Avutonta menoa

Vaikka inhoankin termiä "uusavuttomuus", tulee mieleen välillä ihmetys siitä, kuinka nykyihminen elämässään ikinä pärjää. Välillä nimittäin törmää yksilöihin, jotka eivät tunnu edes löytävän omaa persettään, vaikka etsisivät sitä kaksin käsin taskulampun kanssa. Jos pää ei olisi kiinni hartioiden välissä, sekin luultavasti hukkuisi jonnekin. Esim. tänään multa kyseli täysin normaalilta vaikuttava nuorehko mieshenkilö, miten hän pääsee kotiin. Ajattelin että hän asuu jossain kauempana eikä ole kyytiä, joten kysyin missä hän asuu. No hän asui "Mallilassa", tässä samassa kaupungissa siis, kaupunginosassa johon on matkaa ehkä 5 km. Ja hän kysyi minulta, miten hän pääsee siihen kaupunginosaan missä hän itse asuu!! Ehdotin bussia tai kävelemistä. Neuvottomana tyyppi jäi peukalo suussa seisomaan ja hokemaan "niimmutku...", ja ilmeisesti odotti että hommaan jostakin itselleni auton ja lähden viemään hänet itse kotiin, tai vähintäänkin soitan hänelle taksin oven eteen. Kyllä mä nyt oletan, että normaali terve ihminen osaa ihan itse ottaa selville, miten hän pääsee omaan, samassa kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa, ja osaa varmasti ihan itse soittaa taksin jos ei muuta keksi.

Omista ongelmista pitäis aina tehdä jonkun toisen ongelma. Aina. Itse ei voida tippaakaan ottaa asioista selvää eikä laittaa tikkua ristiin sen eteen, että ongelma ratkaistaan jollain lailla. Ehei, vaan syy on jonkun toisen jos ei onnaa. Sitten voidaankin tyytyväisenä syyttää yhteiskuntaa, kun meni pieleen.

Huoh.

Sekavaa paatosta, mutku ei jaksa taas yhtään mitään.