Blogi

Viikonlopun saldo 9h yöunta. Siis koko viikonlopun aikana. Ja huomenna töihin.

Mä en jaksa enää.

Miten kauan pitää jaksaa kuunnella ystävän parisuhdejahkailuja?

Ne on ollu nyt kolme vuotta yhdessä, vajaan vuoden naimisissa. Se mies juo. Nainen ei hyväksy sitä. Vajaan kahden kuukauden välein toistuu tää kuvio:

-Tulee viikonloppu, jona mies -niinku kaikkina aiempinaki viikonloppuina- juo.
-Naisen mitta on tullu täyteen ja se sanoo et nyt hän ei kestä enää sekuntiakaan alkoholistin kanssa elämistä.
-Nainen päättää jättää miehen.
-Nainen oksentaa tuskansa ystävän (täällä!!) niskaan.
-Ystävä kärsii naisen kanssa, antaa terapiaa, auttaa jo alustavasti asunnon etsimisessä ja neuvoo, mistä voi netistä printata avioerolomakkeen ja yrittää kaikin keinoin lohduttaa.
-Ystävä järjestää kaikkea kivaa ja uhraa omaa, olematonta vapaa-aikaansa naisen kanssa olemiseen ja hänen tukemiseensa ja koettaa saada naiselle jotain muuta, kivempaa ajateltavaa.
-Nainen on puhumatta (ja antamatta) miehelle kolme päivää.
-Mies katuu hirveästi, lupaa olla olematta enää idiootti ja hallitsevansa juomisensa.
-Nainen lievittää hieman kantaansa, mutta ilmoittaa miehelle että lasta ei tähän parisuhteeseen tehdä koska mieheen ei voi luottaa.
-Hieman ärtynyttä suhtautumista vielä pari päivää.
-Ykskaks sitten taas ihan in lööööv!
-Aletaan neulomaan vauvantöppösiä.

Vittu mä oon joutunu kokemaan tota nyt kolme vuotta ja mulla on mitta niin täynnä, etten mä kestä enää yhtään kertaa!! Siis mä en todellakaan halua, et ne eroais. Päinvastoin. Olisivat onnelliset ever after, koska ne selkeesti kuiteski rakastaa toisiaan. Mut kyllähän me tiedetään se,lopettaako alkoholisti juomasta. Ja mä en vaan jaksa enää lapioida kenenkään muun paskoja.

Edellinen kerta päätty viikko sit viikonloppuna, nyt ollaan in lööv - ja neulotaan.

Mä en jaksa enää.

En.

Olin koiran kanssa korvessa lenkillä lauantaina. Sehän juoksee metsässä kuin viitapiru ikkään, eikä suurimman osan ajasta ollu näkyvissä ollenkaan, joten en voi sanoa, sattuiko sille jotain. Se kuiteski alko kävellä vaikeen näkösesti yhtäkkiä kesken lenkin ja jotenkin nilkuttaa. Ei se kuitenkaan mitenkään selkeesti ontunu, ja kun taivuttelin kaikki käpälät läpi ja tutkin tassutkin niin ei niissä ollu mitään vikaa. Välillä se käveli ihan normaalisti, sitten taas vaikeesti, ja veti itseään köyrylle.

Kun me tultiin autolle, se ei halunnu hypätä kyytiin niinku tavallisesti. Jouduin nostamaan sen kyytiin ja sitä tehdessäni se vingahti. Ajoin kotiin sen reilun puoli tuntia ja kotipihassa ajattelin jo kuvitelleeni kaiken, sillä se hyppäsi autosta ulos ihan normaalisti. Käveltyään kolme askelta se kuitenkin veti itsensä taas köyryyn ja alkoi uikuttaa ja pääsi vaivoin kotiin sisälle. Onneks mun kotiin ei oo rappuja.

Kotona annoin sille kipulääkettä ja kiedoin sen huopaan ja soitin eläinlääkärille, joka arveli kivun olevan peräisin joko vatsasta tai selästä ja antoi kipulääke- ja seurantaohjeet. Lääkkeitä mulla oli kotona vino pino ja kun koiran voinnissa ei ollu mitään sen ihmeempää kuitenkaan ja kipulääkkeet autto, mentiin seuraavaan päivään.

Su-aamuna se oli ihan normaali, mut sit kun läksin autolla liikenteeseen ja se hyppäs autoon, se päästi taas ulahduksen ja siihen selvästi koski. Annoin heti kipulääkettä ja olin uudelleen yhteydessä klinikalle, josta annettiin lisää ohjeita ja neuvottiin, että meidän pitäis sit arjen tultua mennä sinne tarkempiin tutkimuksiin.

Eilen sit läksin töistä kahden jälkeen ja vein sen tutkimuksiin. Verikokeissa ei ollu mitään, mutta selkärangan kuvissa näky yks nikamanväli, jossa todennäköisesti on välilevyongelma ja se aiheuttaa kipuoireita. Eilen koira oli kuitenkin koko päivän hyvävointinen, kivuton ja iloinen.

Kait se niin on, ettei vanhuus tuu yksin, karvakorvillakaan. Johan tässä on yhdessä kuljettu 12,5 vuotta. Se on aika paljon pidempään ku moni mun tietämä parisuhde. Enemmän on yhteistä aikaa takana ku edessä. Kyllähän mä sen tiedän. Silti mä en vaan voinu eilen lakata itkemästä illalla, vaikka kaikki oli ihan hyvin. Mä tiedän, että toi oli nyt sitä lähtölaskennan ekojen numeroiden lausumista ääneen.

Mut vaikka mä tiedän sen, ei se tee siitä yhtään sen helpompaa hyväksyä.

Mä alan olla tosi väsynyt.Mulla on ollu jo useamman viikon ajan nukkumisongelmaa. En meinaa saada unta ja sit herään joskus aamuyöstä enkä enää nuku. Viikonloppuisinkin herään ennen kuutta,saamatta enää unta.

Perjantaina väsymystila oli jo sellainen, että töissä pidetty luento meni miten sattuu ja puhuin puuta heinää. Pelottaa ajatellakin, miten muut duunihommat tuli hoidettua. Onneksi ei ollut kiireitä. Mulla oli luvassa täysin kaikista velvoitteista vapaa sunnuntai,ja tuntui, että maltoin tuskin odottaa sitä. Kokonainen päivä, että kukaan ei odottaisi mun menevän minnekään. Kokonainen päivä, että kukaan ei tahtoisi mun tekevän mitään. Saisin käydä koirien kanssa ulkona rauhassa, valoisaan aikaan. Loikoilla aamulla, jos loikoiluttaa. Syödä kun on nälkä, eikä silloin kun on tauko jostain. Ja niin edelleen.

Sitten perjantaina iltapäivällä mulle läväytettiin naamaan että tulevan uuden kodin rempassa 136km päässä on jotain ongelmaa ja se pitäis mennä katsomaan paikan päälle. Tietenkin siinä sunnuntaina, kun muita mahdollisia päiviä ei ole ja ongelmakohtiin pitäis olla ratkaisuesitykset valmiina kun remonttimies tulee maanantaina töihin.

Saatte uskoa, ettei ollut itku kaukana. Sinne meni sekin vapaapäivä. Seuraava totaalivapaa, jollon ei tarviis mennä kotoa yhtään minnekään jos ei haluu, on luvassa 27.11.

No, sentään edes samassa kuussa. Kiitollinen pitää siitäki vähästä olla.