Blogi

Luopuminen.
Vapaapudotus.
Hyppy tyhjän päälle,
miten vapauttava tunne se onkaan.

Päätin tällä viikolla, etten jatka nykyisessä työssäni, vaan luotan siihen, että uutta löytyy lomien jälkeen. Muutaman kuukauden stressin tuon pohdinta aiheuttikin. Tyhjän päälle hyppääminen on aina pelottavaa. Sitä se on nytkin. Toisaalta on kahdenlaista pelkoa, lamauttavaa tai eteenpäin ajavaa ja vapauttavaa. Nyt se on jälkimmäistä.

Päätös myös on vapauttanut kielenkantoja. Oltuani vuoden kieli keskellä suuta luokattoman huonon johtamisen kanssa, olen huomannut lipsauttavani yllättävänkin kärkkäitä lauseita. Kiukun noustessa olen äärettömän huono naamioimaan sitä tai olemaan sanomatta. Eilinen neljän tunnin maraton-kokous oli mainio esimerkki aiheesta. Puuh, onneksi sain suositukset jo aiemmin keväällä =P.

Mä olen löytänyt urheilulajin josta voisin kiinnostua oikeasti. *hämmästynyt huokaus vavisuttaa yleisöä*

Vein ryhmäni retkelle sinne ja takaisin. Kaikki selvisivät hengissä takaisin. *taputtaa itseään olkapäälle hyvin tehdystä työstä*

Ohjelmaan kuului myös splättistä metsäradalla ja todellakin mä innostuin. Innostuinko niin paljon, että ottaisin selville harrastusmahdollisuuksista pk-seudulla…saapi nähdä. Mä joko innostun ja haluan kaiken heti tai innostun ja unohdan.

Toimisikohan selibaatti?
Selkeytyisiköhän ajatukset?
Vai kiristyvätkö hartialihakset ja pinna äärimmilleen?
Lasketaanko se selibaatiksi jos harrastaa kuitenkin seksiä itsensä kanssa?

Miten tätä ottelua pystyy katselemaan?
Jos poistan Mertarannan äänen ja seuraan vaan toisella silmällä?

Onko kuitenkin niin, että en koskaan hyppää oikeasti?
Usko ihmissuhteeseen ja uskalla ajatella tulevaisuutta?
Miksi fyysinen läheisyys on niin paljon helpompaa kuin päästää toista lähelle?
Olenko päästänyt ketään?
En muista.

Saako koskaan olla vahingoniloinen?
Onko se aina väärin?
Miksi?
Sisälläni kytee vahingonilon siemen.

Miten jaksaa vielä kaksi viikkoa hullua aikataulua?
Voinko mennä työhaastatteluun ja ilmoittaa, etten haluakkaan paikkaa?

Ah, tule jo ja jyrää mut mennen tullen.
Mä haluan sen tunteen.
Mä haluan kokea oman pienuuteni jälleen.

http://www.youtube.com/watch?v=KE2orthS3TQ

Yeah Yeah Yeah x4

I love you
but I gotta stay true
my morals got me on my knees
I'm begging please stop playing games

I don't know what this is
but you got me good
just like you knew you would

I don't know what you do
but you do it well
I'm under your spell

[Chorus]
You got me begging you for mercy
why won't you release me
you got me begging you for mercy
why won't you release me
I said release me

Now you think that I
will be something on the side
but you got to understand
that I need a man
who can take my hand yes I do

I don't know what this is
but you got me good
just like you knew you would

I don't know what you do
but you do it well
I'm under your spell

You got me begging you for mercy
why won't you release me
you got me begging you for mercy
why wont you release me
I said you'd better release yeah yeah yeah

I'm begging you for mercy
yes why won't you release me
I'm begging you for mercy

you got me begging
you got me begging
you got me begging

Mercy, why won't you release me
I'm begging you for mercy
why won't you release me

you got me begging you for mercy
I'm begging you for mercy
I'm begging you for mercy
I'm begging you for mercy
I'm begging you for mercy

Why won't you release me yeah yeah
break it down

Jos yleisesti ajatellen sotatrauma näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa tunteista vaikenemisena, niin sotaa ja sen seurauksia heijastanee myös naisen ja miehen asema yhteiskunnassa ja suhteessa toisiinsa. Suomalaisessa kulttuurisahan on pitkälle korostunut se, että nainen pystyy tekemään kaiken siinä missä mieskin. Tämähän puuttuu kulttuureista, joissa nainen edelleen on ”nainen” sanan perinteisessä mielessä.

Tätäkin on varmasti tutkittu, mutten jaksa asiaan sen tarkemmin perehtyä. Tulin tänään vain raitiovaunussa ajatelleeksi, kuinka me suomalaiset naiset olemme sotaleskien kasvattamia tai sotaleskien kasvattamien naisten lapsia. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa; yksinäisten, surun täyttämien, itsensä kovettaneiden naisten jälkeläisiä. Miten se heijastuu edelleen työn ja kodin yhdistämiseen? Miten se heijastuu perhemalliimme? Mitä vaikututusta sillä on siihen, millaisia parisuhteita alitajuisesti haemme tai luomme?

