Pin the Fuck Ups

Pori, tuo lapsuuteni ankea kaupunki, siinsi edessämme. Painoin kaasun pohjaan. Ohitimme Rauman, jolle näytin vanhasta tottumuksesta keskisormea: vaikka nykyään olenkin sivistyneen ihmisen tavoin oppinut pitämään Raumasta, on sen pintapuolinen inhoaminen meidän porilaisten velvollisuus. Halusin tai en, porilaisuus on syvällä ytimessäni. Luvian kohdalla sykkeeni alkoi kiihtymään hurjiin lukemiin. Mitä löytäisin? Mihin pettyisin? Kenet kohtaisin? Otsani kiilsi hiestä ja tärisin, kun ohitin Porinportin. Olin tullut kotiin.

Oh, dramaattista! Minulla on viha-rakkaussuhde lapsuuteni kotikaupunkiin, Poriin. Olen nyt asunut Turussa yli 4 vuotta, mutta puheestani kuulee vieläkin porilaisuuden. Saan usein kuulla Vareksesta tutun lauseen (kohta 1:23).

Tämä kuuluisa lause on siis "Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa?". Täytyy kyllä sanoa, että ihmettelen usein samaa. Eniten tätä toistelevat porilaiset itse. Pori on harmaa ja ankea kaupunki, johon eloa tuovat vain kesä, Yyteri ja Pori Jazzit. Ihmiset ovat omituisia. Asuessani siellä ahdistuin Porin ilmapiiristä: junttiuden arvostamisesta, kateudesta ja katkeruudesta sekä pienistä piireistä. Muuttoni Turkuun tuntui siltä, kuin olisin saanut taas hengitettyä.

Minulle rakkaita ihmisiä asuu kuitenkin vielä Porissa, joten siellä tulee käytyä. Teinkin sinne pari viikkoa sitten roadtripin, jonka tarkoituksena oli mennä katsomaan Tuksua pikkujouluihin. Mutta kuten Porissa aina, suunnitelmiin tuli mutkia. Tämän reissun seurauksena koin kuitenkin yllättävän tunteen: minulla oli vähän ikävä Poria! Minulle tuli nostalginen olo, kun kävelin autiota kävelykatua pitkin. Porin tuoksukin oli tuttu. Minua oikein hävetti tunteellisuuteni.

Mutta kyllä se Pori onkin selvästi muuttunut: ennen siellä oli kaksi teinibaaria, joista piti valita toinen. Nyt meillä oli oikeasti hauskaa ja löysimme ihan mielettömiä paikkoja. Tuksun katsomisen sijaan lähdimmekin Ahlaisiin. Kyllä, Ahlaisiin! Nyt ei-porilaiset kysyvät "mitä sitten?" ja porilaiset kysyvät "miksi???". Ahlainen on pieni kylä parinkymmenen kilometrin päässä Porista. Olen käynyt siellä ykkös- ja kakkosluokan. Mutta emme me siksi sinne menneet. Tässä on syy:

Hauki-baari! Voiko mahtavampaa olla. Silloin kun olin pieni, muistelisin että Ahlaisten kyläkauppa lakkautettiin. Mutta baareja Ahlaisissa on kuulemma peräti kaksi kappaletta! Tällä kertaa lähdimme Hauki-baariin katsastamaan legendaarisen Bat&Ryydin. Oli niin siistiä!

Muistattehan tämän biisin? Nyt loppu sahti, nyt loppu sahti! Voi lapsuutta. Keikka oli ihan loistava. Baarissa oli myös kasari-ysäriteemailta, mutta harmiksemme emme tätä tienneet! Muutenhan olisimme tietysti pukeutuneet. Rakastan teemabileitä. Tarjoilijat olivat kuitenkin näin tyylikkäitä:

Itse olin ihan tylsä ja tavallinen, mutta ilmeisesti yritin korjata tätä tylsyyttä poseeraamalla haarat auki. Ja tadaa, heti saadaan kuvasta mielenkiintoinen. Kyllä MRV osaa nämä hommat ;)

Kun mieheni He-Man ja blogissakin jo aiemmin esiintynyt Valkoinen Barbaari saivat hommansa pusunurkassa selvitettyä, lähdimme kaupunkiin päin. Ilta oli vielä nuori!

Nytpä kerron yhden pienen mutta ison syyn, miksi Pori on nykyään minusta ihan siedettävä paikka. Kun on tarpeeksi kiertänyt seduloissa ja sellaisissa, tietää, miten ahdistavaa on, kun tilaa on vähän ja tunnelmaa yritetään vääntää väkisin. Jostakin syystä seduloissa on aina matala katto ja sokkeloinen pohjapiirustus! Mutta nyt asiaan on tullut muutos. Porissa on uudenlainen yökerho Soma. Se on tyylikäs ja omannäköisensä. Tilaa on paljon, puolet seinästä on ikkunaa ja se sijaitsee kaupungin yllä. Voitteko uskoa: se on kattobaari! En ole sellaiseen vielä missään törmännyt, ja nyt minun oma Porini on saanut tällaisen helmen kruunuunsa. Huh huh. Olo oli kuin milläkin julkkiksella, kun nousimme Somaan vievään hissiin. Siis hissiin!

