Blogi

Olen hyvin lyhyessä ajassa törmännyt häkellyttävän välinpitämättömään käytökseen, mikä liittyy minun aikaani. Aikaan, jota toki nyt lomalla on, mutta jota ehkä nyt lomallakin haluaisin käyttää johonkin muuhun kuin odotteluun. Se, että joutuu odottelemaan vain sen takia, että jokin toinen osapuoli viittaa täysin kintaalla sovitulle ajalle, on jotain uskomattoman raivostuttavaa.

Muutama päivä sitten mulle piti tulla vieraita syömään. Oltiin sovittu aika tarkalleen. Koska tarkoitus oli syödä pitkään ja hyvin, olin paastonnut koko päivän ja ajan koettaessa nälkäinen kuin susi. Niinpä tyrmistys oli melkoinen, kun vieraita ei ala kuulua. Tarkastin puhelinta kahden minuutin välein sen varalta, että mulle oli laitettu viestiä jossa selitettiin myöhästymistä, mut ei. Puhelin pysyi mykkänä. Ruokavieraat tulivat melkein tunnin myöhässä, mutisten epämääräisiä syitä, mutta siinä vaiheessa oli myöhäistä muunkin kuin ruokailun kannalta. Mua nimittäin vitutti niin paljon siinä vaiheessa se, että mun vaivannäölle ruuan kanssa ikäänkuin viitataan kintaalla, että ilta oli mun osalta pilalla.

Kaksi päivää sen jälkeen olin sopinut tapaamisen klo 11. Luottaen siihen, että kyseinen ihminen on ajoissa, olin sopinut meneväni mummon luokse kolmelta viemään sinne eräitä tavaroita. Laskin, että kun hoidan klo 11 tapaamisen, ennätän hyvin tehdä muut sille päivälle suunnitellut hommat alta pois ennenkuin menen mummolaan.

Saavuin tapaamiseen n. viittä vaille. Toinen osapuoli ei ollut paikalla, mutta en ollut siitä kovin huolissani koska olinhan itse etuajassa. Mutta kun 20 min oli kulunut eikä toista osapuolta kuulunut, aloin taas vähän ärtyä ja soitin tälle ihmiselle. Ajattelin, että oli ehkä sattunut jotain. Ja mitä hän sanoo puhelimessa? Oli äärimmäisen hämmästynyt: "ai, oletsä siellä jo?" Sanoin että no totta vitussa olen paikalla, koska aika, joka sovittiin, oli vartti sitten. Taisi huomata äänestäni, että olin käpynä, sillä lupasi tulla heti, mutta sekin että hän läksi heti kotoa tarkoitti sitä, että sovittu tapaaminen ja erään asian ehdottoman tärkeä harjoittelu seuraavaa päivää varten myöhästyi hänen takiaan kolme varttia. Ja että mulle tuli ihan saatanan kiire, että ennätin kolmeksi mummolaan.

Samana päivänä olin sopinut erään ihmisen kanssa, että hän soittaa minulle kahdelta. Siis tasan kahdelta. Ja tämä ihminen itse halusi soittaa kahdelta, koska se sopi hänelle hyvin. Sovimme siis tämän ajan ja ihme ja kumma olin puhelimen ääressä päivystämässä kahdelta, vaikka tulimmaisessa kiireessä olinkin. Ja joko arvaatte loput? Ei tullu puhelua. Saatana. Vittuunnuin niin, että en laittanut mitään viestiä enkä muuta, enkä soitellu perään. Mummolassa ollessa puhelimeni on aina äänettömällä enkä silloin vastaa vaikka palokunta soittais. Oli se sitten 1½ h sovitun ajan jälkeen yrittänyt soittaa, näemmä. En vastannut. Eipä siellä sen ihmeempää kuin ajo-ohjeet erääseen paikkaan jonne mun oli pakko osata seuraavana päivänä ajaa ja jonne navigaattori ei löydä. Saatana. Onneksi sain sitten ajo-ohjeet muualta.

Nyt olen koko illan odottanut puhelua ihmiseltä, joka lupasi soittaa mulle HETI kolmen jälkeen eräästä erittäin tärkeästä asiasta. Ja ei ole vittu soittanut!! Ja mulla on nyt pinna niin saatanan tiukalla että ei ole tottakaan. Sen puhelun takana on nimittäin aika helvetinmoinen kasa rahaa.

Mikä vittu ihmisiä oikein vaivaa, että he eivät tipan vertaa välitä siitä, että toisilla saattais olla muutakin tekemistä elämässä kuin odottaa heitä?

PERKELE!!!!

Mahtavaa, kun on vieraita, joitten kanssa pitäis tehdä yhtä ja toista ja sitten Esteri antaa tulla niin että peltikatto soi. Koko taivas on kuin tiskipalju, mistään kuurosta ei siis ole kyse. Helvetti :(

Oltiin tyttökaverin kanssa syömässä ja liikenteessä eilen. Tultiin kotio niin tuhannen päissämme kahdelta yöllä, kivan illan päätteeksi. Oli kertakaikkisen mukavaa käydä vähän tuulettumassa ja pagisemassa. Ja saatiin koko ilta istua rauhassa känniääliöiltä, plussaa sekin.

