Luksusongelmia

Jouluna on aikaa miettiä syvällisiä, kuten kuolemaa. Olen päättänyt, etten ikinä tee kuolinsiivousta, vaikka päiväni olisivat kuinka luetut. Eletty elämä ei ole roska, vaan suurin lahja, minkä voin jälkipolville jättää.

Kaikenlainen siivous, minimalisimi ja konmarittaminen on muotia.Elisabeth Rehn muun muassa kertoi Helsingin Sanomille tehneensä kuolinsiivouksen.

Sen ajatus on tehdä jälkeenjäävien puolesta suursiivous, jotta heidän ei tarvitsisi käydä läpi kaikkea elämän varrella kerääntynyttä tavaraa ja dokumenttia. Kuolinsiivouksessa mapitetaan ja lajitellaan. Siivotaan kenties kaikki, mikä ei ihanteelliseen perhekuvaan sovi? Jätetään hohtavan siisti jälki.

Minulle ajatus kuolinsiivouksesta on vieras. Että päättäisin muiden puolesta, mikä oli elämässäni tärkeää? Minusta se on oman itsensä sensurointia.

Olen kiitollinen isälleni, että hän ei sellaista tehnyt. Surun ja hämmennyksen keskellä oli lohdullista tutkia kaikessa rauhassa isän lompakkoa, laatikoita ja vaatekaappeja. Näin, että minä ja lapseni olivat olleet isälle tärkeitä, vaikka hän ei osannut eläessään asiaa ilmaista. Lapsenlapsen kuva lompakossa, kuva äidistäni ja isän myöhemmistä puolisoista, isoisän sotilaspassi pöydällä.

Pienet, tahattomasti jätetyt viestit ja muistot piirsivät uuden, inhimillisemmän ja täydemmän kuvan isästä ihmisensä. Jos hän olisi itse valinnut, jälki olisi voinut olla toisenlaista ja vähemmän kiinnostavaa.

Tein isäni puolesta kuolinsiivousta ja viihdyin turhankin pitkään hänen asunnossaan. Piirsin tuntikausia hänen pöydässään, hänen jättämillään hienoilla lyijykynillä ja piirustuspapereilla ja tunsin saavani häneen yhteyden, jota en ollut sitten lapsuuden kokenut. Tutkin vaatteita ja astioita ja muistin, missä juhlissa ja pöydissä olin ne aiemmin nähnyt. Nuhjaantuneet vaatteet itkettivät eniten.

Minä myös haluan jättää itsestäni autenttisen ja todellisen jäljen. Laatikoissani, kaapeissani, puhelimessani ja tietokoneellani on mitä on, sitten kun on. En ryhdy jälkiäni kuoleman varalta siivoamaan.

Kaapeissani ovat rakkauskirjeeni ja teinivuosieni päiväkirjani. Ensirakkauteni, kouluvihkoni, salatut suhteet,  avioeron raastavat vaiheet, leikekirjani toimittajan uran alkuvuosilta, isän ja äidin vanhat valokuvat.

Siellä ovat todisteet seksielämästäni ja sairauksistani. Kaapeistani löytyvät sellaisetkin asiat, joita en itse tahdo nykyisin kestää katsoa.  Ja tulevat myös, joista en vielä tiedä.

Haluan jättää lapsilleni ja lapsenlapsileni tarinan, joka on tosi ja koskematon. He saavat nähdä, mikä minulle elämässä oli tärkeää ja millaista aineistoa se tuotti. Kuva ei ehkä ole sellainen, jonka itse itsestäni piirtäisin, mutta jätän arvioinnin muille. En aio itse häivyttää itseäni ja todisteita eletystä elämästäni, vaikka ne tuntuisivat kuinka hävettäviltä juuri nyt.

Se, mikä on kulkenut mukanani vuosikymmenestä ja muutosta toiseen, on selvästikin ollut minulle arvokasta. Kaikki ei ole ylevää, kaikkea en ole osannut tai halunnut kertoa.

Mitä meille jäisi, jos kaikki olisivat tehneet kuolinsiivouksen? Ei ehkä kovinkaan paljon kiinnostavaa, vaan kunkin ajan moraalin ja ihanteiden mukaista, soveliasta aineistoa.  Jokainen poltettu tai tuhottu kirje ja valokuva poistavat ulottuvuuksia elämästä, mahdollisuuksia ymmärtää poismenneiden motiiveja ja solmia tarinan vaiheita.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin tutkia tuntemattoman kotia hänen poissa ollessaan? Tietenkin tutkia tutun ihmisen kotia hänen poissa ollessaan. Sen mahdollisuuden haluan jättää niille, jotka jälkeeni jäävät.