Siedettävyys ei siis johdu vain tällainen kansainvälisen tason kattobaarin olemassaolosta, vaan myös siitä, mistä se viestii. Porilaiset ovat oikeasti ottaneet jonkin näinkin hienon paikan omakseen! Asenneilmasto on selvästi muuttumassa, ja hyvä niin.

Soman terassi on valtava, ja olihan siellä pakko istuskella, vaikka terassikelejä ei enää olekaan. Mutta meillä oli loistava strategia: ensin tanssimme itsemme hikisiksi, ja sitten kääriydyimme peittoihin ja painuimme pihalle höyryämään. Toimi!

Vaikka en, kröhöm kröhöm, millään haluaisi objektisoida ihmisiä, totean nyt kuitenkin: ei haittaa ollenkaan, että Somassa on tällaista silmäniloa tiskin takana.

Valkoinen Barbaari opetti meitä tyhmiä ja rumia naisia tekemään kuuman poseerauksen. Onnistuimmeko huijaamaan kameraa?

Törmäsimme tyyppiin, jolla oli aivan erään nuorisoliikkeen jäsenen näköinen tukka. Olihan se pakko ikuistaa.

Lopulta ilta päättyi, mutta onneksi Porissa on eräs juttu, jota olen aina rakastanut (ja sen huomaa pyllystäni): kunnon grillit! Täällä Turussa on vain Hesejä. Ihan oikeasti, muistaakseni melkein 30 Hesburgeria! Mutta Porissa on esim. Grilli-Pori ja Cotton Grill, joista saa ihan superhyvää ruokaa. Menimme grillin kautta kotiin. Taksitolpalla törmäsimme vielä tähän surulliseen näkyyn:

Seuraavana päivänä tuntui siltä, että olisin halunnut vielä jäädä Pori-ulottuvuuden miellyttävään olotilaan köllimään. Mutta pakko oli lähteä kotiin. Näytimme VB:lle (joka ei koskaan ollut käynyt kunnolla Porissa!) Porin kauneimman maiseman, Kallon.

No, kun oli pakko lähteä, lähdimme. Mutta ehkä kivan reissun, Hauki-Baarin meiningin, grillien, muuttuneen ilmapiirin, rakkaiden ystävien ja mielettömän upean kattobaarin takia inhoni Poria kohtaan on laantunut hiukan. Kyllä minä sitä kaupunkia sittenkin rakastan! Mutta ihan hiukan vaan. Nih.

ps. Tua noi nii.

Huomasin tuossa viime viikolla, että lempparibändini Kumikameli ja maailman paras keikkabändi Eläkeläiset esiintyvät Jyväskylässä. Viikko oli ollut rankka, mutta mieli olisi tehnyt lähteä Jyväskylään. Niinpä päätin motivoida itseäni ja luottaa kohtaloon: laitoin PTFU:n FB-sivuille tällaisen viestin:

Siis vaikka väsytti, minun oli pakko lähteä matkaan perjantaina. Lähdetään sitten Jyväskylään, hitto soikoon!

Koska olen aika porvari, päätin majottautua hotellihuoneeseen. Mikäs sen paremmin sopii yhteen kuin ug-bändit ja hotellissa yöpyminen? Ei mikään. Minulle jäi onneksi pitkästä matkasta huolimatta hiukan aikaa valmistautua, ja päätin pukeutua vähän kasarihevin henkeen.

Minimoin tavaramäärän, joten siksi kuvat on otettu kännykkäkameralla. Pahoittelen siis laatua, mutta tunnelmahan se tärkein on, ja sitä näissä kuvissa piisaa.

Kumikameli oli yhtä hyvä kuin aina ennenkin, mutta taivas varjele mitkä esiintymisasut! Meinasi ihan pikkarit lentää lavalle. Mutta koska olen jo kerran heittänyt pikkari (XXXL-kokoiset) Eläkeläisille, en kehdannut enää - Eläkeläisissä ja Kumikamelissahan siis on melkein samat henkilöt. Olisivat luulleet stalkkeriksi!

Kumikameli soitti melko lyhyen keikan, sillä pitihän potkupuvut vaihtaa pukuun Eläkeläisten keikkaa varten. Änkesin tietysti lavan eteen, kunnes olin saanut niin paljon turpaani, että siirryin suosiolla takariviin. Eläkeläisten keikoilla meno on ihan hullua!

