Hurraa, nyt kaikki kellot soikoon! Tänään on kulunut 9 vuotta siitä, kun tapasin mieheni "He-Manin". Haluaisin lisätä tähän, että elimme elämämme onnellisina loppuun asti. Mutta se ei tietenkään ole sujunut niin yksinkertaisesti, eikä tule sujumaankaan. Ihmissuhteiden onnistumisen eteen pitää raataa niska limassa. Etenkin, jos toinen osapuoli on putkiaivoinen jääräpää, jäyhä jököttäjä ja ärsyttävä ääliö-sika ja toinen on mieheni.

Tapasimme kun olin 15-vuotias, mutta sitä ennen olimme jutelleet ja tutustuneet parin vuoden ajan netissä. Eräs tuttuni asensi minulle Messengerin, ja koska minulla ei ollut yhtään mesekaveria, lisäsi hän tililleni omansa. Siellä joukossa olikin sitten He-Man. Juttelimme lähes päivittäin kaikenlaista, mutta en ikinä olisi arvannut puhuvani tulevalle miehelleni. Tapasimme loppujen lopuksi oikeastaan sattumalta, mutta sen jälkeen matkustimme noin joka toinen viikonloppu toistemme luokse junalla - välimatkaa oli n. 250 kilometriä. Muutimme yhteen, kun olin 17.

Olen aina sanonut, että rakastuin mieheeni siksi, että hän oli niin ärsyttävä. Olen lievästi sanottuna voimakasluontoinen ja kovaääninen, ja ikävän harvat uskaltavat olla kanssani eri mieltä. Olen nykyään kyllä yrittänyt lieventää lausuntojani, jotta muiden olisi helpompaa kertoa mielipiteensä, mutta 9 vuotta sitten kuvittelin olevani aina oikeassa. En kuitenkaan ikinä ole halunnut olla mikään diktaattori, vaan muiden mielipiteet ovat aina aidosti kiinnostaneet minua - jokaisella on mielestäni oikeus omaansa. Mutta melko harva ihminen osaa perustella mitään loogisesti ja objektiivisesti. Rakastan väittelyitä, ja monet kokevat sen pelottavana. He-Man sanoi minulle kuitenkin heti alussa vastaan ja suutuin hänelle usein verisesti. Hän ei ollutkaan mikään tossukka, jonka yli olisin pystynyt kävelemään tai jota olisin voinut hallita. Hän ei ole kuitenkaan kovaääninen, vaan toteaa asiat ja on sitten hiljaa. Tapaan harvoin tällaisia henkilöitä, joten nappasin miehen heti omakseni.

Olemme monessa asiassa vastakohtaisia: minä olen spontaani, suorasanainen ja helposti innostuva, mieheni taas harkitseva, järkevä ja hitaasti käynnistyvä. Mutta meidät yhdistääkin moni asia, ja usein kiinnitämme huomiomme samoihin juttuihin. Kysyin tätä postausta varten mieheltäni, miksi hän on rakastanut minuun. Odotin ihania kehuja, joita olisin voinut vaatimattomasti täällä luetella. Ei olisi kannattanut, sillä vastaus oli "Boobs boobs boobs!" (Sabrinan Boys boys boys:in sävelellä) :D Siskolleni hän on kuitenkin tunnustanut, että jos olisin helppo ihminen, emme olisi yhdessä. Eli vaikeuteni on valttini! Meidän biisimme ja myös häävalssimme (hmm, ei oikeastaan valssi vaan -tanssi, mutta 'häätanssi' kuulostaa typerältä) kertookin kaiken oleellisen:

You're the one I would pick out in a million
You're the one I would wish for as the friend of my life
If the whole world decided for a colour
Would pixels be any different in you

Don't stop being crazy
Wherever you go
Don't stop being crazy
- -
It's a lie we could not learn to fly

Yhdeksässä vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä: olemme rakastuneet, olleet etäsuhteessa, kasvaneet yhdessä ja erikseen, riidelleet, olleet tauolla, muuttaneet yhteen ja vaihtaneet asuinkaupunkiamme, Olemme menettäneet rakkaan perheenjäsenen, koiramme Arskan, ja tukeneet toisiamme surussa. Olemme valmistuneet kouluista, päässeet opiskelemaan ja työskennelleet lukuisissa eri työpaikoissa. En enää voisi oikein kuvitellakaan elämää ilman He-Mania. Tässä toinen biisi, jonka sanat ovat kuin minun ajatuksistani,

Mutta miten oikein olemme jaksaneet pysyä yhdessä? Mitä se parisuhteen eteen tehtävä "työ" oikein on? 9 vuotta on vielä melko lyhyt aika, mutta kerron mielelläni teille vinkit, joiden avulla olemme päässeet näinkin pitkälle.