Kelpaa, ei kelpaa, kelpaa, ei kelpaa, ei kelpaa, ei kelpaa.

Joku joskus sanoi ” Sulle ei kelpais kukaan”. Silloin nauroin. Nyt luulen, että tuo saattaa pitää hyvinkin paikkansa. Viikonloppuna hyvä ystäväni tapasi ohi mennen miehen, jonka jostain triviaalista syystä olin aikanani lokeroinut ”ei kelpaa” sarjaan. Ystäväni totesi: ” No nyt ymmärrän, mikset koskaan löydä ketään.” Niinpä. Milloin mies on tyhmä, milloin huono pukeutuja, milloin ääni on korkea. Lista voisi jatkua loputtomiin.

Todellisuudessa syy taitaa olla, etten oikeasti tiedä mitä haluan. Jos tietäisin mitä haluaisin, voisin punnita hyviä ja huonoja puolia paremmin. Esimerkiksi jos kuuluisin siihen naisryhmään, joka on haaveillut lapsista ja omakotitalosta koko elämänsä, voisin helposti arvottaa hyvät ja huonot puolet miehessä. Jos taas tietäisin kuuluvani esimerkiksi ikuisiin reissaajiin, voisin huoletta reissata pitkin maailmaa ja hakea romansseja matkoiltani.

Mutta minä en tiedä. Minä en tiedä mitä haluan. En siis voi antaa plussaa loistavista isyysominaisuuksista niin paljon, että se kumoaisi mauttomuuden ja ei niin vetovoimaisen persoonallisuuden. En voi antaa niin paljon plussapisteitä ja s-bonuksia kauniista kasvoista ja himottavasta kropasta, että se kumoaisi älyllisen köyhyyden. En voi tehdä sitä myöskään huumorin, viisauden ja älyn osalta, jos vastineena olisi fyysisen vetovoiman puute.

Olin eilen kirppiksellä myymässä vuosien mittaan vintille kerääntyneitä kamojani. Viereiseen pöytään sattui vanha työkaveri, joka kertoi yhteisen ystävämme kommelluksista. Tämä yhteinen ystävämme on mainio nainen, joka jostain syystä kerää mitä ihmeellisimpiä miehiä kuin hunaja kärpäsiä.

Kaiken kummallisuuden huippu oli kuitenkin löytynyt. Eräs tapaamansa mies oli lotrannut vessassa ikuisuuden. Nainen x oli mennyt kysyyn: ”onko kaikki hyvin”. Ja mies oli vastannut: ”joo on”. No nainen x oli mennyt sisään vessaan. Siellä se mies pesi kortsuja ja ripusti niitä kuivumaan. Naisen ollessa aivan puulla päähän lyöty, oli mies tohkeissaan todennut: ”ne kumit on niin kalliita”.

Naisitko jo pariin kertaan käytetyllä kumilla?

Mä rakastin sua. Tiesithän sen.
Mä opin paljon.
Mä opin liikaa.
Mä opin lopulta myös suojaamaan itseäni.
Ja siksi mä lähdin. Tiesithän senkin.

Sä sait mut nauramaan.
Mä nautin sun häpeämättömästä huumorista.
Sun kepposet pitivät elämän virkeänä.
Kuka saisi mut jälleen nauramaan?
Kuka heittäisi yöllä jäätä mun vuoteeseen?

Sä herätit mussa vahvan hoivavietin.
Se sopi sulle.
Se sopi mulle.

Sä sait mut huutamaan nautinnosta.
Sä osasit asiasi.
Sä olit estoton.
Sä olit sopivan nymfo.
Sä et kuitenkaan koskaan jaksanut odottaa.
Enkä mä koskaan pystynyt täysin luottamaan.
Sillä…

Sä sait mut myös huutamaan kivusta lattialla.
Sä osasit henkisen väkivallan.
Sä elät ensisijassa itsellesi.
Sä elät ensisijassa urallesi.
Eikä armoa tässä tunneta.

Ja mä rakastin sua.
Mä olin kokematon.
Mä toivoin turhaan.
Mä toivoin silloinkin, kun mätä kala lätkähti kasvoille.
Nyt mä tiedän paremmin.
Mutta sua mä rakastin.

_____________________________________________________________________

http://www.linesandcolors.com/images/2007-06/kahlo_387.jpg

Mä olen virallisesti maailman viimeinen sinkku. Kyllä, nyt se on tapahtunut. Kaikki ystäväni ovat pariutuneet. Tekevät uusia ihmisiä ja parisuhdetapailevat toisiaan.

Puuh. Kuka olisi oikeasti uskonut, että Bridget Jones-elämä saavuttaa mutkin. Nyt mun pitää vaan aloittaa tupakan poltto ja nostaa alkoholin kulutusta noin 700%.

Toisinaan kaipaan keskivertoelämää.
Kaipaan keskimääräistä taustaa, elämänkulkua ja tulevaisuudenhaaveita.
Mutta aina samaan hengenvetoon olen kovin tyytyväinen, etten sovi muottiin monessa suhteessa.
Tänään taas vaiheilen sillä rajalla.
En tiedä pitäisikö kaivata vai olla älyttömän tyytyväinen.
Tyydyn siis puuhastelemaan energisenä.