Jos kuvittelit mosh pitin olevan rankkaa jossain Slayerin keikalla, kokeilepas Eläkeläisiä. Ihmiset ovat pukeutuneet pappa-asuihin, koko baari tanssii letkajenkkaa ja kaikki ovat niin hirveässä humalassa, että kun Onni Waris hakkaa sähköurut kappaleiksi ja heittää ne palavana yleisön sekaan, ihmiset hurraavat ja yrittävät napata itselleen osia muistoksi. Krhm, allekirjoittaneella on myös palanen Wariksen uruista... Muistakaahan Eläkeläisten Donate Organ -kampanja: jos teillä lojuu jossain ylimääräisiä sähköurkuja, niitä voi aina lahjoittaa parempaan käyttöön.

Ilma oli kurja ja sateinen, mutta se ei haitannut kaupungista fiilistelyä! Jyväskylä oli kyllä todella kaunis paikka, täytyy myöntää. Tässä olen Arman-hengessä ihmettelemässä Jykylän kävelykadulla: NÄÄ IHMISET ELÄÄ NÄIN - JOKA PÄIVÄ!

Sitten törmäsin tällaisiin paikkoihin, joista oli pakko saada kuva. Minulla taitaa olla ystäviä Keski-Suomessa! Jotkut tietää, jotkut ei! T. MRV

Päivä oli rankka mutta mielettömän kiva. Lopulta oli ihanaa päästä hotellihuoneen jättimäiseen sänkyyn. Vaikka sänky olikin todella pehmeä eli huono. "Pehmeä sänky" kuulostaa unelmalta, mutta futonilla nukkuvalle se merkitsee selkäsärkyä ja huonoja unia.

Seuraavana päivänä seikkailin hiukan kaupungilla, mutta lähdin ajoissa (vielä valoisalla) kohti koti-Turkua.

Täytyy sanoa, että Jyväskylä, yllätit minut! Vielä viime kesänä haukuin tätä Keski-Suomen Venetsiaa katkerana, koska liikennejärjestelyt olivat sekavat minun ja Somen ihanimman muijan ajaessa kaupungin ohi kohti Sukevaa. Kiitoksia kivasta reissusta :)

ps. Rakas joulupukki, saanko tällaisen essun joululahjaksi jos olen oikein kiltti koko loppuvuoden?

Apua! Keski-ikäistyn! Minusta on tullut reippailija. Tiedätte kai, sellainen ärsyttävä puhkuva punaposkinen tuulipukutäti, joka lenkkeilee säässä kuin säässä. Reippailija on pirtsakka ja pirteä ja tarttuu riuskasti toimeen. Häntä voi kuvailla adjektiiveilla tomera, näpsäkkä ja rempseä!

Teimme He-Manin kanssa seikkailuretken Turun saaristoon ja päädyimme Nauvoon (ruotsiksi Nagu, hihhihhii - pitäisikö puhua keski-iän sijaan murrosiästä?). Hauskaa oli, maisemat olivat hienoja ja ilmassa oli seikkailun tuntua.

Olen huomannut itsessäni toisenkin huolestuttavan vaaran merkin: olen alkanut ihailemaan luontoa ja sen värejä! Tulee ihan mieleen Kumman kaa -sarjan opehuoneen keskustelu kevään vihreydestä ja hiirenkorvista. Ihan oikeasti nyt! Miten tämän sentimentaalisen hölynpölyn saa häipymään?

´

Onneksi en ole menettänyt lapsellisuuttani ihan vielä. Ostimme evääksi Cittarin patongit. Huom, en hyödy mainostuksesta, mutta suosittelen silti: patonki maksaa 3,16 e ja on ihan superiso ja -herkullinen! Nam nam. Jälkkäriksi ostimme erilaisia suklaapatukoita, joita emme ole ennen maistaneet. Tässä niistä jäljellä vain kuoret:

Olisin tietenkin voinut ottaa kuvan vielä olemassa olevista patukoista ennen syömistä, mutta kun haistan suklaata, ajattelen kameraa viimeisenä. Siksi minusta ei saakaan valokuvamallia :D Patukoista mikään ei yllättänyt, tässä teillekin lyhyt arvostelu, mikäli ette ole kaikkia maistaneet:

1. Yankie Original: vähän niinku Mars eli aika makea. Tulee huono olo.

2. Fazerin uusi mansikka-vadelma-tumma suklaa-valkoinen suklaa -sähellys: maistu ihan hajuvedeltä. Paska oli.

3. Stratos: joku ruotsalaisten superkeksintö - laitetaan tavalliseen ällömakeeseen suklaaseen kuplia! Siis ilmakuplia! Makuhan muuttuu olennaisesti. Maistui Maraboulta ja ilmalta. Kts. edellisen loppukommentti.

4. Geisha Dark: vaikka tykkään enemmän tummasta suklaasta, tavallinen Geisha on parempaa.

Sitten vielä löysimme hauskanvärisen ikivanhan ladon/aitan. Joku superpahis oli käynyt kirjottamassa siihen mielettömän coolisti ja katu-uskottavasti SEX. Oooo, mikä gangsta! Jos löytäisin tämän sankarin, näyttäisin hänelle vähän rispektiä mustikkanenän muodossa.

