Naisille tarjotaan viihteeksi tuhkimotarinoita, joissa varakas mies pelastaa köyhän tytön. Miksei asia toimisi päinvastoin? Miksi pärjäävät aikuiset naiset niin usein etsivät ”tasoistaan” seuraa?

Olen lukenut ja kuullut monien 50+ -ikäisten, eronneiden ja uudelleen parisuhdemarkkinoille päätyneiden naisen valittavan, että heille ei ole sopivaa miesseuraa tarjolla. Sopiva tarkoittaa menestynyttä, hyvännäköistä, siististi pukeutuvaa, oikean ikäistä ja korkeasti koulutettua. Ei haittaa, jos hän on kaikilla yhteiskuntakelpoisuuden mittareilla naista ylempänä, mutta se haittaa, jos hän on hierarkiassa selkeästi alempana, epäsäätyinen.

Tähän ei ole mitään järkevää syytä. Kyse on parisuhteen vanhentuneista normeista: miehen kuulu muka olla statukseltaan hiukan naisen yläpuolella, koska häntä arvioidaan taloudellisen turvan tuojana ja isäehdokkaana. 50+ nainen ei tarvitse mieheltään kumpaakaan noista ominaisuuksista. Pärjäävä ja koulutettu nainen nimenomaan ei tarvitse elättäjää, vaan voi vapaasti etsiä ihan toisenlaista miestä, nimittäin mieleistään. Sitäkin voi kysyä, tarvitseeko itsellinen keski-ikäinen nainen perinteistä parisuhdetta vai pikemminkin kevyitä tapailusuhteita, mutta se on jo toinen stoori.

Keski-ikäisenä nainen voisi yllättää ja tehdä toisenlaisia valintoja kuin nuorempana, sillä elämäntilannekin on toinen. Keski-ikäisten sinkkumarkkinoilla on lisäksi huutava pula noista ”tasokkaiksi” luokitelluista akateemisista, sporttisista yli 182-senttisistä miehistä. Jos seuraa aikoo saada, on hellitettävä tiukoista vaatimuksista.

Toivelistasta voi vetää ensiksi yli vaikkapa koulutuksen ja iän – ja kappas, deittipalvelut ovatkin tulvillaan seuralaisehdokkaita.

Kun aikanaan lähdin nettideittailemaan, halusin tavata nimenomaan nuorempia miehiä. Nuoria ei voi luokitella saavutetun yhteiskunnallisen aseman mukaan, koska he eivät ole sinne asti ehtineet. He ovat vielä toteutumattomia lupauksia ja voivat sellaisiksi jäädäkin, mutta varmasti ei sitä ei voi tietää. Todennäköisesti nuoret eivät ole vielä kyynistyneet tai yt-neuvotteluissa parkkiintuneet kuitenkaan. Ja mitä vikaa on duunariammateissa tai keikkatöissä? Jonkunhan nekin on tehtävä ja monelle miehelle sopivat suorittavat työt paremmin kuin opiskelu.

Osa ihmiskoettani, josta kerron kirjassani Naisen kolmas elämän –nautinnon vuodet, on ollut tutustua ennakkoluulottomasti kaikenlaisiin ihmisiin. Olen vieraillut treffeilläni radanvarren lähiöissä, kehyskunnissa ja toisissa kaupungeissa. Olen nähnyt monenmoisia yksiöitä ja kimppakämppiä ja havainnoinut asumisen erilaisia standardeja.

Kumppanini ei tarvitse olla samanlainen kuin minä tai muut tuttuni, vaan mielellään ihan erilainen. Minua ei haittaa, jos kumppanini on vaikkapa joillain mittareilla syrjäytynyt, jos hän on muuten mielenkiintoinen ja minulle sopiva. Ystävien kesken on tärkeää, että juttu luistaa, elämäntavat ovat samanlaisia ja maailmankatsomukset kohtaavat, mutta rakkaudessa on ihan omat lakinsa.

Millä kriteereillä suhteen onnistumista pitäisi mitata? Minusta ainakin hyvällä seksillä ja yhteensopivalla kemialla, halulla tehdä suhteesta hyvä paikka molemmille, yhdessä viihtymisellä ja molemminpuolisen mielenkiinnon pysymisellä yllä. Nämä riittävät, eikä niillä ole mitään tekemistä rahan, vallan tai statuksen kanssa. Minun maailmassani pennitön uneksija voi olla paljon kiinnostavampi tapaus kuin urapolulla hampaat irvessä suorittava ekonomi tai insinööri. Mitä epätodennäköisempi liitto, sitä mielenkiintoisempi tarina.

Epäsäätyinen suhde on myös romanttisempi, siitähän tuhkimotarinat juuri ammentavat! Roolit saduissakin voisi hyvin kääntää päälaelleen: kuningatar voisi nostaa rinnalleen renkipojan. Näinhän tosielämässä on käynytkin, tosin vain kulisseissa, kun degeneroituneet siniveriset eivät ole suoriutuneet aviollista velvollisuuksistaan.