäisön parissa, oli tavallista, että ihmisillä (lue: ainakin miehillä) oli nuoria suojatteja, joita he mentoroivat myös seksitaidoissa. Sillä, että saattoivat olla enimmäkseen samaa sukupuolta, ei ole nyt tässä yhteydessä merkitystä.

Myös ainakin elokuvien perusteella ihan vielä nykypäivänkin Italiassa on ollut tapana viedä poikia bordelliin kokeneiden naisten opetettaviksi. Miksei tytöillekin voitaisi suoda samaa mahdollisuutta? Neitsyyden “menettäminen” kun ei ole kovinkaan miellyttävää. Itse toivoisin, että olisin päässyt omastani hiukan osaavammassa käsittelyssä, kuin mihin aikoinani jouduin. Tai en niinkään joutunut, vaan varta vasten hankkiuduin. Olin silloin järkeillyt, että neitsyydestä pitää päästä eroon mahdollisimman pian, jotta se ei ole haittana sitten, kun löydän jonkun, jonka kanssa haluan oikeasti seurustella. Ihan loogista, eikö?

Arvoisat Ilta-Sanomien ja Me Naisten kommenttipalstan kirjoittajat! Kiitoksia palautteestanne. Ajattelin vastata näin yhteisesti kaikille.

Nettikommenteissanne kannatte huolta henkisestä ja fyysisestä terveydestäni. Voin ihan hyvin, kiitos. Myös limakalvoni voivat hyvin, toisin kuin jotkut teistä arvelevat. Juu kyllä voivat, iästäni huolimatta. Gynekologini on samaa mieltä kanssani. Sain viimeksikin kehuja sisäisestä kauneudestani.

Harrastan muutakin liikuntaa kuin seksiä. Olen edelleen hyvissä väleissä perheeni kanssa ja aikuiset lapseni ovat parhaita ystäviäni. Ja kyllä, lapsenlapseni saavat tavata minua. Aviomieheni ei ole kynnysmatto, hän kunnioittaa itseään, minä häntä ja hän minua. Monet muutkin kunnioittavat häntä, enimmäkseen kylläkin ihan muista syistä kuin minun vuokseni.

Minulla ei ole seksitauteja eikä ole koskaan ollutkaan. En ole esineellistänyt itseäni – mitä se tarkoittaneekin – enkä ketään muutakaan. Tiedoksi niille, jotka puolestaan epäilevät minua hyväksikäyttäjäksi, nettideittailuun tarvitaan ihan alun alkaenkin kaksi vapaaehtoista.

En ole ahdistellut ketään, en edes virtuaalisesti. En myöskään maksa seksistä, ainakaan toistaiseksi.

Olen saanut elämässäni osakseni paljon rakkautta. En koe sisäistä onttoutta enkä tyhjyyttä. Sen sijaan täysi kalenteri aiheuttaa usein ongelmia.

Tässä taisivat olla päällimmäiset. Kaiken kaikkiaan päiväni iltapäivälehtijulkkiksena meni aika odotetusti.

Havaitsin heti, milloin lyhyeen puhelinhaastatteluuni perustuva juttu ilmestyi verkkoon, sillä samalla hetkellä alkoi tulvia viestejä joka tuutista. Puhelimeen, messengeriin, whatssappiin, sähköpostiin ja mitä näitä nyt on.

Nyt varmaan ajattelette, että tuli huorittelua ja vihaviestejä. Ei suinkaan! Eri-ikäiset miehet vain osoittivat ihailua ja mielenkiintoa ja halusivat tutustua.

Minulle tuli enimmäkseen enemmän tai vähemmän suorasukaisia deittiehdotuksia ja jonkin verran ihan vain kehuja. Ei tainnut tulla yhtäkään oikeasti törkeää viestiä, kuvista puhumattakaan. Paljon ala-arvoisempaa tavaraa tulee tavallisista deittipalveluista. Olen sellaiseen ihan tottunut, enkä millään muotoa pahastunut. Aika masentavaa olisi ollut, jos mitään ehdotuksia ei olisi tullut!

Myös useampi nainen  otti yhteyttä. Kiitän vertaistuesta. Olin vilpittömän ilahtunut tarinoistanne. Arvelen, että saan teistä parikin uutta ystävää, joiden kanssa vaihtaa kokemuksia. Tällaisista ikäerojutuista tai seksideiteistä kun ei naistenkaan kesken kovin helposti puhuta. Joskus jopa vaikuttaa, että naiset vahtivat toistensa moraalia hanakammin kuin miehet, ainakin minun ikäluokassani. Kahvilla siis tavataan, siskot!