Mutta mutta, reippaasta retkestä huolimatta: AIKUISUUS, ET SAA MINUA VIELÄ! Pidän tänään niin maan lapsellisimmat halloween-bileet. Asunikin on lapsellinen ;) Jos tämä ei vielä riitä, teen amerikkalaisteinien lempijuomaa:

Jelly-shotteja! Voisiko näitä sanoa hyyteloshoteiksi? Hyytelöpaukuiksi? No, miten vaan, toivottavasti onnistuvat :) Tämä on eka kerta kun näitä teen, ja kuten kaikki AMI-ohjelman katsoneet ehkä tietävät, en omista mitään mittoja, joten nesteet ja liivatteet ovat summamutikassa. Tein kolmea eri sorttia: ällövihreitä lime-mandariinishotteja, verenpunaisia mustaviinimarjashotteja ja synkänmustia turkinpippurishotteja. Ohje:

Ota kolme kippoa. Yhteen laita kuumaa vettä ja turkinpippureita, toiseen mustaviinimarjamehutiivistettä ja kolmanteen purista limestä ja mandariineista (tai muista sitrushedelmistä) mehua. Lisää sokeria paljon. Lisää alkoholia enemmän. Sulata x-määrä liivatelehtiä (pitäisi olla 1 kpl / 1 dl nestettä) kuumassa vedessä ja sekoita liivateliuosta jokaiseen kippoon saman verran. Maista ja varmista, että alkoholin maku on peittynyt. Jos ei ole, lisää sokeria. Voit lisätä elintarvikevärejä: itse värjäsin vain lime-mandariinishotit vihreiksi, muut ovat luonnollisen värisiä. Jaa shottilaseihin tai käytä mielikuvitustasi: shotit voi laittaa myös tyhjiin sitruskuoriin kuten minä tai keksiä jotain vielä villimpää. Seoksen vähän hyydyttyä kuppeihin voi lisätä myös karkkimatoja ja muuta ällöä.

Jos näillä ei nuorru, lähden ottamaan pari botuliinipistosta naamaan! Tack och adjö!

Viime viikon olin vähän kiireinen, joten en ehtinyt teitä paljon sanoillani hellimään. Onneksi tein kuitenkin videon, jota voitte katsoa uudestaan ja uudestaan, jos ikävä yllättää. Eilenkin oli jännä päivä, sillä olin telkkarissa pölhöilemässä. Olisin luullut olevani hölmömpi, mutta ihan hyvinhän se meni. Nyt jaarittelen teille sekavia selostuksia itsestäni ja vioistani. Kuulenko villejä jippii-huutoja?

Kuvat ovat muuten Oripää Airshowsta, jossa heinäkuussa kävin pällistelemässä. Ne eivät ole ehtineet tänne blogiin jostain syystä aiemmin, mutta hyvää kannattaa odottaa. Mielestäni ne sopivat tähän postaukseen, sillä olen itsekin kuin taitolentokone: välillä ylösalaisin ja syöksykiidossa, välillä liihottelemassa pilvissä ilman huolia.

Yleensä keskityn tässä blogissa ja elämässä yleensä puimaan vain hyviä ja iloisia asioita, koska mielestäni huonoja ei kannata vatvoa eikä ainakaan levitellä muiden ihmisten naamalle. Olen nyt kuitenkin saanut palautetta, että se antaa minusta ylimielisen ja ärsyttävän täydellisen kuvan. Haha, sallikaa minun (ja kaikkien, jotka minut tuntevat) nauraa :D Sellainen en todellakaan ole!

Tai no, ylimielisyydestä minua voisi välillä syyttää. Täydellisyydestä ei niinkään, mutta sitä aina tavoittelen. Tämä on yksi vikani: jos en voi tehdä jotain hyvin, en tee sitä lainkaan. Olen kunnianhimoton enkä tee elämälläni mitään suurta. Olen laiska.

Kaikenlaisessa urheilussa olen todella huono. Saan itämaisessa tanssissa lantioni vielä jotenkin liikkumaan, mutta kun pitäisi alkaa askeltaa, törmäilen muihin ja näytän yhtä elegantilta kuin talviuniltaan herännyt karhu. Minua on ala-asteella kiusattu, klassisesti varsinkin niillä liikuntatunneilla, joten esimerkiksi hiihtäessä tai juostessa suutun ja loukkaannun helposti. Se on oikeastaan jo aika koomista: kun syke nousee, MRV ylitulkitsee. Mihinkään ratkiriemukkaisiin pallopeleihin minua ei saa ollenkaan, hermostun jo ajatuksesta.

On vaatinut hirveästi töitä, että uskallan käydä yliopistoliikunnan jumpissa, enkä sinne vieläkään mielelläni mene. Tänään kuitenkin ihana ystäväni "Mrs. Suomi" saa todistaa koikkelehtimistani jossakin Body Functioniksi kutsutussa. Pitäkää peukkuja hänen varpailleen!