Ensinnäkin: älkää yhdistäkö kaikkia menoja ja ystäviänne. On kiva, jos on yhteisiä juttuja, mutta jos toisen naamaa joutuu katsomaan 24/7, alkaa se varmasti ärsyttämään ihan mielettömästi. Jos kaiken tekee yhdessä, mistä voi keskenänne puhua? Toisiinsa sulautuneet ihmiset ovatkin usein tylsiä jaarittelijoita, joille ei tapahdu ikinä mitään jännää. Eräs mieheni ystävä joskus ihmetteli, miksi en tule mieheni mukana kaikkiin hänen oman kaveriporukkansa juhliin. Varmaan unohdin, että parisuhde tarkoittaa käsiraudoilla toisessa kiinni olemista, toisen ympärivuorokautista kyttäämistä ja sitä, että haluaa kuunnella kymmenen tuntia juttelua prosessoreista ja emolevyistä.

Toiseksi: älkää noudattako edellistä vinkkiä liian orjallisesti ja ryhtykö ihan kokonaan erillisiksi. Jokaisella parilla pitäisi olla joku yhteinen juttu. Ihminen ehdollistuu helposti: jos toisen kanssa tekee vain arkisia askareita ja tekee kaiken hauskan yksinään tai kavereiden anssa, alkaa pian ihmettelemään, että miksi minulla on aina hauskaa, kun tuo puoliso ei ole siinä. Tästä saattaa nerokkaasti päätellä, että puoliso on tylsä ja kaikki muut ovat hirveän hauskoja.

Kolmanneksi: älä pidä toista itsestäänselvyytenä. Muista, että kenelläkään ei ole velvollisuutta rakastaa yhtään ketään. Rakastaminen on valinta ja toisen käytös vaikuttaa oleellisesti siihen, haluaako häntä rakastaa. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi jatkuvasti olla hyvällä tuulella ja näytellä iloista, mutta mielestäni sitä kyllä, että niitä hyviä päiviä pitäisi olla enemmän kuin huonoja. Jos näin ei ole, ei voi itsekään hyvin ja pitäisi miettiä, mitä asialle voisi tehdä. Tee toiselle hyvä mieli ja ole rakkauden arvoinen.

Neljänneksi: älä oleta, että toinen haluaa samoja asioita kuin sinä. Minä olen oppinut tämän karvaasti, kun olen yrittänyt järjestää miehelleni yllätyksiä. Hän vihaa niitä. Sen sijaan hän tykkää, kun olen siivonnut (vaikkakin usein vain omat sotkuni) ja tehnyt ruokaa. Minä en kauheasti arvosta siivousta, mutta kivat pienet yllätykset (vaikka suklaapatukka ostosten seassa) sulattavat sydämeni.

Viidenneksi: kuten äsken sanoin, rakastaminen on valinta. Muista, että mielen voima on ällistyttävä: ihminen voi parantua jopa syövästä plasebolla tai vahvalla uskolla. Pitää uskoa, että kaikesta selvitään ja muistaa ne asiat, joiden takia olet puolisosi valinnut. Pitää luottaa siihen, että kaikki menee ihan hyvin. Pessimismillä ei ole sijaa parisuhteessa (eikä mielestäni muuallakaan elämässä): kuka haluaisi olla samassa tiimissä sellaisen nurkujan kanssa, jolla ei ole taistelutahtoa tai joka haluaa luovuttaa vastoinkäymisissä?

Nämä vinkit olen oppinut ihan oikeasti kantapään kautta - en ole aina ollut näin fiksu. Onko teillä joitakin vinkkejä jakaa minulle ja muille lukijoille? :) Ehkä jotain sellaista, jolla parisuhteen saisi vielä kestämään toiset 9 vuotta?

Nyt lähden meikkaamaan juhlaillallista varten, vaikka olenkin ihan kipeä ja flunssainen. Joskus parisuhteessa pitää uhrautua ja syödä pippuripihviä ja suklaabrownieita ihan vaikka väkisin! :D

Kirjoitettaessa soi Pink - True love