Sain toissailtana puhelun, joka ei ollut yllätys. Koska puhelin soi kohtalaisen myöhään illalla ja koska näin, kuka soittaa, tiesin heti, mitä asia koskee. Ja niinhän se oli. Langan toisessa päässä ystäväni, joka purskahti itkuun heti kuullessaan ääneni: "Se jätti mut, me ollaan erottu."
Vittumaisinta, mitä tuollaisessa tilanteessa on kuulla, on kuulla jonkun sanovan "Mä tiesin, et tää on tulossa", joten koetin vain lohduttaa ystävääni. Silti, jälleen kerran, mielessä pyöri tuhat ääneen lausumatonta kysymystä, joista tärkein oli: "Etkö todellakaan nähnyt sen tulevan? Etkö todellakaan aavistanut mitään?".
Mulle oli todellinen yllätys aikoinaan, kun nämä kaksi alkoivat seurustella. Mies on todellinen järkevyyden perikuva, nainen puolestaan hyvää tarkoittava ja herttainen, mutta airhead. Mies on omien teidensä kulkija ja jo harrastuksiltaan sellainen, joka on paljon poissa kotoa. Nainen taas halusi kiihkeästi naimisiin, perheen ja lapsia. Hommattiin omakotitalo, jota esitellessään nainen kertoi ikionnellisena, miten yläkertaan saa helposti laajennettua lastenkammarin tai kaksi, riippuen siitä miten paljon lapsia sitten tulee. Mies kiemurteli vaivautuneena taustalla. Nainen puhui usein kihlauksesta, naimisiinmenosta ja perheestä. Mies ei koskaan. Ei koskaan.
Viimeisen puolen vuoden aikana suunta oli selvä. Mies ei ollut koskaan kotona. Jokainen mahdollinen veruke olla poissa käytettiin hyväksi. Yhteisiä rientoja ei ollut. Juhlapyhätkin mies työskenteli, omasta vapaasta tahdostaan. Tunnelma oli kireä.
Nyt tapahtumat ovat sitten siltä osin päätöksessään. Ystävän suru koskettaa pahasti. Mun ystäväpiirissä on ollu ihme erobuumi =( Näistä kyllä suurin osa on tullut täysin puun takaa, mutta tämä todellakaan ei. Silti koetan nyt keskittyä lohduttamaan ystävääni ja ennemmin purisin kieleni poikki kuin sanoisin hänelle, että mä arvasin.
Surunsa keskellä kukaan ei totisesti kaipaa besserwisseriä.