Olen hirveän kärsimätön. En jaksa minkäänlaista tekemättömyyttä. Kaiken pitää tapahtua heti tai ainakin pitää olla tiedossa, milloin tapahtuu. Tykkään kyllä siis makoilla sohvalla ja istuskella kahviloissa, mutta minulla pitää aina olla jotakin lukemista tai oheistekemistä. En jaksa venkoilua ja epävarmuutta, päätökset pitää tehdä tsap-tsap-tsap ja sitten toimia.

Olen ärsyttävä ja tykkään väitellä ihmisten kanssa.

Olen mukamas kovinkin avoin ja kerron kaikkia nolojakin juttuja itsestäni, mutta oikeasti valitsen tarkkaan, mitä asioita ihmisille näytän. Heikkouksiani en paljasta koskaan kenellekään. En itsekään ole varma, onko minulla sellaisia. Olen oppinut suojautumaan muilta ihmisiltä huolellisesti. Tässäkin postauksessa luettelen vikojani, mutta mikään näistä ei ole minulle oikeasti paha paikka. Nämä ovat ihan kylmiä faktoja, jotka olen tiedostanut ja hyväksynyt itsessäni.

En jaksa liian tunteellista lässytystä. Edellinenkin kappale on minulle jotenkin vastenmielistä liibalaabaa, enkä halua lukea sitä enää uudelleen.

Yleissivistyksessäni on valtavia aukkoja. Ylioppilaskirjoituksista kuulin vasta lukion ekalla tai tokalla. En tiedä mitään urheilusta. Se vanha vihreä Trivial Pursuit on minulle kammotus: en osaa vastata yhtään mihinkään.

Otan liikaa vastuuta, paitsi asioista myös muiden tunteista. Mietin usein läheisiäni ja heidän turvallisuuttaan. Yritän ratkoa kaikkien ihmisten ongelmia ja ärsyynnyn, jos he eivät kuuntele loistavia neuvojani.

Tunteeni vaihtelevat nopeasti ja toimin liikaa niiden mukaan. Päiväni saattaa mennä pilalle, jos näen inhottavan unen. Jokin pieni juttu saattaa saada minut ärsyyntymään kaikkiin maailman ihmisiin. Usein haluan olla yksin.

No niin, siinä oli minun säröjäni. Ei varmaan piristänyt yhtään ketään, mutta toivottavasti olen nyt vähän todellisempi. En tosiaankaan ole aina iloinen ja jee jee -tyyppi, vaikka niin monet (minut oikeassakin elämässä tuntevat) luulevat. Mutta yritän olla, sillä angstisuudesta ja kiukuttelusta kärsivät kaikki.

Vioistani huolimatta pidän itsestäni ja olen tyytyväinen siihen, mitä olen. Jatkossa keskityn taas kivoihin asioihin, tämä nyt oli vähän tällainen postaus.

Tutkiva journalisti MRV täällä, hei. Kerron teille pienen tarinan Lontoon hämyisiltä kujilta. Tarinaan ei voida suoranaisesti linkittää väkivaltaa tai muita hämärähommia, mutta hyvin todennäköisesti niitäkin löytyisi, jos lähtisi etsimään.

Tarina kertoo kengistä. Kaikki varmasti tuntevat maailman ainoat oikeat maiharit, Dr. Martensit (rakkaat lapset tunnetaan myös nimillä Doc Martensit, Doctor Martensit, Docit, Martensit, DM:t). Alunperin työläisten käyttämistä kengistä on tullut olennainen osa punkkarien, goottien, individualistien ja muiden sellaisten olioiden univormua. Martenseja sanotaan Footway.fi:n (ei mainostusta) sivuilla jopa "Englannin kansalliskengiksi". Wikipedia kertoo, että kenkiä on myyty vuoteen 2010 mennessä yli 100 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa.

Teini-iässä myös pikku punkkari-MRV halusi tietysti itselleen ikiomat Docit. Uusista en voinut haaveillakaan, koska olin kurja ja köyhä. Onneksi minulla oli kuitenkin hyvät suostuttelutaidot ja hyväntahtoinen pikkusisko Siperianhusky, joka pitkän vinkunan jälkeen luovutti omat mielettömän ihanat punamustat Martensinsa minulle. Hän oli löytänyt ne kirpputorilta 13 euron hintaan. Kengät olivat tietysti käytetyt, mutta silti loistavassa kunnossa. Laadusta kertoo varmasti jotakin se, että sain kengät (tosiaan käytettynä!) 14-vuotiaana ja ne ovat minulla vieläkin.