Ikävä kyllä minun  oli innokkaan viestittelyn takia ihan pakko muuttaa Facebookin yksityisyysasetuksiani, vaikka kannatankin periaatteessa avoimuutta ja olen ollut uhkarohkea tässäkin asiassa. Harmittelen, että minulta jäävät nyt ehkä tällaiset spontaanit kannustukset saamatta. Mutta näillä tähän mennessäkin tulleilla pärjää pitkään. Blogini palautelomake on edelleen hyvä tapa ottaa yhteyttä.

En myöskään kadu haastattelua, vaikka minusta jääkin nyt erittäin kyseenalainen Google-jälki – etenkin kun jutun otsikossa ei mikään asia tarkkaan ottaen pitänyt paikkaansa. Tekevälle sattuu.

Olen ilmeisesti parantumaton masokisti, sillä mietin tässä parhaillaan, minkä tabun tai harhaluulon kimppuun hyökkäisin seuraavaksi. Ehdokkaita on aika paljon. Perästä kuuluu vai miten se sanotaan.

Ilta-Sanomien juttu:
Linkki

Halloween on taas täällä. Ja apua, pikkujoulut! No, ei hätää. Sama asu käy molempiin.

Muistatteko Jutta Urpilaisen verkkosukissa Iltalehden kuvassa? Jutan puolesta toivon, että ette muista. Kuitenkin, juuri semmoinen on suomalainen pikkujoulu. Pikkutuhma ja mauton. Etten sanoisi pikkumusta.

Pikkujoulut tuntuvat työelämässä olevan iso juttu. Näin yrittäjänä, kun joka päivä on juhlaa, ei ihan pysty eläytymään tähän mieliä kiihdyttävään ja kutkuttavaan odotukseen, mutta ei sitä voi väistääkään, sillä vaatekauppojen ikkunat ja juhla-asuilla lastatut tummanpuhuvat vaaterekit tunkevat päälle joka paikassa.

Myös pikkujouluasun pitää olla sellainen, että sitä ei voi väistää ja siihen täytyy tunkeutua, ellei peräti ahtautua ja kiemurrella sisään. Hiukan liian piukka, mieluusti keinokuituinen, hiostava ja kaikin puolin riittävän tyrkky. Sanalla sanoen, katseet kääntävä.

Pikkujouluna muutoin asiallisen kulmikas suomalainen nainen heittää arkiminänsä nurkkaan ja irrottelee kerrankin. Siis pukeutuu niin huorahtavasti kuin suinkin uskaltaa. Ja uskaltaahan suomalainen nainen mitä vain, kun kerran päättää.

Avara kaula-aukko? Toki. Minihame? Ilman muuta. Korkeat tolppakorot? Tottakai. Mustat kynnet? Kyllä. Mustaa huulipunaa? Miksei. Mustat verkkosukat? Kyllä, ehdottomasti. (Kimaltavat sukat ajavat saman asian myös). Vaikutelma viimeistellään tummilla rajauksilla ja tymäkällä luomivärillä. Mikään ei pikkujouluissa ole liian överiä, siitä lähdetään.

No, ne vampyyrihampaat voi ehkä jättää kotiin.

Aina ajankohtainen ja säväyttävä tehokeino on glitter. Pikkujouluissa kuuluu kimaltaa.

Pikkujoulun riehakkaasta karkelosta on Nobel-juhlen himmeänsilkkinen eleganssi kaukana. Suomalainen juhlistaa iltaansa välkkymällä kuin rapistuvan lähiötalon parvekkeelle unohtuneet jouluvalot.

Siis, jos asusi on kimaltava, piukka ja musta, ei pienintäkään hätää. Sulaudut joukkoon. Jos musta ei jostain syystä onnistuisi, myös violetti tai viininpunainen käyvät. Tässä ovat nyt ne vaihtoehdot. Eipäs edes mietitä mitään muuta siellä!

Materiaali asussa on mielellään joustavaa ja ohutta, ettei siellä diskossa heiluessa pikkutunneilla tule liian kuuma.
Hihaton toppi käy kaikille ikään ja kiloihin katsomatta! Tämä asu on myös juhlintaystävällinen. Se on kehittynyt huippuunsa vuosikymmenien kokemuksen myötä.

Oikeaoppisessa pikkujouluasussa rinnuksille läikkynyt glögi tai syliin kaatunut punaviini ei näy eikä tunnu missään.

Kireät joustovaatteet eivät rypisty, jos illallispöydässä joutuu hikoilemaan monenkin ruokalajin ajan.

Myös aamuyön jatkoilla syntyneet mahdolliset biotahrat on helppo huuhtaista vessan hanan alla eikä kotona kukaan pääse huomauttelemaan.

Oikein pukeutuneena otat kevyesti vastaan työkaverien mauttomat vitsit ja pomojen teennäiset puheet. Ja ei kun Rymy-Eetuun pöydille tanssimaan! Happy Halloween!