Minun ei tarvitse kokeilla benji-hyppyä, koska olen pysyvässä rakastumisen tilassa.

Rakastuminen on kidutustila, jossa koko hermosto on jatkuvan ylikuormituksen kohteena.Olen ollut siinä tilassa yhtäjaksoisesti vuosia, varmaan suurimman osan elämästäni.

Pahinta on, että siihen on kokemukseni mukaan vain yksi parannuskeino: sillä se lähtee millä tulikin. Olen nimittäin sarjarakastuja. Oireeni alkoivat jo 12-vuotiaana teini-idoliin hullaantumisella eikä loppua ole näköpiirissä. Rakastuminen on addiktio ja obsessio, jota en pysty hallitsemaan enkä määräilemään. Ilmankaan en haluaisi olla.

Usein sanotaan, että rakastuminen menee ohi viimeistään kahdessa vuodessa. Ei kyllä mene, ikävä kyllä. Sanotaan, että se vaihtuu tasaisen turvalliseksi rakastamiseksi, johon ei enää sisälly alkuhuuman tunnemyrskyä. Siinä vaiheessa, kun näin käy, kyse on mielestäni kyllästymisestä. Ja nurkan takana vaanii uusi rakastuminen, vaikka sitä kuinka yrittäisi vältellä. Rakastumistaipumus ei myöskään  valitettavasti vähene iän mukana.

Mistä rakastumisen tunnistaa? Siitä, että sydän tosiaan tuntuu hypähtelevän, mielialat heilahtelevat ja henkeä ahdistaa. Olo on kuin vuoristoradassa, huikeat onnen tunteet vaihtuvat varoittamatta hurjiin laskuihin ja loputtomiin, pimeisiin tunneleihin. Rakastuminen muistuttaa kokemuksessani paniikkihäiriötä, onpa sitä verrattu psykoosiinkin. Rakastumisen myötä tulee yleensä sen synkkä seuralainen, mustasukkaisuus. Se puolestaan voi viedä epätoivoisiin tekoihin, kuten henkirikoksiin ja itsemurhiin, kuten tiedämme.

Rakastuneena kaikki asiat suodattuvat rakastumisen kohteen kautta. Mitä hän sanoisi, mitä tekisi, miten asia vaikuttaa suhteeseemme. Tulevaisuutta ilman rakastettua on vaikeaa edes ajatuksena hahmottaa ja se näyttää synkältä, mustavalkoiselta, pitkästyttävältä ja ilottomalta.

Rakastuneena menettää autonomiansa yhtä pahasti kuin raskaana ollessaan, rakastuminen vain ei näy niin selvästi päälle päin.

Tiedän, että olen rakastunut, silloin kun alan ostella kohteelle lahjoja ja kuvitella minkä värinen paita hänelle parhaiten sopisi. Toinen varma merkki on, että piirrän hänestä kuvan.

Mikä siinä onkin, että rakastumisen kohdetta pitää alkaa ottaa haltuun, muokata ja koristella? Onko tässä kysymys jostain alkukantaisesta reviirin tai omaisuuden merkitsemisestä? Mitä ihmeen tarvetta evoluutiossa koko rakastuminen ylipäätään palvelee?

Olen vakuuttunut siitä, että alttius rakastumiseen on pohjimmiltaan aivokemiaa tai neurologiaa. Se on minussa oleva ominaisuus, jota en pysty muuttamaan. Myöskään en pysty muuttamaan sitä, että rakastumiseni kohteet eivät yleensä ole minulle kovin terveellistä seuraa eivätkä varsinkaan sellaisia, jotka äiti olisi minulle valinnut.

Mutta kuten sanottu, parempi silti, että tuntuu kamalalta ja ihanalta vuoron perään kuin että ei tuntuisi miltään.