Kengät ovat olleet ahkerassa käytössä. Kerran olen vienyt ne suutarille, koska toisesta kengästä halkesi pohja. Joskus ystäväni koira järsi hiukan toisen kengän vartta, mutta mielestäni se teki maihareistani vain katu-uskottavammat. Pari vuotta sitten mieheni He-Man alkoi valittaa kengistäni: hän häpesi niitä! Olin aivan järkyttynyt. Suhteeni kenkiin oli kuitenkin vuoden pitempi kuin suhteeni He-Maniin. Onneksi parisuhdekriisiltä vältyttiin: hän ei vaatinut minua luopumaan kengistäni, vaan lupasi ostaa minulle uudet. Olimme juuri lähdössä Lontooseen, ja halusin ostaa kengät sieltä.

Kuten niin moni muu Martenseihin rakastunut, myös minä olin yhdistänyt kengät mielessäni nimenomaan Britteihin ja punkkareihin. Tiedän, että kenkiä saisi halvemmalla netistä, mutta kun kerran olimme menossa Lontooseen, halusin käydä ensimmäisenä Dr. Martenseja myyneessä kaupassa, British Boot Companyssa. Löysimmekin kaupan Camdenista, ja se oli pieni mutta sielukas. Kun ryhdyin sovittamaan kenkiä ja juttelin myyjien kanssa, sainkin tietää järkyttävän asian: Dr Martensien tuotanto on siirretty 2000-luvulla melkein kokonaan Kiinaan ja Thaimaaseen! Siis kenkien, joita on jopa markkinoitu brittilipulla! Lopetin kiinakenkien sovittamisen kirjaimellisesti suu auki.

Minulle kerrottiin, että Martensien valmistus brittiläisessä kenkätehtaassa oli lopetettu, eli työntekijät olivat jääneet työttömiksi. Samaan aikaan miljoonat ihmiset ostavat Martenseja, joita markkinoidaan vieläkin mielikuvilla laadusta ja vaihtoehtoisuudesta. Imago on vahvasti brittiläinen. Lainaus Footwayn esittelytekstistä on tuore. Laatu on kuitenkin pudonnut roimasti tuotannon siirtymisen myötä: kengät eivät ole enää samoja. Omat, Englannissa valmistetut kenkäni ovat jostakin 1990-luvulta, ja ne ovat vieläkin toimivat ja hyvät jalassa - vaikka ulkonäkö onkin joidenkin (=hienohelmojen) mielestä vähän kärsinyt. Ystäväni osti uudet (kiinalaiset) Martensit, ja niiden nahan pinta meni rikki heti ensimmäisenä talvena. Muutaman vuoden vanhoina ne olivat jo niin kuluneet, että ystäväni ei kehdannut käyttää niitä enää missä tahansa.

Martenseja valmistavan tehtaan työntekijät eivät kuitenkaan olleet jääneet pyörittelemään peukaloitaan. Tehdas laitettiin uudelleen käyntiin, ja nyt siellä valmistetaan aidosti brittiläisiä kenkiä, mm. Solovaireja. Laatu on yhtä hyvä kuin vanhoissa Martenseissa ja nahka on laadukasta. Tämä kaikki minulle kerrottiin vieraillessani British Boot Companyssa. Jätin Martensit hyllylle, mutta illalla palasimme ja ostin käsityönä Briteissä valmistetut Solovairit.

Nyt olen käyttänyt kenkiä parisen vuotta todella ahkerasti: talvella, syksyllä ja keväällä pääsääntöisesti, kesällä silloin tällöin. Kengät ovat vieläkin kuin uudet! Pinta on paksua öljykäsiteltyä nahkaa, joka kestää melkein mitä tahansa. Hintaa maihareilla oli tuplasti Martensien verran, mutta jaoin hinnan 15 vuodelle, eikä se tuntunut enää niin pahalta. Silti kengät olivat kalleimmat, mitkä olen ikinä ostanut. En kuitenkaan ostanut Solovaireja pelkästään sen takia, että tarvitsin kunnon kengät. Halusin sanoa oman pienen vastalauseeni.

En ehkä ole kaikista valveutunein kuluttaja, mutta tämä huijaus tuntuu melkein petokselta. Vaikka ihan kaikkihan valmistetaan nykyään kolmannen maailman maissa, en olisi naiivisti kuvitellut tällaista Doceista, noista anarkian airueista. Onhan se loppujen lopuksi oikeasti todella typerää arvostaa jotakin vain merkin takia, mutta on todella surullista, että juuri vastavirtaisen imagonsa takia suositut Dr. Martensit ovat ihan täysiä feikkejä. Niiden käyttäjät haluavat näyttää, että ovat yksilöllisiä ja ajatella omilla aivoillaan, mutta heitä huijataan 6-0.

Minä olin myös yksi noista tyhmistä lampaista, täytyy myöntää. Kehitysmaissa olevia tehtaita ei pystytä kunnolla valvomaan, joten siksi viittasin mahdolliseen väkivaltaan ja hämärähommiin tarinan alussa. En aina katso, mitä ostan. Pitäisi katsoa. Mutta erityisesti tässä tapauksessa kenkien valmistusmaa oli isku vasten kasvoja. En kehota teitä, rakkaat lukijat, hyppimään barrikadeille ja ryhtymään boikottiin, mutta ajattelin, että teidän olisi hyvä tietää asiasta. Itse olin kiitollinen, etten ehtinyt ostamaan vääriä kenkiä.

ps. Ettei nyt mene liian vakavaksi, tässä kuva viimeviikkoisesta fb-kirpputorilöydöstäni. Äääää, miten ihanat!