Linkki

Vanheneminen on paitsi tuskallista, myös noloa. Siitä ei saa mitään kivaa Instaan.

Kun aamulla suoritin noin kaksi tuntia kestäviä jokapäiväisiä aamutoimiani, mietin, miksi tätä kaikkea teen. Itseni ylläpito vie koko ajan kasvavan osan ajastani ja rahoistani.

Suihku, shampoo, hoitoaine, sheivaus, föönaus, suoristusrauta ja muotoilusuihke. Ripsihuolto, kynsihuolto, kampaaja ja kosmetologi. Jalkahoitaja, fysioterapeutti, personal trainer, osteopaatti, hieroja, kuntosali, terapeutti, gynekologi. Kosteutus, kasvoseerumi, anti age -tuotteet ja meikkaus. Estrogeeni, magnesium, sinkki, vitamiinit, chia-siemenet, kauramaidot, vihersmoothiet ja kollageenit.

Kalliiksi käy, vaan ei pelasta vanhenemiselta eikä etenkään kuolemalta. Teen vuosi vuodelta yhä enemmän, jotta voisin edes kohtuullisesti ja näyttäisin mahdollisimman hyvältä – mielellään ikäistäni nuoremmalta. Enkä tee sitä pelkästään turhamaisuudesta, vaan myös säilyttääkseni ihmisarvoni. Vanheneva ihminen, etenkin nainen, on ihmiskunnan ongelmajäte.

Äitini sanoi viimeisinä elinvuosinaan usein, että vanheneminen on luopumista. Luulin, että hän tarkoittaa luopumista asioista, joita ei voi fyysisten rajoitusten takia enää tehdä. Nyt tajuan, että ikääntyminen on jotain vielä paljon pahempaa.

Se on luopumista myös oikeuksista, joihin on tottunut. Jos näyttäisin vielä vanhemmalta ja lisäksi kulkisin köpöttäen, voisinko käydä paikoissa, joissa nyt käyn? Keikoilla, puistoissa, uimarannoilla, festareilla, terassilla? Kuuntelisiko kukaan minua? Jo nyt minut ohitetaan baarijonoissa, tönitään raitiovaunuissa ja litistetään hisseissä.

En ole koskaan puhunut mielelläni sairauksistani, mutta nyt pyrin minimoimaan valituksen, vaikka aiheita totisesti on enemmän kuin ennen. Nuoret eivät yksinkertaisesti pysty tuntemaan aitoa myötätuntoa itseään vanhempia kohtaan. Parikymppisen urheiluvamma on kiinnostava, iän tuoma nivelrikko taas ei. Nelikymppinen voi ääneen kauhistella ensimmäisiä ryppyjään, kuusikymppisen kannattaa vaieta omistaan ja toivoa, että kukaan ei huomaisi niitä. Yli viisikymppisten vaivat ovat ylipäätään noloja.

Joltakulta kuoli rakas lemmikki, minulta aviomies. Suruni on niin musertava, vertaamaton ja mahdoton jakaa, että siitä olisi parasta vaieta kokonaan. Mistä ei puhuta, sitä ei ole – eikä tule kenellekään suotta paha mieli.

Eilen mietin, voinko mennä vaimentamaan humalaisen teinilauman, joka aamuyöstä mekasti ja kiljui ikkunani alla. Kolmikymppisenä perheenäitinä olisin mennyt reippaasti komentamaan lapsukaisia ja ehkä soittanut tarvittaessa poliisin paikalle, uhkaillut ainakin. Nyt ajattelin, etten halua olla valittava mummo enkä jaksa keskellä yötä kuulla loukkauksia. Laitoin tulpat korviin ja menin nöyrästi toiseen huoneeseen nukkumaan.

Ymmärrän isääni, joka ei halunnut kulkea julkisesti rollaattorin kanssa, vaan sulkeutui kotiinsa ja masentui. ”Kulkevathan nuoretkin pyörätuoleissa kaupungilla”, sanoin, kun yritin kannustaa häntä liikkeelle. Nyt tajuan paremmin. Nuori ihminen pyörätuolissa voi röyhkeästi vaatia palvelua, esteettömyyttä ja kunnioitusta, mutta vanhus pyörätuolissa ei ole edes säälittävä, vaan pelkästään harmillinen ja ärsyttävä ilmestys, joka parhaimmillaankin muistuttaa nuorempia kuolevaisuudesta.