Ja sänkyyn olen kaatunut kolmen maissa, herännyt kahdeksalta. Hienoa. Mä en vaan koskaan saa nukkua, en ikinä, se tuntuu olevan väistämätön tosiasia. Kun mulle tulee univelkaa, en saa niitä ikinä nukuttua pois vaikka aikaa lomalla olis. Koska en nuku. Vaikka menisin seitsemältä nukkumaan, herään viimeistään kahdeksan jälkeen. Vaikka olisin niin lopussa, ettei edes jalat kanna niin unta en saa. Tuskin muistan aikaa, milloin nukkui jonnekin puoleenpäivään.

Grr.

Ai niin, ja makkarista kuuluu vaan tasanen tuhina, kun kamu kyllä vetää unta peukku persiissä. Vähänkö olen kade.

Hukkasin aurinkolasini jossain vaiheessa mökin remppausta. Etsin niitä kissojen koirien kanssa, muttei löytynyt mistään, ennenkuin kuului musikaalisen rusahtava ääni istahtaessani puiselle penkille naukkailemaan vähän limpparia raatamisen ohessa. 200€ se siellä vain rutisi... kehys kahdesta kohti paskana ja sanka just saranan kohdalta. Aika raskas perse mulla.... Hetkisen meinasi suorastaan vituttaa, mutta sitten totesin stoalaisen tyynesti linssien olleenkin jo aika naarmuiset. Nyt tänään aamulla herätessäni olin hyvin nukutun yön jälkeen täynnä tarmoa ja päätin singahtaa kaupunkiin hoitelemaan tarpeellisia asioita ja lisäksi ostaa siinä uudet lasit.

Juoksin käräjäoikeuden, vakuutusyhtiön, pankin, ja muita tylsääkin tylsempiä instansseja sekä hoidin muita juttuja jotka eivät olleet niin välttämättömiä mutta rästissä kuitenkin: veitsien teroituttaminen, koirille punkintorjunta-ainetta, purkki kasvorasvaa, sekä tarmokasta sandaalien etsintää, sopivia kuitenkaan löytämättä.

Tulin kotiin kolme tuntia myöhemmin väsyneenä, mutta tyytyväisenä, ja taputtelin itseäni olalle. Tuntui vähän, että jotain ehkä jäi hoitamatta, mutta en keksinyt mitä se olisi voinut olla. Päättelin, että ei se varmaan mitään niin tärkeää ollut, koska ei tullut mieleen.

Muistin, kun läksin pyöräilemaan ja aurinko alkoi paistaa.

Oliskohan missään yliopistossa hajamielisen professorin paikkaa auki?

Toinen yö kun valvon. Viime yönä sentään viisi tuntia unta, nyt kaksi ja puoli. Ja huomenna pitäis heittää 12h päivä, josta n. 6h tien päällä, jossa tunnetusti pitäis olla valppaana. Argh.

Millonkahan sitä oppisi elämään niin, että huolehtisi, ahdistuisi ja murehtisi vasta sitten jos siihen on aihetta? Miksi pitää olla niin pahuksen huono olo, vaikka asiat ovat aivan hyvin. Nytkin erehdyin vain yöllisellä pissareissulla suomaan kahden nanosekunnin ajaksi pari mietettä töihin palaamiselle, ja naps, sellainen angsti päällä että hyvä kun henki kulkee. Ajatuskin siitä, että kaiken tämänkeväisen paskan jälkeen pitäisi kohdata pomo, on aivan kestämättömän kamala. Alkaa itkettää, kun vain ajattelenkin sitä. Lisäksi huolettaa moni muukin asia, joista ei kuitenkaan tässä sen enempää. Nekin on sellaisia asioita, jotka hyvin todennäköisesti kääntyy ihan parhain päin.

Mutta mitä tehdä, kun ei voi olla murehtimatta?

Olen viettänyt mökillä lähes 1,5 viikkoa putkeen, piipahdin vain välillä kaupungissa jonkin pakollisen asian kimpussa ja palasin takas. Eilen tulin sitten takaisin, koska oli asioita hoidettavana ja vieraita tulossa kylään, ja tulos näkyy tässä. Viiden jälkeen netissä surffaamassa sen takia, että ei ahdistuneisuudeltaan saa nukuttua.

Ja kun mitään syytä ei pitäis olla minkään sortin ahdistukseen. Kaikki on hyvin. Kesäloma päällä ja ruokaa kaapissa ja vaatteita päällä ja rahaa pankkitilillä sen verran että seuraavaan tilipäivään selviää ja kattokin pään päällä. Mut silti tuntuu kuin olis vähintään sata kiloa rintakehän päällä pusertamassa sydäntä kasaan.

Mitähän mä nyt taas?

Enivei, mökillä oli ihanaa ja rentouttavaa ja puuhastelin paljon. Ja siellä nukuin joka yö kuin lapsi, raikkaan ilman ja saunomisen pehmentämänä. Täällä on toisin. Takaisin pitäisi päästä, mutta en voi koska pitää emännöidä vieraita ensi torstaihin saakka. Sitten kyllä menen sinne takas.

huoh