Nyt vihdoinkin seuraa tarinaa viime viikon lauantaista, burleskiviikonlopun kohokohdasta eli Neon Light Safari -klubista. Perjantaistahan jo kerroimmekin teille. MRV:llä oli niiiin hienot suunnitelmat asustaan, mutta koska kaikki ei elämässä aina suju niinkuin Strömsössä, hän joutui luopumaan niistä. Voitteko uskoa, ettei kaupoissa enää myydä muovihedelmiä? Kulutimme varmaan neljä tuntia kaupoilla etsien, mutta lopputulos oli kuitenkin sellainen, että päädyimme ostamaan oikeita viinirypäleitä ja yritimme kasata niitä tukkaan. Ei onnistunut. MRV joutui tyytymään suunnitelma B:hen, ja puki ylleen leopardimekon, joka sekin on kyllä aika safarihenkinen. Harmi vain, että neonvärit jäivät uupumaan.

SH puolestaan oli oikein neonvärinen. Hänen tyyliään voisi oikeastaan nimittää kasari-chiciksi, eikö?

Huomaatteko katseessamme jotain hullua? Se ei ole pelkästään kuvitelmaa! Silmämme eivät kuitenkaan kiilu mielenvikaisuudesta, vaan piilolinsseistä. Siperianhusky on ottanut nimimerkkinsäkin ihanista vaaleansinisista silmistään, mutta nyt hän halusi kokeilla jotain uutta. Löysimme lauantain burleskikirpputorilta (avaamattomat) vihreät piilolinssit. Sopivat SH:lle nämäkin, vai mitä? :) Koska MRV on aina matkimassa muita, hän laittoi Zombiewalkille hankitut vaaleanpunaiset linssit päähänsä. Olimme siis oikein kiilusilmäsiskokset!

Loppujen lopuksi piilolinssit olivatkin hiukan huono valinta, koska loppuillasta ne alkoivat särkeä mielettömästi ja jouduimme kärsimään.

No, itse klubiin. Jos ilta alkaa Kraftwerkillä, se ei voi olla huono. Juontaja Leila Halkeama oli varmasti paras ikinä. MRV:n mieskin, yleensä niin vaikeasti miellytettävä He-Man, nauroi! Leila kertoili nuoruuden muistojaan ja pokaili yleisöstä miehiä.

Saimme hyvät paikat eturivistä, joten pääsimme nauttimaan kaikin aistein glitteristä, tissihiestä ja savukoneen savusta.

Illan auvoisa emäntä, Turku Burlesquen kuningatar Kiki Hawaiji esiintyi kahteen kertaan. Molemmissa esityksissä oli loistava idea: ensimmäisessä lavalle pääsi suohirviö ja toisessa KH:n lenkkimakkara. Pitää vaan ihmetellä, mistä nämä ideat oikein syntyvät :D

Erityisen ihanaa Kikissä on hänen ilmeikkyytensä! Katsokaa vaikka tuota tissienosoituskuvaa :D "Kyllä, tässä nämä mun tissit ovat, eivätkö olekin aika jees? Maistuis varmaan sullekin! "

Näimme myös muita outouksia. Tällainen hopeamies Hedo Luxe yritti hopeoida yleisönkin.

Meille esiintyi myös (yllättävän möreä-ääninen) Jessica Rabbit. Luulen, että tämä esiintyjä oli nimeltään Miss Cairo, mutta en ole varma. Harmi, ettei illan ohjelmaa tai aikatauluja ollut saatavilla.

Aikataulujen puuttumisen lisäksi kritisoimme esitysten paljoutta. Voisi kuvitella, että mitä enemmän esityksiä, sitä hauskempaa, eikö? Varmasti aikomus olikin hyvä: antaa mahdollisimman paljon vastinetta rahalle ja viettää hyvät juhlat. Mutta liika on liikaa. Esityksiä oli niin paljon, että niihin oikeastaan jo kyllästyi, eikä loppuillasta pystynyt keskittymään niihin hyviinkään kunnolla. Taukoja oli yhteensä kolme (tai jopa neljä). Show alkoi klo 21.30 ja jatkui melkein kahteen asti!

Parannusehdotuksemme ensi vuodelle onkin se, että joko juhla järjestetään paikassa, jossa voi istua pöydässä ja seurustella samalla tai sitten ohjelmasta tehdään lyhyempi.

Illan hauskimmasta persoonasta vastasi kyllä brittiläinen Miss Rubyyy Jones. Hän oli vuoroin maanisesti hihittelevä kimeä-ääninen pissis ja vuoroin raivokohtauksia saava hullu. Ihan mieletöntä! Hän muuttui silmänräpäyksessä sekopääksi :D PMS, kenties?

Rubyy taitaa myös olla PTFU:n fani! Katsokaas, mikä puska hänen kainalostaan pilkistää. Ja tämä poseeraus, emmeko ölekin nähnyt sen jossain? Tässä todiste:

SH ja MRV kiistelivät siitä, menevätkö tissit eri suuntiin, kun niitä pyörittää. Tässä todiste MRV:n voitosta:

SH.lle tuli mieleen tämä :D

Esiintymässä oli myös mahtavia miehiä. Tässä Luminous Pariah, joka otti pahaa-aavistamattoman uhrin kanssaan lavalle. En kestä näitä kuvia, miesparalla on aivan järkyttynyt ilme ja naama peruslukemilla, ja Pariah sen kun nauraa ja keikistelee! :D

Kenties seksikkäimmästä esityksestä vastasi Frankie Doggenstein. Hän riisui kylmän rauhallisesti mafiamusiikin tahdittamana vaatteensa, ja LASKOSTI NE SIEVÄSTI PÖYDÄLLE! Onko tällaista ennen nähty? Mies, joka laskostaa sukat ja kalsaritkin? Taitaa olla suohirviön kaltainen satuolento... :D Terveisin seksistinen MRV, jonka sukkia ja kalsareita löytyy milloin mistäkin.

Miss Cairo keikuttaa hopeisia hapsujaan:

Lopulta jäljelle jäi vain glitteriä:

Ai niin, muistatteko, että laitoimme perjantaina blogiin kehotuksen tulla moikkaamaan meitä? Kolme henkilöä meidät sitten lopulta tunnistikin ja tuli huutamaan PIN THE FUCK UUUPS! :D Tästä hyvästä kuvasimme heidät blogiin. Nyt olette melkein julkkiksia!

Kiitos ihanat lukijamme, hauska tietää, että joku näitä horinoitamme jaksaa seurata!

Blogimme on jo niin huiman suosittu, että pääsemme tänä viikonloppuna seuraamaan Turku Burlesque Weekendiä kutsuvieraina - KYLLÄ PORTSARI, NIMEMME ON LISTALLA! Nyt ollaan kyllä niin julkimoa että! Huomaatteko pissan päässämme?

Lähdimme matkaan juhlavina mutta hillittyinä. Silti meidät laitettiin istumaan tällaisille kuningattarien valtaistuimille!

No, tosiasiassa kaikki Vegasissa käyneet tietävät, että nämä penkit ovat naisten vessassa... Näissä kuvissa toimitamme tarpeitamme - meille eivät kelpaakaan tavalliset posliinipytyt!

SH:n mekko on MRV:n antama synttärilahja, ja se on ostettu eräältä lukijaltamme FB:n rokkikirppikseltä. MRV:n mekko on vintage-löytö kirpputorilta.

Eilen perjantaina ohjelmassa oli New Comers Night: lavalle päästettiin burleskineitsyet eli lavadebyyttinsä tekevät upeat ilmestykset. Kumma kyllä ainakin yhden esiintyjän (ja esityksen) olin nähnyt jo aiemmin keväällä. Mutta esitykset olivat joka tapauksessa ihania! Osa jäi ehkä vähän puolitiehen - ehkä syy oli jännityksen ja kokemattomuuden, mutta hienoista huolimattomuutta oli havaittavissa. Muutama esitys oli jopa aivan loistava.

Toinen lemppariesityksistämme sisälsi merellistä tunnelmaa. Ensin lavalle sipsutteli ihana merenneito Bambi Von Deerhart ja kohta hän sai kalastettua itselleen suloisen seiloripojun Heinz Von Wunderbaumin. PTFU tietää kyllä, että 'von' kuuluisi kirjoittaa pienellä, mutta nämä nimet on suoraan Facebook-eventistä, ja kaikkihan tietävät, että FB on raamattu.

Heti Bambin jälkeen esiintyi Molly Moonstone. Hän oli lumoava. Ja tuo tukka, PTFU tykkää tästä!

Esiintymässä oli myös ryhmiä, mutta niiden esityksiin olisimme kaivanneet jotain järjestystä: samanlaisia asuja, koreografiaa tai jotakin pitämään esitystä koossa. Ryhmät toivat kuitenkin lavalle iloa ja tekemisen meininkiä, mikä on tietenkin aina kiva :)

Siperianhusky näytti niin upealta, että MRV halusi ottaa hänestä glamour-potretin. Eikö ole aika kiva? MRV sen sijaan hihitti, joten hänestä on glamour kaukana - ilo sen sijaan näkyy, vai mitä? :)

Nyt lähdemme tästä burleskikirpputorille Bar Kukaan, ja illalla on viikonlopun pääklubi Neon Light Safari! Jos näette meidät, tulkaa sanomaan PIN THE FUCK UUUPS! ja saatte kuvanne blogiin ;)